Carlos Lievonen
asemic

Kirjoitusta merkityksen tuolta puolen

Arvio
|
Tatu Pajula
|

Mitä enemmän toistelee jotain sanaa, sitä absurdimmalta se tuntuu. Mutta mitä enemmän lukee Karri Kokon merkityksetöntä kirjoitusta, sitä merkityksellisemmältä se tuntuu.

 


Karri Kokko: Käsialoja. 150 s. Poesia 2020.

 

Kirjoitus ja merkitys ovat kietoutuneet niin sitkeään solmuun, että niitä on lähes mahdotonta saada erilleen. Mieli näkee merkitystä sielläkin, missä on pelkkää viivoista luotua massaa. Karri Kokon runoteos Käsialoja (Poesia 2020) esittää merkityksen ja kirjoituksen solmun runouden ehtymättömänä lähteenä ja vetelee sen naruista. Lopputuloksena on itse kirjoituksen teko eli kirjaimellisesti lukukelvottomia ja käsin kirjoitettuja viivoja paperilla.

Viivat tottelevat nimeä aseeminen kirjoitus, jossa kirjoituksen merkit eivät merkitse mitään sosiaalisesti sovittua. Niitä ei voi siteerata tai lukea ääneen. Aseemisen kirjoituksen runot vain ovat. Kirjoittamisen teko ja runojen oleminen pohjaavat Käsialoja-teoksen tulkintaa, joka on kieltämättä hankalaa. Merkityksellisyyden metsästäminen kuuluu kriitikon työhön ja teosten arvostelussa painaa se, miten taitavasti teos luo merkityksensä. Voiko merkityksettömästä ja lukukelvottomasta runoudesta sanoa mitään?

Lukijaa silmällä pitäen Käsialoja on varustettu neljällä esseellä, jotka avaavat aseemista runoutta ja Kokon kirjoitusprosessia. Kokon lisäksi esseisteinä toimivat Riikka Ala-Hakula ja Katja Matikainen. Esseet rytmittävät kokoelmaa; aseemisten runojen välissä on ymmärrettävää tekstiä. Runot näyttävät esseiden jälkeen vielä aiempaa mykemmiltä. Esseiden kielen helppous, tuttuus ja ymmärrettävyys etäännyttävät aluksi runoista, kunnes aseemisen kirjoituksen filosofia selkiytyy. Vastapuolisuus lähentää esseitä ja runoja, koska merkityksettömyys on teoksessa merkityksellisyyden vastapari. Runot eivät ehkä merkitse sovittujen sääntöjen mukaan mitään, koska niitä koskevia sääntöjä ei ole, mutta ne kantavat mukanaan mahdollisia, hetkellisiä ja vielä toteutumattomia merkityksiä.

[K]irjoitus on kuin kirjoituksen haamu, koska sillä on kirjoituksen muoto, muttei sen substanssia.

Kuten Ala-Hakula mainitsee teoksen johdantoesseessä, aseemisen kirjoituksen merkit voivat esimerkiksi koostua kommunikaatiosta, joka ei ole vielä ymmärrettävää, mutta on sitä joskus. Tulevaisuuteen suuntautuva merkitys tekee aseemisesta kirjoituksesta kielen utopiaa. Mahdollisesti ymmärrämme tekstiä, jos joskus elämme nykyistä täydellisemmässä maailmassa, jossa runojen kieli on sosiaalisesti jaettua. Merkityksellisyys voi olla myös saavuttamatonta ihmiselle. Teos kerää esseissään yhteen esimerkkejä tilanteista, jossa ei-inhimilliset toimijat luovat merkityksellisiä kirjoitusmerkkejä.

Utooppisuus muistuttaa Luigi Serafinin teoksesta Codex Seraphinianus (1981). Teos on eräänlainen kuvitettu tietosanakirja, jonka teksti on käsittämätöntä. Serafin on kertonut, että teoksen kieli ei tarkoita mitään, mutta lukijat eivät ole uskoneet häntä. Teoksen koodinpurusta on väittelyä vielä nykyäänkin.  Merkityksen paljastava kielellinen utopia on pakko löytää, koska merkityksettömyys on epäinhimillistä.

Ala-Hakula kertoo, että aseeminen kirjoitus on kuin kirjoituksen haamu, koska sillä on kirjoituksen muoto, muttei sen substanssia. Silmäkulmassa vilahtava kummitus näyttää ihmisen hahmolta, mutta on läpinäkyvä ja aineeton. Monet Käsialoja-teoksen runoista ovat rakenteeltaan ja ulkoasultaan runomaisia. Niissä on kirjoitusta säkeillä, joista muodostuu tilallisesti aseteltuja säkeistöjä. Huomasin lukevani niitä jopa vasemmalta oikealle. Vaikuttaa itsestäänselvyydeltä, että kokoelman runot ovat runomaisia, mutta Käsialoja-teoksessa se on merkittävä asia. Säkeistöittäin etenevät kirjoitukset liikuttavat kokoelmaa luonnollisen kielen hahmoa kohti sitä koskaan saavuttamatta.

Vaikkei olisikaan mitään sanottavaa, voi olla kirjoitettavaa.

Kokko toteaa esseessään, että kun hän kirjoittaa aseemisia runoja, hänellä ei ole mitään sanottavaa; hän haluaa vain kirjoittaa. Vaikkei olisikaan mitään sanottavaa, voi olla kirjoitettavaa. Kirjoitus on ajattelua ja meditaatiota. Kirjoittamalla mielenliikkeet järjestetään järkeväksi tekstiksi, jota muut voivat ymmärtää. Puheessa ajatuksia ei tarvitse järjestellä yhtä paljon. Tärkeintä on saada puheen viesti välitetyksi, mutta tyyliseikoilla ei ole niin paljon merkitystä kuin kirjoituksessa, jossa ajatuksen selkeys ja vaivattomuus ovat yleensä arvostettuja.

Käsialoja yhdistää puheen spontaaniuutta ja kirjoituksen muotoa ilman sisältöä. Merkityksen ei tarvitse olla kynän liikkuessa valmis, vaan ajatusta voi hioa toistojen myötä. Kokko mainitsee, että hän haluaa näyttää kokoelmassa itse kirjoitustyön kaikkine virheineen. Teos puhuu kirjoittamisesta itsestään, mutta ei siten kuin kirjailijatyötä kuvaavassa autofiktiossa. Kirjoituksen merkityksen sijaan tärkeää on kirjoitus pelkistettynä merkityksettömään viivaan, joka vaeltelee tyhjällä paperilla. Runot, kirjoitus ja virheet vain syntyvät ja sitten ovat. Kirjoituksen ele on kaikki, mitä aseeminen kirjoittaja tuottaa, kuten Matikainen asian muotoilee esseessään.

Kirjoituksen eleitä on teoksessa monia. Joidenkin runojen jälki on tehty paksulla siveltimellä ja kovalla voimalla. Toiset taas näyttävät seitinohuilta ja hennoilta haituvilta, joita piirtävä käsi on piirtänyt paperiin juuri ja juuri. Jotkut runot ovat kulmikkaita, sotkuisia ja haarautuvia, eräät taas lähes viivasuoria ja kurinalaisia. Teos on kirjaimellisesti Käsialoja, monikossa.

Periaatteessa jo aseemisten runojen analyysi rikkoo niiden taian, ja tämäkin kritiikki olisi pitänyt lopettaa jo alkuun. Teenkö runoille hallaa, kun kerron niistä ja tuon niihin siten merkityksiä? Tuhoaako merkityksellisyys merkityksettömyyden? Kuten Ala-Hakula kirjoittaa esseessään, ihmisten on pakko tulkita kaikkea ja löytää merkityksiä kaikesta (53): ”Päällemme langetettiin halu löytää merkityksiä, ja tämä pakko ajaa meitä tulkitsemaan jälkiä.” Merkityksen stigma muodostui jo lapsena. On pakko puhua, kirjoittaa ja ajatella.

Mitä enemmän jotain tiettyä sanaa toistaa, sitä enemmän se alkaa kuulostaa järjettömältä. Käsialoja-kokoelmassa tämä toimii myös käänteisesti. Jos merkityksetöntä tekstimassaa tarkastelee tarpeeksi kauan, se alkaa merkitä jotain. Kaaos on pakko järjestää ymmärrettäväksi ja jotain merkitseväksi. Sellaiset merkitykset ovat hämäriä ilmauksia, joille ei ole vielä sanoja. Hämäryys on aseemisen kirjoituksen ydintä merkityksen ja merkityksettömyyden välillä.

[A]seeminen kirjoitus antaa väylän kerronnalle, joka välittää kieleksi muuttumatonta raakaa tunnetta paremmin kuin perinteisesti kertova, esittävä kirjoitus.

Kokko kertoo, että hänen aseemisten runojensa pääasiallinen tai jopa ainut tarkoitus voisi olla hänen sisäisen käsialansa, eli tunteiden, siirtyminen kirjoitukseen. Käsialoja-teoksen sivun 98 runo esimerkiksi koostuu pikimustista neliöistä, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi runtattu sivuun vihan ja epätoivon voimin. Seuraavalla sivulla runon sävy muuttuu neliöitä kepeämmäksi. Neliöt vaihtuvat kaariseen, koukkuiseen ja säkeittäin pinottuun viivaan. Viiva hajoaa perättäisten runojen aikana pisteiksi ja riveiltä kaikkiin suuntiin pakeneviksi köynnöksiksi. Viha lientyy ja haalistuu; energiat vapautuvat neliöiden muodoista tietään etsiviksi tuntosarviksi. Teoksessa yksityiset ja tilannekohtaiset tulkinnat ovat erityisen tärkeitä, koska perinteisiä tulkintamahdollisuuksia ei ole. Joillekin runot ovat mitäänsanomattomia viivoja, toisille koko maailmankaikkeus. Niin voisi toki sanoa esittävästä, perinteisesti merkitsevästä runoudestakin. Silti aseeminen kirjoitus antaa väylän kerronnalle, joka välittää kieleksi muuttumatonta raakaa tunnetta paremmin kuin perinteisesti kertova, esittävä kirjoitus.

Käsialoja esittää aseemisen kirjoituksen teoriaa ja käytäntöjä onnistuneesti. Teosta voi suositella esimerkiksi lukijalle, joka ei ole aiemmin lukenut aseemisista runoutta, mutta on kiinnostunut siitä. Ilman teoksen maailmaa avaavia esseitä Käsialoja jäisi etäännyttäväksi kokemukseksi. Vaikka esseet rikkovat teoksen lukukelvottomuuden, ne antavat juuri sopivasti työkaluja merkityksettömiltä vaikuttavien runojen selättämiseen. Merkityksettömyys ajaa miettimään kirjoituksen sääntöjä, tuhoutuneita kieliä, ei-inhimillistä kirjoitusta ja tulevaisuuden utopioita. Teos purkaa kielen minimalistisiin osiin, jotka saavat sen näyttäytymään uudessa, absurdissa valossa.

Kieli on sopimus, joka on aina vasta piirtymässä esiin.