Uupi Tirronen
If I would lose my voice

Kun paratiisi kohtaa moottorisahan

Arvio
|
Anna Borgman
|

Kekäläinen & Companyn uusi kantaesitys If I Would Lose My Voice on teos ihmiskunnan peruuttamattomasta vaikutuksesta biosfääriin. Anna Borgman kävi seuraamassa esityksen harjoituksia apokalyptisissa tunnelmissa.

 

Mies rykii ratikassa tauotta. Olen matkalla Kaapelitehtaalle, on toukokuu 2020. Minun on määrä mennä katsomaan Kekäläinen & Companyn If I would lose my voice -esityksen harjoituksia. Tekee mieli hypätä ulos ratikasta. Näinä aikoina yskiminen ei ole neutraalia. Hengitän suun kautta vaikka se on irrationaalista. Harkitsen maskin laittamista. En silti laita. Niitä myytiin huhtikuussa kolme kappaletta seitsemällä eurolla, joku tekee niillä tilin. Nyt lokakuussa maski on valtavirtaa.

Toukokuussa ihmisiä on enemmän liikkeellä kuin pari viikkoa sitten. Perillä Kaapelitehtaalla on vilskettä: Tanssin talon rakentajat eivät voi tehdä työtään etänä. Löydän harjoitussalin. Se on kauttaaltaan valkoinen tila, ja nousevan katsomon istuimilla on työryhmän tavaroita.

Lämmittelyä. Äännähtelyitä. Tämä esitys nähdään elokuussa Kansallisteatterin isolla näyttämöllä, ja minä näen sen nyt keskeneräisenä. Kuvittelen olevani Kansallisteatterissa; olen käynyt Lavaklubilla syömässä nopeasti keiton ja kipuan portaita pitkin ylös. Ihmiset tungeksivat porukoissaan ja siemailevat virvokkeita. Vanhempia rouvia ja herroja neulepusakoineen, kenties katsomaan usutettu kouluryhmä. Narikassa on tungosta, joku hakee hukkunutta lappuaan. Naistenvessaan on jonoa. Salissa tutut paksut samettiverhot, prameat aitiot, koristeellinen katto, jossa on ehkä naisia tai enkeleitä. Vai kenties Thalia? Ja oliko esirippu edes samettinen? En muista. Ovatko penkit vihreät vai viininpunaiset? Olen unohtanut. Paikkani on reunalla, jään odottamaan.

 

Keskeneräisyyksien huoneessa

Teos ei ole valmis, muistuttaa Sanna Kekäläinen, ja riisuu samalla yläruumiinsa alastomaksi. Jostain syystä minua ujostuttaa. Näen taiteellisen prosessin vaiheen jota en yleensä näe, jotain intiimiä ja keskeneräistä. Näen esityksen vieraana, mutta kuitenkin sisäpiiristä heidän bäkkäriltään. Istun ylärivilläni muistivihon kanssa ja kolme tanssijaa lämmittelee. On etuoikeutettua nähdä tämä tänään. Ajattelen, että tämä on keskeneräisyyksien huone.

Kuvittelen kuinka verho avautuu Kansallisteatterissa ja sali pimenee. Jonkun puhelin hohtaa vielä sinistä valoa. Minä näen esityksen kirkkaassa, kirkkaassa valkoisessa valossa.

Alku tuo mieleen fantasiamaailmoihin sijoittuvien kirjojen alut, Mordorin tai Muumilaakson kartat.

”This is the place”, aloittaa kertoja. Kertoja esittelee Paikan, jossa on metsä, niittyjä, satama, tehdas ja laakso, jossa on muun muassa koteja ja ostoskeskuksia.Teoksen ensimmäisen osan alku on vahvasti tekstipainotteinen. Näyttämö on miltei tyhjä, ja sen etuosassa istuu Sanna Kekäläinen selin yleisöön.  Oranssit teipinpalat merkitsevät Paikan eri osia. Alku tuo mieleen fantasiamaailmoihin sijoittuvien kirjojen alut, Mordorin tai Muumilaakson kartat.

Teos kertoo Edistä, ihmisestä joka menettää äänensä. Äänensä menettävät teoksessa lopulta niin ihmiset kuin ympäristökin. Kaikki jäävät lopulta sanattomiksi, mutta eivät aivan vielä: Kertoja ja Ed tutkivat ja ihailevat yhdessä kaupunkia; miten hienoja tehtaita ja tärkeä satama! Kaunis koti sinulla! Miten hyvä on että pelloilla kasvatetaan tehokkaasti vain maissia. Tehtaassa tehdään muun muassa suksia. Ed tosin kertoo, että Paikassa ei ole voinut hiihtää aikoihin, mutta onneksi metsän alle on rakennettu keinolumen peittämä latu. ”Remarkable!”, toteaa kertoja.

Teoksen ensimmäinen osa maalaa kuvan maailmasta, jossa tavaraa tuotetaan, satama on vilkas, kauppa käy, uusia taloja rakennetaan eikä kukaan pahemmin kyseenalaista tuota hyväksi havaittua elämäntapaa. Kurkkua alkaa kuivata tätä kaikkea tarkastellessa ja kertoja pyytää: Can I have some water, please? Vettä onkin vielä luvassa – toisille liikaa ja toisille ei tarpeeksi.

Kertoja ja Ed alkavat tutustua tarkemmin maahan. Maassa on pressu, joka kasvaa teoksen myötä niin maankäytön kuin nousevan vedenkin vertauskuvaksi.  

Tanssijat asettuvat vastatusten ja he liikkuvat kuin rupattelisivat kiinnostuneina ja hyväntuulisina. Heidän kasvonsa ja kätensä hakevat koko ajan kontaktia toisiinsa. Liikekieli on niin arkipäiväistä, jotta melkein hetken luulen, että tanssijat keskustelevat teokseen liittyvästä yksityiskohdasta kesken esityksen. Kasvojen ja käsien eleet ovat pieniä. Välillä käsien liike menee päätä myöden, mutta hahmot eivät ihan koske toisiaan – niin kuin he koskettelisivat pään ympärille kuviteltua auraa.

Onkohan tämä korona-ajan vaikutusta teokseen, huomaan ajattelevani, ja myöhemmin saan ajatukselleni vahvistuksen. Olkapäät nousevat, jotakin on kämmenellä, ihoa sivellään. Neuvotellaan, ojennetaan kättä kättelyyn: lyödäänkö jotakin lukkoon? Kädet muodostavat yhä uudelleen pallon muotoa.

Tanssijoiden liikkeet kertovat ihmisestä: kommunikoimme, käymme kauppaa, tingimme, silitämme, suojelemme ja torjumme. Ja potkimme huomaamattamme sivullisia

Pressukasaan eli maahan alkaa kohdistua napakoita potkuja, mutta juttu vain jatkuu. Tanssijoiden liikkeet kertovat ihmisestä: kommunikoimme, käymme kauppaa, tingimme, silitämme, suojelemme ja torjumme. Ja potkimme huomaamattamme sivullisia, muita elollisia.


 

Öljyn ja maan liitto

Pressua aletaan levittää kohisevan äänimaiseman säestyksellä ja siitä muodostuu veden, maan, öljyn ja ihmisen vaikutuksen vertauskuva. Pressua käytetään maataloudessa, ja se on myös öljypohjainen tuote. Pressulla suojataan usein jotain mitä ihminen on luonnosta hankkinut: lautataapelia, peruna-aumaa. Suurta pressua levitetään vaivihkaa, ja tanssijoiden liikkeet ovat määrätietoiset ja rivakat. Välillä peitettä myllätään raivokkaasti, niin kuin etsittäisiin jotakin. Ehkäpä jäljellä olevia luonnonvaroja?

Alusta järisee ja muuttuu, ja niin kuin kertoja sanoi alussa: ”Earth is moving”. Liikkeet ovat yhä kiivaampia. On levitettävä tätä toimintaa yhä laajemmalle ja yhä tehokkaammin! On myllättävä! Liikkeistä kasvaakin kapitalismin ja luonnontuhon kuva: liiketoiminta näyttäytyy liikkeenä ja toimintana, joka vaikuttaa peruuttamattomasti ympäristöön ja muihin olevaisiin. Näyttämölle tulee kolmas tanssija, hän asettuu makaamaan kodin kohdalle nukkuvaan asentoon. Pressu hyöytetään hänen ylitseen ja ihminen jää sen alle. Tulkinta on selkeä: ekologinen kriisi kohtelee myös ihmisiä epätasa-arvoisesti. Ne, joilla on eniten, ovat parhaimmassa asemassa - mutta aina joku jää alle.

Tanssijat alkavat käsitellä materiaalia. Ensin he maleksivat reunoilla, kuin miettisivät mitä alkaisivat tehdä. Siinä missä toinen kokoaa pressua pieniksi keoiksi, toinen yrittää silottaa sitä. He muokkaavat materiaa eri tavoilla, mutta samalla maaperällä. Työ ei näytä aina etenevän eikä sen mielekkyys ole selvillä, mutta jotakin on tehtävä. He ovat kuin lapsia hiekkalaatikolla, omissa leikeissään. Jossain kohtaa on aikaa istahtaa ja katsella kättensä töitä. Tanssijat istuvat rennosti, ja läsnä on vain hyvin pieniä kehon liikkeitä: polvi siirtyy, varpaat kipristyvät, suu kiristyy hihitykseen. Käsi hakee taas pallon tai möykyn muotoa. Teoksen ihmisillä on selvästi tauko. Ehtisivätkö he vihdoin ajatella?

Tämän esityksen oheen ei sovi sherry ja leivos. Pitäisi olla jotain ankaraa tarjolla, vettä ja leipää.

Tässä esityksessä ei ole taukoa, mutta kaipaanko edes väliaikoja? Ajattelu ja esityksen prosessointi hoituu helpommin täydellä vatsalla, mutta toivoa sopii, että myös oheistarjoilut elokuun esityksissä ovat teeman mukaiset. Tämän esityksen oheen ei sovi sherry ja leivos. Pitäisi olla jotain ankaraa tarjolla, vettä ja leipää.

 

Väliverho

Käännän muistikirjan sivua varovasti. Lyijytäytekynäni rapisee. He istuvat edelleen, sivelevät säärtä, niiskauttavat nenää. Katsovat mitä tuli tehtyä. Tauko on ohi kun he huomaavat epätasaisuuden, ihmismöykyn joka on jäänyt maan alle. He yrittävät tasoittaa sitä, sysätä eteenpäin. Maa liikkuu ja ihmismöykky tulee ulos. Pressu kootaan yhdeksi möykyksi, sienimäiseksi säkkituoliksi tai pilveksi. Tanssijoiden liikkeet ovat voimakkaita ja pakottavia, he runnovat ja ovat väkivaltaisia, näyttävät voimansa. Liikkeet ottavat materian haltuun ja pakottavat sitä toivottuun muotoon.

Maamöykky nostetaan suorille käsivarsille, ja tätä möykkyä kannattelee lopulta vain yksi hahmoista. Taakka on raskas, ja siitä on vaikea selviytyä. Mieleen tulee Antiikin tarujen Atlas, titaani, jonka Zeus tuomitsi kannattelemaan maapalloa ikuisesti. Zeus tuomitsi hänet tähän rangaistukseen, koska hän kapinoi ja johti titaanien joukkoja taistelussa jumalia vastaan. Nyt vain Atlas ei tunnu jaksavan enää.

Alkaa jyristä ja jylistä ja sitten se tapahtuu: maa liikkuu, alkaa sataa. Maapallon kannattaja tekee pieniä liikkeitä, eikä aivan tiedä minne mennä. Hän liikkuu materia kasvoillaan hitaasti eri suuntiin. Taakka kasvaa, materiaa on aina vain enemmän, maapallo pyörii, melkein törmää seinään. Maa pyrkii kohti maata. Sataa kovempaa. Atlas ei enää taida jaksaa, mutta yrittää vielä nostaa maapalloaan. Hän siirtyy sivuun. Kuva tuo erityisesti esille ihmisten kantaman taakan epätasa-arvoisuuden. Ilmastonmuutoksen myötä toiset menettävät kotinsa, mutta toiset totuttelevat hiihtämään keinoladulla. Lopulta tosin ehkäpä kaikki joutuvat siirtymään sivuun.


 

Moottorisaha: käyttöohje

Teos jatkuu, Ed liikkuu ja pyyhkii kaupungin pois spraylla yksi kohde kerrallaan; ihminen tuhoaa itse itsensä. Ed pyyhkii tärkeän sataman, jonka kautta maahantuotiin tärkeitä tavaroita sekä tärkeän tehtaan, jossa tehtiin tärkeitä tavaroita. Lopuksi myös pyyhkiytyvät kodit.  ”Empty stage”, kertoja toteaa. On autiota ja tyhjää, ja vain kertojan ääni liikkuu vetten päällä. On vedenpaisumus, mutta kukaan ei ole saanut käskyä nikkaroida arkkia. ”We’re standing on water my friend”, kertoja toteaa.

Edillä on onneksi käyttöohje, jota hän alkaa lukea. Tulkitsen sen olevan käyttöohje maailmalle ja sen metsille, niityille, satamalle, tehtaalle ja taloille. Myöhemmin kuulen, että näyttämöllä luettu teksti on Sanna Kekäläisen vaarille kuuluneen moottorisahan ohjekirjasta. Ohjeet kommunikoivat niin tanssin kuin teeman kanssa: Ei pidä esimerkiksi menettää tasapainoa. Etsin oikeaa käyttöohjetta Husqvarnan sivuilta ja ymmärrän, mitä takapotku voi myös tarkoittaa: luonto iskee takaisin.

Näyttämölle tuodaan myös itse moottorisaha, joka on pakattu mustaan roskapussiin. Öljyä on monessa kerroksessa. Sahasta kasvaa koko ihmisen luontoon kohdistuvan toimeliaisuuden symboli. Sahaaminen kaataa puita, joista tehdään tavaroita, taloja, haketta, sellua… Moottorisaha on myös kauhuelokuvista tuttu, Texas Chainsaw Massacre, Evil Dead… Evil Deadin jatko-osissa ja Ash vs. Evil Dead -sarjassa päähenkilöllä on jopa kätensä tilalla moottorisaha. Moottorisaha on kauhun elementti.

Ei meillä oikeastaan ole muuta omaa kuin kehomme, kaikki muu on tavalla tai toisella luonnosta otettu.

Mutta tässä esityksessä ei päristellä menemään päitä tai puita katkoen, vaan sahaa tutkitaan hienovaraisemmin, nuuskitaan ja sivellään. Molemmat hahmot ovat riisuutuneet ja saha osoittaa yleisöön. Saha on miesoletetun hahmon kädessä, sillä voi olla merkitystä. Kaksi alastonta hahmoa vertautuvat paratiisiin ja luontoon johon ihminen on kajonnut, paratiisiin, joka on kohdannut moottorisahan. Riisuutuminen korostaa ihmisen kehoa, ihmiset ovat paljaana katastrofin edessä. Ei meillä oikeastaan ole muuta omaa kuin kehomme, kaikki muu on tavalla tai toisella luonnosta otettu. Ja kehokin kuuluu lopulta maalle.

 

Kohti äänettömyyttä

Ihmiset kokoontuvat jälleen yhteen. Maata levitetään jälleen, tällä kertaa pienempinä kaistaleina. Sama tahti jatkuu, mitään ei ole opittu. Ihmiset etsivät, tonkivat, siirtyvät eteenpäin entistä nopeammin. Liikkeet ovat vimmaisia ja henkilöt etenevät kumpikin omia sarkojaan pitkin. Ukkonen jyrisee pahaenteisesti. He levittävät ja purkavat juuri levitettyä ruttaamalla peitteet äkkinäisillä liikkeillä jaloillaan potkien. Tanssijat suuntaavat katseensa alas, hahmot ovat sulkeutuneita.

Hahmot kahlaavat tai luistelevat materiassa, sitä on täällä liikaa. He kokoavat sitä yhteen jaloillaan, kuljettavat ja möyhivät käsillään. Ruttaavat yhteen tiiviiksi paketiksi. Toinen hahmoista seisoo vaivattoman näköisesti eteenpäintaivutuksessa niin, että hänen päänsä on pressumöykyssä, kuvainnollisesti ehkäpä pensaassa. Toinen on makuulla ja kurottelee käsillään ylös. Ilmaisu on vaivatonta, sormien pienet liikkeet ovat kuin idullaan oleva ylös kurottuva verso. Onko niissä hippunen toivoa?

Esityksen maailmassa kaikki tuntuu olevan outoa, ennakoimatonta ja sekaisin niin kuin koronan korostamassa poikkeustilassa. Tanssissa toistuu koko ihmisyys ja tunteiden kirjo. Kädelle tiputetaan jotain, kuin jokin olento ruokkisi toista. Hahmot tunnustelevat toistensa kasvoja ja muovaavat jälleen yhdessä näkymätöntä palloa. Välillä he ovat peräkkäin kuin jonossa, eivät pidä turvavälejä.

Toinen ottaa kuvan sormillaan. Sormilla muodostetaan myös toruva ele. Puheen liikkeitä suuntautuu varpaille, ei kasvoille. Hahmot kiertävät toisiaan, estävät, lähentyvät, heijaavat, ovat toistensa päällä ja väleissä. Parittelevatko he vai painivatko? Etsivätkö he tasapainoa vai voittajaa? Raajat karkaavat, toinen suojaa kun toinen yrittää iskeä. Kädellä on vielä jotain, suojellaanko sitä? He miettivät ehkä mitä tälle jäljelläolevalle maapallolle kannattaisi tehdä? Jostain kuuluu piipitystä, kuin geigermittari, pommi tai muu uhkaava ääni.

Suut ovat auki, toinen osoittaa toisen suuhun sormella kuin aseella. Mutta se onkin se ääni, joka taisi nyt mennä. Sen poissaoloa osoitellaan, se on kauhistuttavaa.


 

Esirippu laskeutuu

Toinen hahmo asettuu sahan kanssa makaamaan pressumöykyn keskelle. Kertoja aloittaa kuin lintu: uu-ui-uu. Saha liikkuu maan yllä. Kertoja muodostaa sanoja hitaasti: ”We…are…standing…in…the…water…right…now…friend…we…are…examples…all…the…Eds…in…the…world…” Kertoja saa vain vaivoin sanat suustaan, hänkin on menettämässä äänensä, hän korisee, on kuin kuolemassa tai unohtanut mitä pitikään sanoa. Kertoja kaivautuu pressuun ja puhuu moottorisaha mahallaan rakkaudesta. Kertoja kysyy, voisimmeko tuntea rakkautta maailmaa kohtaan. Niin, voisimmeko oppia tuntemaan rakkautta muunlajisia tai ei-elollista, emmekä vain omanlajisia valikoituja yksilöitä kohtaan?

Sahan suojuspussia tutkitaan, haistellaan ja välillä se viedään päähän

Sade kovenee ja on aika tutkia miten teoksen ihmiset reagoivat siihen. Yksi istuu tutkiskellen itseään käsi alushousuissa. Toiset jatkavat kisailuaan, taisteluaan ja puuhasteluaan kuin ennenkin. Eleissä on välillä kuin varjonyrkkeilyä, välillä alistamista ja alistumista, välillä puheen liikkeitä. Sahan suojuspussia tutkitaan, haistellaan ja välillä se viedään päähän, välillä sitä hinkataan voimallisesti, jopa hyväillen. Pää on nyt pensaan sijasta muovipussissa, mikä on kiistatta astetta vaarallisempaa. Alkaa sataa, ja he pitävät yhä tiukasti kiinni muovista, öljystä, maan sisältä otetusta mustasta kullasta. Kaikki teoksen ihmiset ovat lähekkäin toisiaan, mutta kaksi eri ryhmää eivät kommunikoi toistensa kanssa.

Lopuksi pressu peittää kaiken. On liikkumatonta, kuuluu kohinaa. Vesi nousee. Esitys päättyy.

Kiitän. Käsi on kirjoittamisesta kipeä. Jano iskee ratikassa. Juon keinotekoista vettä, jonka muovipakkauksessa lukee että sinkki edistää ihon pysymistä normaalina (ei edes kauniina tai kimmoisana - vaan ”normaalina”). Tämä tuote on myyty minulle ja sen ovat tämän maailman edit tuottaneet. Maailma on ennallaan. Esitys teki tilan, jossa muutoksen tarve kävi selväksi. Astun maailmaan, jossa muutoksen tarve on joillekin yhtä näkymätön kuin virus. Kuitenkin isompi katastrofi kuin koronaviruspandemia odottelee jo nurkan takana.

Olen viime aikoina nähnyt muutamia esityksiä, joissa ilmastonmuutoksen tematiikka on suuressa tai pienemmässä roolissa: Ilja Lehtisen Elinvoima ja Infinito, Kansallisteatterissa nähty Sapiens, monia muitakin. Tuntuu, että aihe on niin ajankohtainen, että siihen on pakko jokaisen ottaa kantaa; hyvä niin. Kekäläisen teos onkin kiistatta selkeä kannanotto, paljon selkeämpi ei voisi olla. Teos tosin jättää runsaasti pohdittavaa ja tulkittavaa, eikä se ole mitenkään puhkiselitetty.

Jos menetämme äänemme, mitä jää jäljelle? Tarkoittaako äänen katoaminen elämän loppumista?

Ajattelen teoksen nimeä: Jos menetämme äänemme, mitä jää jäljelle? Tarkoittaako äänen katoaminen elämän loppumista? Hiljaista kevättä, joka vaientaa niin linnut kuin Edinkin, sillä tätä menoa ei kohta ole enää ketään, joka osaisi puhua. Vai onko luonnon ääntä mahdotonta saada kuuluville kaiken tämän muun hälyn keskellä? Kertoja myös toteaa teoksessa, että kielikin on teoksen maailmasta kadonnut. Jos menetetään ääni, menetetään myös kaikki puhe, sanat, kieli, kirjallisuus, perintö, historia, kulttuuri…

Näen bussien kyljissä tapahtumien mainoksia, joita ei ole: Sea Life: Mermaids & Pirates. Mainos sanoo: valitse kumpi olet. Istutko kivellä ja katselet ohitse lipuvia laivoja, vai oletko itse laivassa suunnitellen ryöstöretkeä? Tämä kiteyttää myös teoksen Edien tilanteen: voi istua passiivisena käsi alushousuissa tai aktiivisena kaikkea tuottavaa puuhastellen, mutta passiivisuus ei ole puolustus: me kaikki tiedämme mitä tapahtuu.

Näen myös toisen mainoksen, siinä myydään veneitä. Buster kiitää merellä vapauden symbolina: huolet hälvenevät horisontin lähestyessä.

If I would lose my voicen maailmassa vesi ei kuitenkaan ole raikas janojuoma, rantakiveä vasten liplattava kaunis aalto, merirosvoseikkailun mahdollistaja tai uuden veneenomistajan tuntema vapaus. Se on jotain muuta, kauhistuttavaa: se on kaiken yli hyökyvä tuhotulva.

 

Loppujen lopuksi

On satanut räntää enemmän kuin koko talvena ja on viidestoista toukokuuta. Kun kirjoitan tätä, kevään ensimmäinen ukkonen jyrähtää. Kun täydennän tätä toukokuun viimeisenä päivänä, on täysi helle. Kesä puolestaan oli kylmä. Nyt lokakuussa paistaa aurinko. Sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet mutta yhä me vain mietimme tuleeko kesällä hyvät terassikelit.

Onneksi asun yhdessä Helsingin korkeimmista kohdista, siellä missä on aikoinaan lainehtinut muinaisen Yoldiameren ranta. Veden noustessa olen turvassa ja voin sujauttaa pään lähimpään pensaaseen – tai pensaassa lepattavaan muovipussiin.

 

***

 

Kuvat: Uupi Tirronen / Kekäläinen & Company