Shutterstock
typewriter

Kertomuksen kunnianpalautus

Arvio
|
Iida Sofia Hirvonen 
|

Kertomuskritiikistä on tullut niin valtavirtaista, että aihetta käsittelevä tietokirja yllättää kertomusmyönteisyydellään. Kari Hotakainen ei sen sijaan vie Tarinaansa tarpeeksi pitkälle. 


 

Maria Mäkelä, Samuli Björninen, Ville Hämäläinen, Laura Karttunen, Matias Nurminen, Juha Raipola & Tytti Rantanen (toim.): 
Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudessa.  
342 s. Vastapaino 2020. 

Kari Hotakainen:  
Tarina.  
290 s. Siltala 2020. 

Kirjakaupan inspiraatiomuistikirjojen kannet yhyttävät oman tarinan kertomiseen. Influensseri kertoo, kuinka selvisi masennuksesta ja mainostaa samalla terapiapalveluita tarjoavaa yritystä. Mitä keskiluokkaisempaa tuotetta myydään, sitä varmemmin pakkauksen kyljestä löytyy kertomus tai lupaus oman elämän päähenkilöydestä. Vetävästi kerrottu tarina on myyntivaltti, josta voi olla hyötyä niin työnhaussa, asuntomarkkinoilla kuin politiikassa. Tarinatalous-käsitteen popularisoimisesta käy kiittäminen ennen kaikkea tutkija Maria Mäkelää ja tämän johtamaa Kertomuksen vaarat -tutkimushanketta, joka vuonna 2020 paketoitiin kirjamuotoon. Hankkeen Facebook-sivulla tutkijat ovat purkaneet palasiksi mediasta ja somesta tuttuja kertomuksia, viraaleja eksemplumeja, ja avanneet niiden takana olevia arvolatauksia.  

Kertomuksen vaarojen Facebook-analyysit ovat olleet tarkkoja ja monipuolisia, mutta kun tutkijat tekivät niitä jo kolmatta vuotta, viraalisuutta arvostelevissa päivityksissä alkoi toistua viraalisuuteen pyrkivä draamankaari: näin mainoskampanja/lehtijuttu/päivitys yrittää manipuloida! Mitä kriitikot sitten tarjoavat tilalle, tekee mieli kysyä. Kertomuksen vaarat -tietokirja peräänkuuluttaa kriittisiä linssejä ja kertomusähkyn sijaan parempia kertomuksia. Kertomus on voimakas väline. Siksi sitä tulisi käyttää harkiten. 

Mitä keskiluokkaisempaa tuotetta myydään, sitä varmemmin pakkauksen kyljestä löytyy kertomus tai lupaus oman elämän päähenkilöydestä.

Runsas opus yllättää kertomusmyönteisyydellään. Kirjan voisi kuvitella puhuttelevan esimerkiksi vaikuttajaviestinnän parissa työskenteleviä ihmisiä. Vaikuttaja voi edetä somealustoilla teeskentelemällä positiivisempaa kuin on, mutta autenttisuus on Graalin malja, jolla markkinoija pitää yleisön hyppysissään. Tämä tiedetään influensseribisneksessä. Seuraajat raivostuvat, jos vaikuttajien elämä alkaa liikaa muistuttaa mainosta. 

Ei tunnu yllättävältä, että kertomuskriittisyys on vahvaa Suomessa, sillä oikeus yksityisyyteen ja vaikenemiseen ovat kansallisen kulttuurin syvissä virroissa, jos mistään yhtenäiskulttuurista voi ylipäätään puhua. “Kel’ onni on, se onnen kätkeköön” -tyyppisten sananlaskujen jäljiltä tuntuu kieltämättä vastenmieliseltä ja koomiselta ajatukselta kaupitella elämäntarinaansa sosiaalisessa mediassa. Tommi Uschanov on muistuttanut niin & näin -lehdessä, että yksilökeskeisen kukoistuspuheen vastustamisella ja satirisoinnilla on Suomessa pitkät perinteet. Myös kirjailija Kari Hotakainen ammensi aihepiiristä jo vuonna 1997 ilmestyneessä romaanissaan Klassikko, joka parodioi tunnustuksellista omaelämäkertaa. Viime vuonna ilmestynyt, spekulatiiviseksi fiktioksi luokiteltava Tarina on pirstaleinen romaani tarinatalouden tyranniasta. Kirjan maailmassa tarinoista ei ole vain hyötyä, vaan niiden kertominen on pakollista esimerkiksi asunnonhaussa.  

Etenkin vasemmistolaisessa mediakritiikissä toistuu usein argumentti, että lehdet ja somealustat kannustavat jakamaan yksilötarinoita silloin, kun pitäisi keskittyä rakenteisiin. Tämä on tuttua esimerkiksi #MeToo-liikkeestä, jonka seurauksena media repii kohuotsikoita näyttelijöiden kokemuksista sadististen ohjaajien metodeista, eikä puhe naiskehon koskemattomuudesta pääse läpäisemään eri yhteiskuntaluokkia. Politiikassa henkilökeskeisyys ja tarinatalous korostavat poliitikkojen henkilökohtaisia ominaisuuksia. Yksilökertomuksista voi olla haittaakin, mutta historiallisesti ne ovat kuitenkin olleet tärkeitä feministisissä kamppailuissa, muistuttavat Tytti Rantanen sekä Taija Roiha aktivismia käsittelevässä luvussa. 

Mitä kriitikot sitten tarjoavat tilalle, tekee mieli kysyä. Kertomuksen vaarat 
-tietokirja peräänkuuluttaa kriittisiä linssejä ja kertomusähkyn sijaan parempia kertomuksia.

“Muistan hyvin, miten iso muutos oli, kun joskus 90-luvun lopulla uutisten yhteyteen käskettiin aina tekemään juttu ihmisestä, jota asia koskee”, puolustaa Helsingin Sanomien feature-toimittaja Anna-Stina Nykänen tarinallista journalismia. Tällä hetkellä burn out ja masennus kelpaavat jo osaksi julkkisten ja tietotyöläisten henkisen kasvun narratiiveja, joista kelpaa puhua haastattelussa tai keynote-puheessa. Vielä esimerkiksi 2000-luvun alussa mielenterveysongelmat olivat niin suuri tabu, että niistä oli vaikeaa saada ihmisiä puhumaan julkisuudessa, Nykänen huomauttaa. Teksti antaa perspektiiviä siihen, miten nopeasti Suomessa on siirrytty avoimempaan aikaan, jossa tunteiden jakamiseen kannustetaan. Käänne kytkeytyy yksilönarratiivia korostaviin somealustoihin, joiden kyytiin keskiluokka on varmasti hypännyt mukaan ennen muita. Silti ilmiötä on vaikea pitää täysin negatiivisena. 

Kari Hotakaisen Tarinan maailmassa yksilöt joko silottelevat ongelmiaan pois tai sitten rakentavat identiteettejä niiden ympärille. Eriarvoisuus, muuttoliikkeet ja asuntopula jylläävät, kun keskiluokka hienosäätää elämäänsä. Kun tavaroiden vetovoima on elämystaloudessa kadonnut, elämäntarinoista on tullut kauppatavaraa. Muodoltaan ja sisällöltään harkitun tuntuinen satiiri koostuu kertomuksenpätkistä. Jotkut lauseet kirkastavat tarinankerronnan petollisuuden: “Totuus pyörähti akselinsa ympäri heti, kun joku toinen katsoi sitä omasta näkökulmastaan.” Usein äänessä on ikään kuin objektiivinen, tarinataloutta kommentoiva kertojaääni, ja välillä teksti katkeaa haastatteluiksi ja hahmojen elämäntarinoiden kerrontaan. Henkilöt jäävät ohueksi, mikä on kenties tarkoituskin. Kuitenkin lukijalle tulee mieleen: ehkä kertomuskriittisen romaanin kannattaisi jättää metakommentointi vähemmälle ja näyttää kertomuksen riittämättömyys upottamalla lukija syvemmälle hahmojensa kokemusmaailmaan? 

Kun tavaroiden vetovoima on elämystaloudessa kadonnut, elämäntarinoista on tullut kauppatavaraa.

“Useilla kirjailijoilla oli henkilökohtainen tarina, ja jos ei ollut, he keksivät sellaisen tai liioittelivat jonkun vastoinkäymisensä tai kokemansa sairauden, niin mielenkiintoiseksi, että kustantajat päättivät tilata heiltä kirjan – mutta ei painettuna, vaan jonkun muun kuuluisan ihmisen lukemana”, kerrotaan Tarinan alussa. Kertomuksen vaaroissa kirjallisuudentutkija Ville Hämäläinen ja kirjailija Juha Itkonen ilmaisevat kirjeenvaihdossaan huolensa autofiktion trendikkyydestä. Tällaiset kommentit ovat mediasta tuttuja: esimerkiksi Finlandia-voittajan valinnut Hannu Lintu totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa, ettei pidä autofiktiota “kiinnostavana”. Monet kliseisiä kertomuskonventioita rikkoneet kirjat, kuten Thomas Bernhardin tai Marguerite Durasin tekstit, ovat ammentaneet toisinaan filtteröimättömästikin kirjoittajiensa kokemuksista. Ja ovat kirjailijat ennen Suomessakin olleet julkkiksia, joiden persoona kiinnostaa kansaa. Kun katsoo, millaista kirjallisuutta Suomessa julkaistaan ja palkitaan, tuntuu liioitellulta pelätä, että olisimme matkalla kohti autofiktion tyranniaa.  

Autofiktion sijaan kirjailijatarinoihin juuttumisesta voisi syyttää sosiaalisen median algoritmeja. Henkilökeskeisyys jyllää journalismissa, jossa henkilökohtaiset esseet ovat olleet suosittuja, koska nimekäs kirjoittaja ja tunteisiin vetoava kerronta keräävät herkästi lukijoita. Esseet voivat alkaa viedä resursseja siitä, mikä on journalismissa työlästä ja epämukavaa: ihmisille soittelusta, paikkoihin menemisestä, pikkutarkasta tietojen selvittelystä. Tällaisella työllä journalismi voi kuitenkin paljastaa yhteiskunnallisia epäkohtia ja tuottaa uutta tietoa.   

Kun katsoo, millaista kirjallisuutta Suomessa julkaistaan ja palkitaan, tuntuu liioitellulta pelätä, että olisimme matkalla kohti autofiktion tyranniaa.  

Hämäläinen ja Itkonen ovat huolissaan myös siitä, että tiedostavassa ajassa fiktiivisiltä teoksilta vaaditaan moraalista oikeamielisyyttä. “Ajatukseni eivät aina ole oikeamielisiä ja ihanteellisia, sillä ihmisten ajatukset eivät ole”, kirjoittaa Itkonen. Feministisen kritiikin tavoitteena ei pitäisi olla moraalinen puhdistus, vaan huomion kiinnittäminen perinteisiin, joissa porvarillinen taiteilija kokee oikeudekseen ammentaa vähemmistöjen kärsimyksestä.  

Myös Kertomuksen vaarat jättää ilahduttavasta moniäänisyydestään huolimatta ulkopuolelleen näkökulmia. Esimerkiksi dekolonialistinen ja antirasistinen kertomuskritiikki uupuvat. Niitä tarvitaan, ettei kävisi niin kuin New Yorker -lehdessä. Vuonna 2018 lehti julkaisi kirjailija Elif Batumanin nautinnollisen reportaasin japanilaisesta yrityksestä, joka vuokraa valepuolisoita yksinäisille ihmisille. Syksyllä 2020 selvisi, että Batuman oli joutunut huijatuksi. Halpaan menivät kirjailijan lisäksi myös laatulehden faktantarkistajat. Valheellinen tieto meni läpi, koska japanilaisten eristäytyneisyyttä ja hyödykkeistettyjä ihmissuhteita korostava narratiivi sopii “oudon Japanin” trooppiin, jota länsimaiset tykkäävät kertoa “toisesta”, vaikka omastakin kulttuurista löytyisi vastaavantyyppisiä ilmiöitä. Kertomus on väline, mutta toisaalta niin on myös kertomuskritiikki. Myös tarinoita voidaan purkaa monesta eri näkökulmasta, ja jokainen niistä on lopulta rajallinen.

Kritiikki on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2021.