Joidenkin on pakko kirjoittaa

 

Patti Smith: Omistautuminen (Miksi kirjoitan?) (Devotion, 2017)

Suom. Antti Nylén

Siltala 2018. 130 s.

 

Patti Smith selvittää omaa suhdettaan kirjoittamiseen ja fiktion luomistyöhön pienessä kirjasessa Omistautuminen (Miksi kirjoitan?). Teoksen ensimmäisessä osassa kerrotaan, miten kirjoittavan ihmisen mieli toimii, toisessa nähdään teoksen nimitarina ja kolmannessa paljastetaan, millaisista rakennuspuista tarina tehdään. Smithin soljuvaa tekstiä rytmittävät runot ja valokuvat. Runot sanovat samat asiat toisessa muodossa, valokuvat välittävät merkittävimmät havainnot. Niiden kieli on korutonta.

 

”Omistautuminen” kertoo lammella luistelevasta Eugeniasta, hänen kohtaamisestaan miehen, Alexanderin, kanssa. Eugenia on alle kuudentoista. Alexander puolestaan on Eugeniaa vanhempi, lähestyy neljääkymmentä. Alexanderilla on ”takanaan kokonainen kokemusten kirjo: yliopisto-opintoja, keinottelua, taiteenharrastusta, rientoja”. (65) Alexander suhtautuu Eugeniaan samalla tavalla kuin kauniisiin esineisiinsä: hän haluaa omistaa ne, nimetä ja pitää kokoelmissaan.

 

Kun Alexander lupaa täyttää kaikki Eugenian toiveet, tämä toteaa: ”Tahdon vain luistella.” Eugenia saa oman luisteluvalmentajan ja mahdollisuuden luistella ympäri vuoden. Suhteen avulla Eugenia kykenee omistautumaan todelliselle intohimolleen.

 

Kaikki menee kuitenkin pieleen. Alexander ottaa Eugenian mukaan aina vain pitkittyvälle matkalle. Alexander keräilee päivät taidetta. Eugeniaa pidetään majapaikassa odottamassa, eikä tämä pääse luistelemaan. Aiempi halu miestä kohtaan haihtuu sekin. Eräänä aamuna Eugenia ampuu miehen.

 

”Omistautumisessa” on runsaasti sadunomaisia piirteitä. Mökissä asustelun ja taianomaisen lammen ohella Eugenia on tavallaan orpo. Hän on joutunut pakenemaan tätinsä kanssa Stalinin vainoja Virosta toiseen maahan. Kliseet ja dikotomiat, kuten puhtaus ja likaisuus, viattomuus ja sen menettäminen, saavat selityksensä sadun lajityyppiä vasten.

 

Smith leikittelee ajatuksella, että jos hänen kirjoittamansa tarina olisi rikos, muistiinpanot toimisivat todistusaineistona. ”Pystyn tutkimaan miten, joskaan en miksi, kirjoitin mitä kirjoitin – tai miksi niin kierolla tavalla poikkesin alkuperäiseltä polultani.” (45) Tarinasta tulee surullinen, eikä kirjoittaja itse tiedä siihen syytä. Perillä odottaa arvoitus, johon kellään ei ole ratkaisua, kaikkein vähiten tekijällä.

 

Eugenian luistelu syntyy siitä, kun Smith herää hotellissa keskellä yötä ja televisiossa ovat käynnissä taitoluistelukisat. Tarinan sysää liikkeelle kenelle tahansa kirjoittajalle tuttu tilanne: etsii jotain, mutta löytääkin muuta. Smithille se on traileri Martti Helden elokuvasta Risttuules, joka kertoo Virosta kolhooseihin pakkosiirretyistä ihmisistä. Muun muassa nämä houkuttimet, kuten Smith niitä kutsuu, paljastetaan teoksessa. Osan lukija saa itse löytää. Omistautuminen avautuukin parhaiten toisella lukukerralla, kun löytämisen riemu on ylimmillään.

 

Ulkoisen muotonsa Eugenia saa Simone Weililtä. Kun Smith lähtee Pariisiin, hän nappaa matkaluettavaksi Francise Du Plessix Grayn Weil-monografian. Sama teos on hänen kustantajansa kirjahyllyssä, Albert Camus’n entisessä työhuoneessa. Kaikki yhteensattumat eivät ole vain selvärajaisia, vaan kosmisia. Smith matkaa Englantiin, Ashfordiin etsimään Weilin hautaa: ”Tajusin, että lippuni päiväys oli 15. kesäkuuta, edesmenneen Todd-veljeni syntymäpäivä. Hänen ainoa lapsensa on nimeltään Simone.” (41) Bybrookin hautausmaa on lohduttoman laaja. Smith pyytää veljeltään apua. Valo ilmestyy, metsän reunalta löytyy pieni vaatimaton hauta.

 

Weil ei heijastu vain Eugenian hahmon ulkoisiin piirteisiin, vaan jotain ranskalaisfilosofin ajattelusta ja elämästä suodattuu teokseen. Weil on omistautumisen mallihahmo: tehdastyöläisten asia oli hänelle niin tärkeä, että hän otti virkavapaata opettajan työstä ja meni töihin Renault’n tehtaaseen. Terveytensä kanssa paininut Weil ei kuitenkaan pärjännyt tehdastyössä, toisin kuin Eugenia luistelussa.

 

Weilin ajattelussa ihminen on kahden lain, painovoiman ja armon, alainen. Painovoima saa ihmisen tekemään kaikkea mikä on alhaista. Armo taas mahdollistaa ylöspäin kohoamisen. Taide muistuttaa luonteeltaan enemmän armoa ja Jumalaa kohti nousemista.

 

Weilin ja Smithin äänissä on jotain yhteensoivaa. Weil kirjoittaa Painovoimassa ja armossa: ”Taiteen tavoite: aistillinen ja olosuhteisiin sidottu kauneus, joka aistitaan sattuman ja pahan hunnun läpi.” (suom. Maija Lehtonen)

 

Smith sanoo:

 

Tehtävä? Luoda teos, joka puhuttelee monilla eri tasoilla, eräänlainen vertauskuva, sellainen, jota nokkeluus ei tahraa. Unelma? Kirjoittaa jotain hienoa, jotain minua itseäni parempaa, jotain mikä antaa merkityksen minun koettelemuksilleni ja hairahduksilleni. Todistaa, sinne tänne ryntäilevin sanoin, että Jumala on olemassa. (126)

 

Omistautuminen on ilmestynyt osana Yalen yliopiston ”Why I Write?” -luentosarjaa. Miksi ja miten eivät ole täysin erotettavissa. Keskimmäinen osa, pieni tarina, vastaa kysymykseen, miten sattumat muuntuvat fiktioksi. Viimeisen osan alussa Smith kysyy: ”Miksi joidenkin on pakko kirjoittaa?” (119) Ja vastaa:

 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. – – Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. (119)

 

Smith käy läpi kaikki kirjoittamisen elementit: työn ja taistelun, ajattelun jäsentymisen, kuvittelun kyvyn ja taidon sekä yleisön, jolle kirjoitetaan. ”Meillä” Smith tarkoittaa kirjoittavien ihmisten yhteisöä, eläviä ja kuolleita, tulevia.

 

Antti Nylén on suomentanut Smithiä aiemminkin. Nylénin käännöksistä välittyy hyvin Smithin vivahteikkuus ja rytmin vaihdoksilla operoiva kieli. Omistautuminen ei ole samalla tavalla elämäkerrallinen ja eri  ajanjaksoja valottava kuin Ihan kakaroita ja M Train – elämäni tiekartta, vaan se keskittyy yhteen lyhyeen matkaan. Kuitenkin Omistautuminen puhuu merkittävästä aiheesta, kirjoittavan ihmisen osasta, ja tekee sen samalla kiihkeydellä kuin Nylén teoksessaan Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).

 

Smith päättää teoksen toteamalla, että kirjoitamme, ”koska emme voi vain elää” (126). Vastaus on liian kädenlämpöinen kelvatakseen kummoiseksikaan puolustuspuheeksi kirjoittamisen puolesta tai tavoittaakseen niitä monia ristiriitaisia tunteita, joita kirjoittamiseen liittyy. Suomen kielen ”elanto” luo yhteyden toimeentuloksi tehtävän työn ja elämisen ehtojen välille, englanniksi kysytään: what do you do for living? Asia on kenties juuri päinvastoin kuin Smith sen esittää: kirjoittamalla pitäisi voida elää.

 

Toimeentulon ja ammatin arvostuksen kysymykset puuttuvat Smithin pohdinnasta. Ratkaisuna haluan lukea ”Omistautumista” vertauskuvana aloittelevan taiteilijan heikosta asemasta: saadakseen omistautua taiteelle on suostuttava vastenmielisiin tekoihin. Jos kirjoittaminen on rikos, kenet kirjoittaja joutuu tappamaan?

 

Kirjoittamisen puolustus vaatii kirjoittajaa paljastamaan kirjoittamisen syitään. Patti Smith kysyy ja vastaa:

 

Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoille vyötettyinä. (126)

 

Sadun lopussa Eugenia on jälleen yksin. Hän palaa lammelle. Jää on jo säröillä, mutta vauhtiaan hän ei hidasta. Kirjoittaminen on toistuvaa alusta aloittamista uhraustenkin uhalla. Smithin kuvaus kirjoittamisen syrjään sysäävästä vaikutuksesta on tuttu. Kirjoittavalle ihmiselle sen valitseminen on lähimpänä arvoitusta. Se on pakko, jolle mieluummin omistautuu kuin on omistautumatta.