John Keats kokonaisena, vitsirunoineen
John Keats: Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä.
suom. Leevi Lehto
152 s. Poesia 2020.
Leevi Lehdon viimeiseksi käännöstyöksi jäänyt valikoima John Keatsin runoja on samalla kokonainen elämäntyö, jonka parissa Lehto työskenteli 25 vuoden ajan. Se paljastaa myös, että romantisoitu Keats oli myös hauska ja räävitön.
Myös kuullut olin valtakunnasta
lujasti jota muinoin johti Homeros;
vaan vasta hengittää sain kuulauttansa
kun vakaan kuulin, Chapman, poljentos
Näin kirjoittaa John Keats – Leevi Lehdon suomeksi välittämänä – runossaan ”Chapmanin Homerokseen tutustuessa”. George Chapman oli englantilainen runoilija, näytelmäkirjailija ja kääntäjä, joka tunnetaan Homeroksen Iliaan ja Odysseian ensimmäisistä kokonaisista englanninnoksista.
”Chapmanin Homerokseen tutustuessa” on ennen kaikkea runo käännöstyön tärkeydestä. On eri asia lukea siitä, mitä joku on sanonut, kuin lukea mitä joku on sanonut – varsinkin kun kyse on runoudesta. Jos alkukieltä ei taida, jälkimmäisen voi tavoittaa vain käännöksen avulla, ja silloinkin vain kun se on riittävän uskollinen lähdetekstille.
Leevi Lehto (1951-2019) työskenteli englantilaisen romantiikan jättiläisen, Keatsin (1795-1821), parissa vähintään vuodesta 1995 lähtien, jolloin hän kirjoitti Helsingin Sanomiin runoilijan 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Jutussa Lehdon kerrotaan valmistelevan Keatsin runojen ja kirjeiden suomennosvalikoimaa (HS, 31.10.1995). Tämä valikoima on nyt postuumisti ilmestynyt, runoilija Erkka Filanderin loppuunsaattamana, ja yli 25 vuoden työ näkyy, kuuluu ja tuntuu. Lehdon käännökset mukailevat taidokkaasti alkuperäisten runojen mittaa, rytmiä ja sointuja, kirjeiden suomennokset taas sitä hengästyttävää ja lähes ajatuksenvirtamaista vetoa, johon Lehto halusi sisällyttää Keatsin kirjeissä usein toistuvat kirjoitus- ja kielioppivirheet.
***
Erityisen uskollisia Lehdon käännökset ovat Keatsin runojen edellämainituille foneettisille ja formaaleille seikoille, jotka ovatkin likimain brittirunoilijan tavaramerkki. Lähes kaikissa suomennoksissa alkuperäiset mitat, riimit ja rakenteet on säilytetty täysin. Tästä kiitos.
Lehto tavoittaa edeltäjiään paremmin Keatsin soinnut, toistot ja ajoittain jopa töksähtelevän mutta samalla keinuvan rytmin.
Alkutekstin mukailu on on ensiarvoisen tärkeää runoissa, joissa rakenteellisilla ominaisuuksilla on suuri merkitys. Esimerkiksi ”Unelle” ja ”Tökkiväin jos riimein kahleisiin” ovat muotokokeiluja, joissa Keats etsi uutta, englannin kielelle sopivampaa sonettimuotoa – hän kun ei ollut tyytyväinen klassisiin muotoihin, petrarcalaiseen ja shakespearelaiseen.1
Lehto ei myöskään ole pelännyt tarttua Keatsin soinnutteluun ja rytmeihin. Tästä esimerkkinä varmat otteet runon “Oodi kreikkalaisella uurnalla” toisen säkeistön alussa:
Kauniita kuullut soinnut, kauniimmin
soi kuulemattomat – siis soikaa, huilut,
ei korvaan aistivaan, vaan, armaammin,
hengelle soikaa äänettömät laulut.
Kyseinen runo on Keatsin tunnetuimpia, ja siitä onkin olemassa jo kaksi suomennosta: Jaakko Tuomikosken (1917) ja Aale Tynnin (1957). Vanhemmat käännökset ovat liiankin suoraviivaisia ja sulavia alkuperäiseen nähden. Lehto tavoittaa edeltäjiään paremmin Keatsin soinnut, toistot ja ajoittain jopa töksähtelevän mutta samalla keinuvan rytmin. Erityisen ansiokas on sointujen säilytys säkeestä: ”Not to the sensual ear, but, more endeared” käännöksen säkeeseen: ”ei korvaan aistivaan, vaan, armaammin”. Lehdon käännös vastaa myös sisällöltään paremmin alkuperäistä kuin aiemmat.
Keatsin tuotannon tunnetuin katkelma löytyy saman runon viimeisistä säkeistä. Ne Lehto on kääntänyt muotoon: ”On kauneus totuus, totuus kauneus; / sen tiedät, muuta et – ja tuskin tarvinnet.” Lehto on tässäkin tavoittanut Keatsin täysin, tärkeitä, kiasmina esiintyviä sanatoistoja myöten: ”Beauty is truth, truth beauty” – ”On kauneus totuus, totuus kauneus”. Suomennoksessa sanat ”kauneus” ja ”totuus” toistuvat kuten alkuperäisessä. Tuomikoskella kyseinen säe kuuluu ”On kaunis totta, tosi kaunist’ on”, ja Tynnillä ”On totta kaunis, kaunista on tosi”. Kummassakaan sanamuodot eivät täsmää, eikä kauneuden ja totuuden välinen kytkös siksi toteudu niin selvänä ja jo käsitteellisellä tasolla tapahtuvana kuin alkuperäisessä. Tämä johtuu siitäkin, että Tuomikoski ja Tynni puhuvat konkreettisesti jostain kauniista ja todesta, eivätkä yleisesti kauneudesta ja totuudesta, kuten Keats ja Lehto.
Tällainen epätarkkuus ei yleensä ole aihe murheelle, mutta klassikkorunoilijan tuotantoa määrittävän poeettisen maksiimin kohdalla on syytä olla tarkkana. Lehto tunsi Keatsinsa, ja se näkyy.
Selkeän merkityksen tai sanoman sijaan Keatsin runoja kuljettaa usein eteenpäin niiden melodia ja runokuvien assosiatiivinen yhteys. Tämä ei tee kääntäjän työstä helppoa, sillä tällaisten runojen ydin sijaitsee tekstin sisällä, syntaksin tasolla. Muoto on kaikki kaikessa. Lehto on kuitenkin onnistunut säilyttämään Keatsin omaleimaisen ja välitöntä hahmottamista pakenevan ilmaisun erinomaisesti. Esimerkkinä tästä toimii seuraava katkelma runosta ”Oodi Psyykelle”:
Oi kirkkain! myöhäistä jos vannontaan
ja lauluun uskovaan jo lieneekin,
kun pyhät muinoin oli oksat maan,
pyhiä ilma, vesi, tulikin,
etäällä hurskaudesta onnen sen,
siipesi kirkkaat yhä, hiljaa lepattain,
lomassa voimattomain jumalain,
mä silmin intoutuvin näen, laulaen.
***
Kuten erässää alaviitteessä mainitaan, käännösvalikoimassa on yliedustettuna Keatsin ystävilleen laatimat ”vitsirunot”, sillä Lehto löysi eniten iloa juuri niiden oikullisuuksien suomentamisesta. Näiden ”vähäisempien runojen” ansiosta kokoelma antaa lukijalle kanonisoituun nähden todenmukaisemman kuvan Keatsista sekä ihmisenä että kirjoittajana – kuvan, joka usein hautautuu teknisen loistokkuuden ja kreikkalaisen mytologian tiheikköön, mutta johon todellisuudessa sisältyy paljon lämpöä ja huumoria.
Näin huolella ja suurella taidolla toteutettuja käännöksiä tulee vastaan erittäin harvoin.
”Vitsirunojen” ja Keatsin tunnetumpien töiden välillä on selvä rekisteriero. Vastaava ero löytyy myös kirjeistä. Suomennosvalikoima sisältää kattavasti sekä humoristisia että vakavamielisempiä ja pohdiskelevia kirjeitä, jotka yhdessä tarjoavat ikkunan Keatsin ajatteluun ja persoonaan hänen runouttaan suoremmin. Esimerkiksi eräässä kirjeessä siskolleen Keats valittaa olevansa ”uupunut päivän kävelyistä, ja valmiina hyppäämään pehkuihin niin väsyneenä että kun nukun voisit neuloa nenäni isovarpaaseeni ja kierittää minut kaupunkiin kuin Vanteen minua herättämättä”. Toisaalla taas, kirjeessä veljelleen ja tämän vaimolle, Keats pohtii pitkästi ihmisluontoa, sielua ja kuolemattomuutta. Valikoimassa on mukana myös Keatsin veljilleen lähettämä kirje, jossa hän esittää tunnetun ajatuksensa negatiivisesta kyvystä (negative capability).
***
Ainoa käännösvalinta, joka itseäni jäi harmittamaan, löytyy edelläpuidusta ”Oodista kreikkalaisella uurnalla”. Sen viimeisen säkeistön eräs kohta kuuluu Keatsilla seuraavasti: ”Thou, silent form, dost tease us out of thought / As doth eternity: Cold Pastoral!” Lehdon käännös kuuluu: ”sä, vaiti, tarjoot lahjaa unhoituksen / kuin ikuisuus: tuo Kylmä Auvous!” Tynnin käännös on kirjaimellisempi, mutta soinnuttomampi:”Hälvennät kaikki ajatukset maiset / kuin ikuisuus; oi kylmä pastoraali!”.
Lehto on saattanu valita sanan ”auvous” sen sointuvuuden takia. Se sointuu nätisti sanojen ”unhoituksen” ja ”ikuisuus” kanssa u ja s -kirjainten toiston ansiosta, samaan tapaan kuin alkuperäisessä sanat ”thought”, ”eternity” ja ”pastoral” kytkeytyvät toisiinsa t-kirjainten toiston kautta. ”Kylmä auvous” ei kuitenkaan sisällä samaa pysäyttävää ja oksymoronista tunnelmaa kuin ”kylmä pastoraali”, eikä runon kannalta tärkeää kulttuurihistoriallista ulottuvuutta.
Tämä on kuitenkin häviävän pieni moite. Lehdon käännöstyö on kerta kaikkiaan loistavaa. Sen läpi paistaa rakkaus sekä Keatsiin että suomen kieleen ja sen mahdollisuuksiin. Näin huolella ja suurella taidolla toteutettuja käännöksiä tulee vastaan erittäin harvoin. Suomalaisten lukijoiden on nyt helpompi kuin koskaan hengittää Keatsin alkutekstien kuulautta, kiitos Lehdon vakaan poljennon.
- 1. “Olen yrittänyt löytää paremman sonettimuodon kuin mitä meillä on. Aito [petrarcalainen] ei sovi kieleen turhan hyvin sen syöksähtelevien riimien takia; toinen taas [shakespearelainen] on liian eleginen, eikä sen päättävällä kupletilla [parisäe] juuri koskaan ole miellyttävää vaikutusta.” (Keats kirjeessään George ja Georgiana Keatsille, 3. toukokuuta 1819; suom. Atte Koskinen).
