Thomas Halfmann, Checkers (2011), Flickr
checkers

Kirjallisuuskeskustelun pitää haastaa - arviossa kolme esseeteosta

Arvio
|
Juulia Heinonen
|

Realismiodotuksen puuduttama suomalainen lukijahorisontti murtuu esseekirjoissa. Arviossa Siru Kainulaisen elämäkerta lukijana, romaanien lopetuksia luotaava Maailmojen loput sekä Jaana Seppäsen peloton Outokuoriaiset.


Kainulainen, Siru: Elämäni kirjat

165 s. Vastapaino 2019

 


Melender, Tommi ja Vuola, Sinikka: Maailmojen loput

296 s. WSOY 2018

 


Seppänen, Jaana: Outokuoriaiset

303 s. WSOY 2019

 

 

”Mieleeni tulee kysymys, onko taide kirosana tai jopa pelote nykyproosasta puhuttaessa.”

Sillä, miten kirjallisuudesta puhutaan, on väliä. Kun valtavirtamediassa käsitellään romaania, jää keskustelu sanataiteesta harmillisen usein taka-alalle. Mitä vähemmän huomiota annetaan romaanin kielellisen ilmaisun keinoille ja niiden merkitykselle lukemisen tunnekokemuksen kannalta, sitä vähemmän lukijat niiden perään kyselevät.

Kirjallista teosta on mahdotonta arvottaa objektiivisesti hyväksi tai huonoksi, sillä kirjallisuuden viehätys perustuu pitkälti lukemisen subjektiivisuuteen. Vaikka emotionaalista affektiivisuutta ei kirjallisuudentutkimuksessa välttämättä varauksettomasti tunnusteta olennaiseksi lähtökohdaksi tulkinnalle, on sen merkitys lukijuuden tarkastelun kannalta keskeinen. Lukijat taas ovat luonnollisesti tärkeä tekijä kirjallisuuden kehityksessä – sikäli mikäli kukaan enää uskoo kenenkään lukevan. Ripaus taiteellista kunnianhimoa ja luottamusta lukijakuntaan eivät tekisi pahaa kirjallisuuskeskustelulle.

Taidepuheen ei onneksi tarvitse jäädä ainoastaan alan toimijoiden sisäpiirin kahvipöytäkeskusteluksi, kuten viime aikoina julkaistuista kirjallisuusesseistä käy ilmi.

 

Siru Kainulaisen esseekokoelma Elämäni kirjat (2019) käsittää kahdeksan esseen verran kirjallisuusanalyysia. Henkilökohtaisen lukijaelämäkerran muodostavat tekstit pureutuvat muun muassa eroottisesti latautuneisiin dekkareihin, runon äänellisyyteen ja kirjallisuuteen läheisen kuoleman käsittelyn tukena. Tarkasteluun nostetaan esimerkiksi Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, Maria Langin salapoliisiromaanit ja klassikkorunoilijoiden suuret tunnekokemukset. Kaikki valinnat eivät välttämättä ole kovin ajanmukaisia, mutta ovat teoksen elämäkerta-aspektin huomioon ottaen perusteltuja. Vaikka suomalaisen mieskaanonin eturivin edustajien runouden analyysin läpikahlaaminen tuntuu hieman raskaalta, pitää teos sisällään riittävästi mielenkiintoisia havaintoja lukemisesta ja sanataiteesta luodakseen onnistuneen kokonaisuuden. Kainulaisen tarkkanäköinen tapa sanoittaa lukemiseen liittyviä tunnereaktioita tuottaa kauniisti soljuvaa tekstiä, joka ei akateemisesta otteestaan huolimatta kuivahda kasaan.

Kysyntää juonivetoisille ja faktapohjaisille kirjoille on, koska sitä luodaan jatkuvasti tavoilla, joilla kirjallisuutta esitetään mediassa.

Kokoelman mielenkiintoisin essee ”Sanataiteen jäljillä” käsittelee romaanin taiteen ympärillä käytävää keskustelua – tai sen puutetta. Kainulainen tarkastelee Finlandia-palkittujen teosten luonnehdintoja yleismediassa, lukijan aliarvioimista ja myyntilukujen merkitystä.

Helsingin Sanomien toimittajan mielestä juonivetoinen eläytymisesitys, ’jossa on alku ja loppu ynnä muuta perinteikästä rakennuspuuta’, on proosaa, ’jota ihmiset tykkäävät lukea, ehkä ostaakin’. Ansiokkuus näyttää tarkoittavan toimittajalle perinteisiä tarinankerronnan muotoja, ja niistä hän uskoo ihmisten tykkäävän. (95-96)

Kainulainen kysyy aiheellisesti, miten lukijat edes voisivat omaksua tietoa sanataiteesta ja sen merkityksestä (romaani)kirjallisuudelle, jos se sivuutetaan julkisessa keskustelussa. Kysyntää juonivetoisille ja faktapohjaisille kirjoille on, koska sitä luodaan jatkuvasti tavoilla, joilla kirjallisuutta esitetään mediassa. Lukuinnostuksen hiipumisesta huolestunut kansalainen voisi tietysti argumentoida, että ihmisten kiinnostus ylipäätään minkäänlaista kirjallisuutta kohtaan on jo voitto itsessään. Olisi kuitenkin surullista olla pyrkimättä kehitykseen, joka mahdollistaa kirjallisuuskentän ja -keskustelun monipuolistumisen:

Mikäli romaanitaiteen ansiot ja keinot jätetään asiaan vihkiytyneiden keskeiseksi asiaksi, menetetään kyky käyttää kieltä taiteellisesti. Siten kadotetaan olennainen osa kielen mahdollisuuksista, ja se on kuolonsuudelma kielelle ja sen käyttäjille. Ei kieli elä ilman monipuolista käyttöä eikä kehittämistä, mahdollisuuksien ja potentiaalin ilmaisullista luotaamista. Siksi sitä on vaalittava tavoissa, joilla kirjallisuudesta puhutaan. (101)

 

Esimerkin onnistuneesta kirjallisuuskeskustelusta tarjoaa Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelma Maailmojen loput (2018). Teoksessa käydään keskustelua romaanitaiteesta niin kirjoittajan kuin lukijankin näkökulmasta. Ensimmäisillä sivuilla todetaan, ettei kokoelman ole tarkoitus olla ankara tutkimus, vaan sen pyrkimys on ennen kaikkea lukijan ilahduttamisessa, innostamisessa ja inspiroimisessa. Maailmojen loput osuu niiltä osin täydellisesti maaliin: dialogimuotoiset esseet ovat älykkäitä ja analyyttisia, mutta helposti lähestyttäviä.

Teos on poikkeuksellisen onnistunut tavassaan osallistaa lukijaa keskusteluun. Kokoelma päättyy kolmeenkymmeneen miniesseeseen romaanien lopetuksista, jotka osaltaan myös havainnollistavat sitä, mitä teoksen alkupuolella on käsitelty.

Intohimoinen suhtautuminen kirjallisuuteen välittyy tekstistä vahvasti.

Lukemisen subjektiivisuus korostuu kirjoittajien keskustellessa omista kirjallisista mieltymyksistään. Intohimoinen suhtautuminen kirjallisuuteen välittyy tekstistä vahvasti, mikä tekee lukukokemuksesta erityisen miellyttävän. Melender kirjoittaa hakevansa romaaneista emotionaalista lähikosketusta ja Vuolan mukaan sanataideteoksen rytmi, maailmankuva ja näkökulma kieleen ovat juonta ja henkilöhahmoja kiinnostavampia.

[K]uolleeseen kieleen on mahdotonta puhaltaa elävää henkeä. Kielessä on romaanin sielu. Ellei sen henkäys tunnu ensimmäisillä sivuilla, se tuskin tuntuu viimeisilläkään. (90)

Melender kritisoi nykymuotoista kirjallista julkisuutta siitä, ettei se palvele lukijoita vaan lähinnä ”pöhinän synnyttäjiä ja ilmiöiden tulkitsijoita”. Onnistuneisiin romaaneihin syntyy erityinen tunneside ja niiden pariin hakeutuu yhä uudestaan, koska ne eivät ole sesonkisidonnaista kauppatavaraa vaan enemmänkin ystäviä:

David Shields puhuu teoksessa How Literature Saved My Life kirjoista, joihin tarttuu silloin, kun ei saa yöllä nukutuksi. Ne eivät luonnollisesti ole kirjasyksyn kuumia uutuuksia, vaan teoksia, joihin hänellä on muodostunut vuosien saatossa syvä henkilökohtainen suhde, teoksia, jotka kasvavat suuremmiksi jokaisesta lukukerrasta. (32)

Teoksessa sivutaan myös eräänlaista romaaniin kohdistuvaa totuusvaatimusta, joka näyttää istuvan tiukassa suomalaisten kirjallisuusmieltymyksissä. Kaipuu kohti mahdollisimman realistista lukukokemusta, jossa lukeminen todella tuntuu muuttuvan kokemiseksi, vie huomion sanataiteesta. Se myös vaikuttaa siihen, millainen kirjallisuus muodostuu normiksi. Melenderistä tyypillisestä realismista poikkeavien teosten olemassaolo ei vielä riitä:

Niiden olemassaolo ei kuitenkaan kumoa realismin ylivaltaa kirjallisuudessamme vaan pikemminkin korostaa sitä. Ne erottuvat massasta, koska ovat niin erilaisia kuin kirjallisuutemme totuuskaipuinen, lukemisesta kokemiseen johdattava pääväylä. (107)

Vuola nostaa esiin tärkeän huomion siitä, että nuorille kirjoittajille realistisen kerronnan perinne saattaa kuitenkin olla jopa tuntematon, tai ainakaan sitä ei pidetä oletusarvoisesti lähtökohtana kirjoittamiselle. Kokeellisen proosan tunnustaminen näyttäytyy tärkeänä tekijänä romaanikirjallisuuden kehityksen kannalta:

Tällöin myöskään Taneli Viljasen esikoisproosateos olisi tuskin saanut 2000-luvulla arvostelua, jossa kriitikko ihmettelee, mitä surrealistinen teos tekee ’tällä vuosituhannella’. Eiköhän taideproosamme kannalta ongelma ole ennemminkin se, että surrealismin perinnöstä ammentavia kirjoittajia on meillä aivan liian vähän. (114)

Jostain syystä romaanin sanataiteellisen ulottuvuuden merkityksen korostaminen on herättänyt vastaanotossa erikoista tarvetta puolustella viihdekirjallisuutta lattealla argumentilla: kyllä sillekin on paikkansa! Tämä lienee sanomattakin selvää, ainakin jos on koskaan selaillut suurten kustantamojen katalogeja tai asioinut kirjakaupoissa.

Kaupallisten kirjamarkkinoiden kriittinen kommentointi ei ole elitismiä tai uhka myyville viihderomaaneille, vaan kirjallisuuden kannalta elintärkeää keskustelua.

Seppänen muodostaa kaoottista taiteellista omakuvaa.

Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset (2019) tuskin löytää tietään kuumien kirjauutuuksien kerhoon, mutta on ehdottomasti lähemmän tarkastelun arvoinen teos. Esseet käsittelevät eurooppalaisia taide- ja kulttuuri-ilmiöitä, nivoutuen kirjoittajan henkilökohtaisiin kokemuksiin taiteesta, ruumiillisuudesta ja itsen syvimmästä olemuksesta. Seppänen muodostaa kaoottista taiteellista omakuvaa samalla, kun tarkastelee muun muassa Vladimir Putinin lausumien totuusarvoa, Jeanne Moreaun elokuvakävelyä ja Johannes Ekholmin romaanin Rakkaus niinku (2016) aiheuttamaa ”aivomuljahdusta”.

Joona muuten on kolmekymppinen – ilmeisesti tarkoituksella, jotta nuoren sukupolven äänestä ei päästäisi puhumaan. Minä tarkoitankin nuoruudella muuta, tarkoitan sillä neitsyyttä, joka sekin tarkoittaa muuta kuin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Puolustan tässä omaa kielireviiriäni.

Puolustan sitä siksi, että minulla kävi se aivomuljahdus. (164)

Kokoelman kirjallisuusanalyysi on mielenkiintoista, niin näkökulmiensa kuin ilmaisutapansakin puolesta. Seppänen ei varsinaisesti saattele lukijaa kädestä pitäen pohdintojensa läpi käsitellessään Ekholmin teoksen mahdollista “kielellistä isänmurhaa”, ruumiillisuuden kieltämistä Markku Lahtelan romaanissa Hallitsija tai Svetlana Aleksijevitsin teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja aistillisuutta. Räiskyvät esseet etenevät täysin omilla ehdoillaan ja selittelemättä,  jättäen reilusti tilaa myös eriäville mielipiteille ja (väärin)tulkinnalle. Tämä ei tunnu huolestuttavan Seppästä, jonka teksti ei taivu minkäänlaisten kuvitteellisten yleisöjen odotuksiin.

Sovinnaisuus on tiessään ensimmäisiltä sivuilta saakka.

Tällainen taidepuhe ei tavoita lukijoita marginaalin ulkopuolella, mutta tarjoaa esseen ystäville mieleenpainuvan kokemuksen. Outokuoriaiset on raikas, mutta myös täysin piittaamaton siitä, miten asioita olisi soveliasta ilmaista - jopa siihen pisteeseen, että lukeminen tuntuu ajoittain hieman vaikealta. Sovinnaisuus on tiessään ensimmäisiltä sivuilta saakka, kun Seppänen ilmoittaa haluavansa pois naiseudesta, ”niin kuin haluan pois lähes kaikesta”.  Herää kysymys, voiko todella olla mahdollista irrottautua kaikista positioista ja toimia vain ”ihmisenä” maailmassa, jossa olennainen osa olemisesta perustuu määritellyille ideologioille ja käsitteille? Ja ketä se loppujen lopuksi hyödyttää?

Mutta ei sellaiselta voi ottaa pois mitään, joka itse antaa kaiken pois. Oikeastaan ainut oikea tapa olla olemassa on antaa pois kaikki. (151)

Aloitusesseessä ”Mesoava esseisti” Seppänen pureutuu totuuden käsitteeseen ja tekee selväksi, että kirjoittaessa liikutaan aina totuuden ja valheen rajamailla. Vastuu tämän rajan hahmottamisesta lankeaa lukijalle, sillä ”[a]voimuus on rehellistä alttiutta valheelle, ja vastuu tulkinnasta on teoksen kokijalla.” (32) Myös käsitys omasta itsestä asetetaan kyseenalaiseksi:

Väliin tuntuu, että mitään referenssiä oman itsen ulkopuolella ei ole, ei ole mitään todellisempaa todellisuutta.

Ei ole mitään itseäni vastaavaa tyyliä – ei siis ole mitään itseä. (24)

Tällaiset olemassaolon ja taiteen tekemisen problematiikkaan pureutuvat ajatukset ovat Outokuoriaisten nautinnollisinta antia. Kenties oman todellisuuskäsityksen rajallisuuden tiedostaminen tarjoaa sovinnaista hymistelyä hedelmällisemmän pohjan maailmassa toimimiselle.

Kainulainen kuvaa ”Hajonnut parvi” -esseessään todellisuuden muuttuvan lukiessa tiheämmäksi, täydemmäksi ja todemmaksi.

Keskustelua onnistuneen romaanin edellytyksistä voisi jatkaa loputtomiin. Pyrkimys helppouteen ja laajan lukijajoukon viihdyttämiseen tuntuu tavoitteena valjulta, Maailmojen lopuissakin kritisoitu totuusvaatimus taas vanhentuneelta. Jotta romaani, tai mikä tahansa kirjallinen tuotos, voisi uskottavasti esittää todellisuutta, tulisi ensinnäkin olla jokin objektiivisesti määriteltävissä oleva todellisuus, jota jäljitellä. Kirjallisuus on aina vuorovaikutuksessa lukijan maailman kanssa ja voi parhaimmillaankin vain vedota kokemukseen, jonka varaan erilaiset todellisuudet rakentuvat.

 

Kainulainen kuvaa ”Hajonnut parvi” -esseessään todellisuuden muuttuvan lukiessa tiheämmäksi, täydemmäksi ja todemmaksi. Tällainen todellisuuden tihentyminen tuskin edellyttää fiktiiviseltä teokselta kronologista juonikuviota tai vedenpitäviä faktoja, vaan mieleenpainuvaa kieltä ja ilmaisuvoimaa, joka liikauttaa jotain lukijassa. Sellaisen lukukokemuksen soisi jokaiselle kanssaeläjälle.

 

Kirjallinen ilmaisu on aina joissain määrin fiktiota, ja Seppäsen sanoin: ”taiteellinen valhe on valheista parhaita, sillä se voi antaa onnentunteen ja uskoa elämään” (23).