Jenny Erpenbeck
Jenny Erpenbeck | Flickr

Kohdata, kohtasi, kohdannut

Arvio
|
Ville Hämäläinen
|

Jenny Erpenbeckin menestyskirjassa on hyvän romaanitaiteen ainekset. Pakolaisuutta ja vierauden kohtaamista käsittelevä teos ei jää vain fiktioksi, vaan pakottaa lukijan kohtaamaan omankin elämänsä polttavat kysymykset, kirjoittaa Ville Hämäläinen.

 


Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Suom. Jukka-Pekka Pajunen

415 s. Tammi 2019.

Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (Albrecht Knaus Verlag, 2015)

 

Richard on rutiinejaan toistava ja eläkkeelle jäämiseen sopeutuva klassisten kielten emeritusprofessori. Eräänä päivänä hän vierailee kotikaupunkinsa Berliinin Alexanderplatzilla. Siellä on käynnissä pakolaisten mielenosoitus. Miesten kylteissä lukee: ”We become visible”, mutta Richardille he tulevat näkyviksi vasta iltauutisissa. Professori päättää tehdä pakolaisten parissa pienimuotoisen tutkimuksen näitä ymmärtääkseen ja vapaa-aikaansa täyttämään. Hän kysyy, mistä he tulevat, mitä he pakenevat ja mitä he toivovat. Tutkimus jää taka-alalle, ja kuin huomaamattaan Richard päätyy auttamaan pakolaisia.

 

Edellä oleva voisi hyvin olla jonkin elokuvafestivaalien indie-elokuvan synopsis. Jenny Erpenbeckin romaanin Mennä, meni, mennyt (Gehen, ging, gegangen, 2015) juonta ja henkilöhahmoja voikin kiittää elokuvallisuudesta. Hahmot ovat sopivan pelkistettyjä ja kukin yhden motiivin liikuttamia.

 

Alussa Richard haluaa pysytellä ulkopuolisena. Berliinin senaatti järjestää kokouksen pakolaisille ja asukkaille. Richard osallistuu, vaikkei hän kumpaan ryhmään kuulukaan esikaupunkialueella asuvana. Kokouksessa hän ei halua kertoa, kuka on, eikä hänen tarvitsekaan sen keskeytyessä jonkun räjäyttäessä paukkupommin tyhjän koulun alakerrassa: ”Hän haluaa vain katsella ja olla rauhassa katsellessaan” (50). Samaa ulkopuolisuutta on siinä, miten Richard palaa muistoissaan Berliinin muurin murtumiseen: rajanylityspaikan auetessa paikalla oli liikuttuneita länsiberliiniläisiä toivottamassa hänet, itäsaksalaisen veljen, tervetulleeksi vapauteen – Richard tosin ei ollut ”lainkaan matkalla vapauteen, vaan menossa yliopistolle” (55).

 

Richardista tuli yhdessä yössä uuden maan kansalainen. Henkilöhistoria onkin yksi syy Richardin heräävään myötätuntoon. Hän tuskastuu, kun nykysaksalaiset ”puolustavat reviiriään pykälillä”. Kiistatta kummallisimman pykälän nimeen Richardin kiinnittää huomionsa: ”Fiktionsbescheinigung – väliaikainen oleskelulupa” (125). Fiktion kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, eikä Richard sen paremmin kuin lukijakaan pääse dokumentin oudon nimen syistä selvyyteen. Väliaikainen oleskelulupa tosin antaa pakolaisstatusta hakeville niin vähän oikeuksia, että ne ovat suorastaan fiktiivisiä.

 

Keskeinen osa teoksen kielellistä rikkautta on monikielisyys.

 

Keskeinen osa teoksen kielellistä rikkautta on monikielisyys. Pakolaiset opettelevat saksaa, mutta puhuvat myös ranskaa, italiaa ja professorille tuntemattomia kieliä. Romaanin kieli on soljuvaa, rekisteristä siirrytään hetkessä toiseen. Richard jäsentää kokemuksiaan usein kirjallisuuden klassikoiden kautta. Kerran Richard lukee eräälle pakolaisista, Rufulle, määrätyn mielialalääkkeen sivuvaikutuksista ja hänen mieleensä tulee Bachin kantaatti:

 

Kasvojen, käsien tai jalkojen puutuminen, sammaltava puhe, aivohalvaus, kasvojen, käsivarsien tai jalkojen nykiminen, tinnitus, pyörtyily, tajuttomuus. Riemuitsen kuolemastani! Ah, kunpa olisin sen jo löytänyt. / Siellä tuskaa en tuntisi, / joka minut vielä maailmaan kahlitsee.

Mitä lumen peittämä Rufu olikaan sanonut?

Tutto è finito.” (342.)

 

Richardin akateemisuus ei näy vain lukeneisuutena, vaan reflektoivana ja tutkivana otteena maailmaan.

 

Richardin akateemisuus ei näy vain lukeneisuutena, vaan reflektoivana ja tutkivana otteena maailmaan. Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen tuo taitavasti Richardin puhetapaan hieman koukeroisia ja vanhahtaviakin vivahteita. Ensimmäistä kertaa pakolaisten nälkälakosta kuultuaan Richard pohtii: ”Mitäköhän ennen Luthrin aikaa lymyili sielun siinä sopukassa, minne huono omatunto on sittemmin asettunut? Tietty mykkyys on teesien naulaamisen jälkeen ollut ilmeisesti silkkaa hätävarjelua. – – [j]o pelkästään ajatuksen tasolla olisi sangen epärehellistä, mikäli hän jonain päivänä todellakin lopettaisi syömisen solidaarisuudesta – –.” (31.)

 

Satunnaisesti esiin työntyvät sitaatit muistuttavat, että kirjallisuudella on puhutteluvoimaa ajankohtaisiinkin kysymyksiin. Suorasanaisesti tähän päästään, kun pakolaisia puolustava asianajaja lukee Richardille otteen Tacituksen ”Germaniasta”: germaanit eivät tee vieraiden kohdalla eroa tutun ja tuntemattoman välillä – siksi pakolaislaissa on yksilöllistä harkintaa mahdollistava pykälä, jota nykyinen Saksa ei tosin käytä.

 

Satunnaisesti esiin työntyvät sitaatit muistuttavat, että kirjallisuudella on puhutteluvoimaa ajankohtaisiinkin kysymyksiin.

 

Nykyistä Saksaa haluaa romaanikin kommentoida. Oranienplatzin tapahtumakulku on todellinen: mielenilmaukset alkoivat maaliskuussa 2013. Aukion leireihin senaatti päätti puuttua siellä olleiden yhteenottojen seurauksena ja tarjosi vastapalveluksena majoitusta elokuussa 2014, romaaninkin mainitsemissa paikoissa, kuten Friedrichshainissa ja Spandaussa. Jopa romaanin loppupuolella siteerattu satiirinen kirjoitus on todellinen. Pitkä ja polveileva kolumni julkaistiin Zeit-lehden verkossa syyskuussa 2014. Romaanissa Richard luulee ensin kirjoittajan olevan turvapaikanhakijoiden puolella, mutta lopussa selviää, että kirjoittajalla on tolkun ihmisen kulma: lakia on noudatettava, poliisia ei saa estää – voisivatko pienipalkkaiset saksalaiset kiivetä katolle oikeuksiaan penäämään?

 

Erpenbeck ottaa romaaniin mukaan myös yhden jutun saaman kommentin: ”Vollkommen unberechtigt nach Deutschland kommen und gleich als ALLERERSTES demonstrativ die deutschen Gesetze nicht akzeptieren und von deutschen Dächern pinkeln.” (https://www.zeit.de/politik/deutschland/2014-09/fluechtlinge-proteste-berlin?page=2#comments) (vapaasti suomennettuna: ”On kertakaikkisen väärin tulla Saksaan ja ensitöikseen osoittaa, ettei hyväksy saksalaisia lakeja ja kusta saksalaisilta katoilta.”) Erpenbeck tiivistää ajatuksen ja Richard lukee kommentista olennaisimman: ”Hädin tuskin Saksassa, kun jo ensitöikseen kusee katolta!” Harmi vain, ettei suomennoksessa ole otettu anonyymin kommentoijan ja Erpenbeckin alkukielisessä romaanissa käyttämiä kapiteeleja mukaan. Ne kun kuuluvat kommenttiosioiden poetiikkaan. Tehokeinona ”ensitöikseen”-sanan kirjainten välistys on liian sisäsiisti.

 

Suomennoksessa olisi voitu myös kääntää turvapaikkahuijaria tarkoittava ”Asylbetrünger” jollakin ”maahanmuuttokriitikoiden” jankkaamalla termillä, kuten ”elintasopakolainen”. Turhan tekninen suomennos ei tue romaanin alkuperäisen sanavalinnan tarkoitusta osoittaa, kuinka rasistinen kielenkäyttö ujuttautuu yleiskieleen.

 

Kieleen keskittyminen ja internetistä ammentaminen tuovat mieleen Aleksanteri Kovalaisen romaanin Kansallinen herätys (Teos, 2018), jossa pakolaiskriisiä tarkastellaan äärioikeiston nousua vasten. Erpenbeck ei käsittele tämänkaltaisia synkimpiä vastareaktioita, joilla pakolaiskriisiin on suhtauduttu. Erpenbeck rajaa näkökulmansa pitkälti Richardin elämänpiiriin. Sen puitteissa kantaa otetaan rasismin arkipäiväistymiseen. Kritiikin kohteena ovat tolkun ihmiset. Richard sanoo lehden olevan ”uuden Saksan” pää-äänenkannattaja (327). Ehkä se on sellainen Saksa, joka on unohtanut historiansa.

 

Teoksella on yhteiskunnallinen sanoma. Mennä, meni, mennyt herättelee lukijassa myötätuntoa ilman, että siinä olisi mitään osoittelevaa, kuten on esimerkiksi Ai Weiwein Saksan pakolaistilannetta kuvaavassa dokumentissa Human Flow (2017). Sen pääasia on näyttää Ai Weiwei kävelemässä pakolaisten seassa ja auttelemassa vähän. Richard on hiljainen auttaja, joka ei tee itsestään numeroa. Myötätunto ei synny silloin, jos omaan napaansa tuijottava pyhimys täyttää koko kuvan. Richardista ei tule auttamalla virheetöntä. Alkuun hän suhtautuu avunsaajien vaimeisiin kiitollisuudenosoituksiin suoranaisen pikkumaisesti, ja auttamisyrityksissäkin on tiettyä kömpelyyttä.

 

Teoksella on yhteiskunnallinen sanoma. Mennä, meni, mennyt herättelee lukijassa myötätuntoa ilman, että siinä olisi mitään osoittelevaa.

 

Richardin muutosta voisi kuvata on arkiseksi omaksumaksi kantilaisesta velvollisuusetiikasta. Richard ei mieti, miksi auttaa, vain auttaa. Kuten hyvään romaanitaiteeseen kuuluu, Richardin hahmossa lukija kohtaa väittämät, jotka eivät kuvaa vain fiktiivistä romaanin maailmaa, vaan kohdistuvat väistämättä lukijankin todellisuuteen. Richardin pohdiskelu siitä, mikä raja ihmisten välillä on merkityksellinen, on väkevää: ”Ja erottiko rajaviiva mustan ja valkoisen? Vai köyhän ja rikkaan? Vai vieraan ja ystävän? – – Vai ne, jotka kutsuivat ruokaansa nimellä fufu, niistä, jotka sanoivat sitä gulassiksi?” (311.)

 

Erpenbeckin kirjassa on kokeellinen ja kokeileva ote. Richard hakee kaikupohjaa hädänalaisten kokemuksille itselleen tutusta, menneestä: urasta yliopistossa, kirjallisuuden klassikoista, Saksan historiasta. Vaikka hänen oma ymmärryksensä niiden avulla kasvaisikin, ovat ne pakolaisille paitsi vieraita myös suorastaan selittämättömissä, etenkin kielierot huomioon ottaen. Richard on myös auttamisyrityksissään kokeellinen: yhdelle toimii siivoustyö, toisen perheelle tontin ostaminen Ghanasta ja kolmannelle pianonsoitto. Kielellinen kokeellisuus toimii samaan tapaan: lukijan silmien alla testataan, mistä suunnasta kohtaaminen voisi olla mahdollista niin Richardin ja pakolaisten kuin myös romaanin eetoksen ja lukijan välillä.

 

Richard joutuu silmätysten sen kanssa, miten sattumanvaraisesti pakolaiset ovat pelastuneet. Kun nämä kertovat, miten ovat selviytyneet laivamatkasta, yhden selviytymiskeino olisi koitunut toisen tilanteessa kohtalokkaaksi. Onnellista loppua ei ole, ei loppua lainkaan. Traagisia ihmiskohtaloita on monta. Erpenbeck ei yritä puhua lukijaa puolelleen liikuttavilla tarinoilla, vaan kielen mahdollisuuksilla kohtaamiseen eronteon sijaan.

 

Ville Hämäläinen