Kuvaaminen tappaa
Marisha Rasi-Koskisen laaja ja hieno romaani kertoo, mitä jää maailmaa suodattavien kuvien rajausten ulkopuolelle.
Marisha Rasi-Koskinen: REC. 645 s. S&S 2020.
“Haluatko olla tavallinen vai haluatko olla erityinen?
Se oli ensimmäinen kerta, kun joku määritteli Lucaksen.”
Lucaksen elämä on aivan tavallista, vähän tylsää ja yksinäistä, mutta se ei häntä haittaa. Kaikki muuttuu sinä päivänä kun Lucas tutustuu Coleen. Päivä on sama, jona Lucas ja Cole täyttävät kumpikin kolmetoista, sillä heillä on sama syntymäpäivä. Sinä päivänä Lucaksesta tulee erityinen, Colen sanoin ”Hän joka näki auringon”.
Tamperelaiskirjailija Marisha Rasi-Koskisen REC juhlistaa fiktion ja kerronnan voimaa ja sitä, mikä jää rajattujen kuvien ja tarinoiden taakse. Se kuvaa tietystä näkökulmasta rajattujen valokuvien takaista mahdollisuutta täysin toisenlaiseen tarinaan, joka tarkentaisikin siihen, mikä rajautuu ulkopuolelle.
REC kuvaa mielikuvituksen muuttumista todeksi ja todellisuutta, joka ei koskaan ole irrallinen kuvitellusta.
Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus.
REC on vaikuttava kudelma, joka heijastaa todellisuutta, jossa ei koskaan voi tietää mitä tapahtui todella. Tarinoita on yhtä paljon kuin tulkitsijoitakin, ja kuva olisi aina voitu rajata toisin. RECissä perinteinen tarina rikotaan, aristoteelinen juonikaavio räjäytetään palasiksi, ja kaikki pirstottu kasataan kokonaisuudeksi täysin uudenlaisella tavalla. Mukana kulkevat kuvaamisen, nauhoittamisen ja kuvatuksi tulemisen teemat, jotka toimivat avaimina sen tulkintaan.
Tapahtuvat kerrotaan enimmäkseen Lucaksen näkökulmasta, jonka matkassa kuljetaan kahdella aikatasolla. Toisessa ajassa Lucas on 33-vuotias ja matkalla kaupunkiin, jossa hänen tarinansa alkoi. Tai ainakin yksi niistä. Kaupunkia ei romaanissa nimetä, mutta sen voi päätellä sijaitsevan jossain Itä-Euroopassa. Kaupungin vanha keskusta on alkanut painua kasaan ja vaikka paikka pitkään säilyi turistien ulottumattomissa, niin nyt myös turistit ovat löytäneet sinne kännyköineen ja kameroineen. Lucas on tullut kaupunkiin etsimään Colea, jota hän ei ole nähnyt viiteen vuoteen.
REC on vaikuttava kudelma, joka heijastaa todellisuutta, jossa ei koskaan voi tietää mitä tapahtui todella. Tarinoita on yhtä paljon kuin tulkitsijoitakin, ja kuva olisi aina voitu rajata toisin.
Toisella aikatasolla seurataan Lucaksen ja Colen ystävystymistä 13-vuotiaina. Ystävykset vuoroin lähestyvät ja vuoroin loittonevat toisistaan. Heidän välisensä etäisyys on jatkuvassa liikkeessä. Heti tutustumisen jälkeen Cole uskoo Lucakselle salaisuuden – hänellä on kaksoisveli, jonka nimi on Nik. Mutta Nikillä on pahoja ongelmia, ja siksi perheen on pidettävä Nikiä maailmalta piilossa. Lopulta Lucas saa jopa tavata Nikin, mutta kohtaamisista ei saa kertoa kenellekään. Sitten tapahtuu jotain, mikä saa Lucaksen vetäytymään kauemmas Colen luota.
Lucaksen ja Colen tarinan alku sijoittuu lyhyeen ajanjaksoon kahden rajan välissä.
Alkujen ja loppujen väliset ajanjaksot eivät aina ole pitkiä eikä tämä ollut poikkeus. Kun Lucaksen ja Colen ystävyys alkoi, sitä kesti vain muutaman helteisen viikon lapsuuden ja nuoruuden välissä, koululuokkien välisenä kesänä. […] Kun kesäloma elokuun puolivälissä päättyi se oli jo ohi. Ja silti. Niin lyhyessä ajassa voi syntyä ja hajota kokonainen maailma.
Romaanin henkilögalleriaan liittyy myöhemmin terapeutin odotustilasta löytynyt Eve, josta tulee Colen ja Lucaksen yhteisen videoteoksen keskushenkilö. Myöhemmin kaupungissa, jossa Lucas etsii Colea, tarkoin mietittyyn tarinoiden kudelmaan limittyy lukuisia uusia kertomuksia, tämän tarinan sivuhenkilöitä, joiden tarinat näkökulman ja rajauksen hienoisella muutoksella hetkeksi lunastavat romaanissa päähenkilöiden paikan. Lucas siirtyy tarinasta sivuun ja muut äänet valtaavat tilan.
Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heitä tekemään meistä sen minkä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisena kuvittelemme muiden meidät haluavan.
REC on ajankohtainen romaani kaiken kuvaamisesta ja jakamisesta visuaalisessa muodossa. Se vertautuu some-tarinoihin, joilla ihmiset luovat itseään yhä uudelleen.
Samalla romaani kuvaa taitavasti koko yhteiskunnan läpäisevää tarinallisuutta. Kun elämää rakennetaan tarinoiksi, on se aina jossain määrin väkivaltaista. Kaikilla ei ole mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin. Ja samalla kuka tahansa voi jakaa kuvia ja videoita, joiden taakse saattaa kätkeytyä mitä vain. Aina ei voi esimerkiksi varmuudella tietää, esiintyykö ihminen kuvassa tai videolla vapaaehtoisesti.
Jälkikäteen elämän voi sulloa muottiin, joka muistuttaa kertomusta. Montaa eri kertomusta. Minkä tahansa elämän. Pakottaa, valita, muokata, rajata. Jos jokin ei sovi, sen voi rajata kuvan ulkopuolelle.
Jaetuilla some-tarinoilla luodaan ideaalielämää, valitaan tarkoin mitkä kulmat näytetään. Katsoja ei voi päätellä kuvista, ovatko ne lavastettuja, jälkikäteen käsiteltyjä vai valokuvaaja Henri Cartier-Bressonin kuvaaman “ratkaisevan hetken” ikuistaneita tapahtumia.
Lopussa alku sidotaan loppuun ja loppu alkuun ja kaikki alkaa uudelleen. Toisella puolella on heijastus käänteisenä, camera obscura.
Samalla REC herättelee kysymyksiä kuvaamisen eettisyydestä – milloin astutaan sille rajalle, että kuvaaminen taiteen nimissä ei ole enää eettistä? Minkälaista sisältöä ylipäänsä voi netissä levittää vaarantamatta toisen yksityisyydensuojaa? Onko kuvaajalla oikeuksia jakamaansa sisältöön?
REC kuvaa taitavasti myös sitä, minkälaisia digitaalisia jälkiä ihmisistä jää jälkeen (ja kuinka niitä ei aina voi hallita) – joku saattaa tallentua turistin valokuvaan nähtävyyden taustalle tai vaikka virastorakennuksen valvontakameraan. Joku on saattanut tulla salaa kuvatuksi ja yhtäkkiä tallenne ilmestyy nettiin ehkä kohtalokkain seurauksin. Emme aina tiedä, minkälaisia kuvia meistä maailmalla liikkuu.
Rasi-Koskinen on koulutukseltaan psykologi. Se näkyy etenkin henkilöhahmojen välisten suhteiden ja sisäisen maailman kuvaamisen tarkkuudessa. Tulkitsemme maailmaa ja toisia ihmisiä aina omista lähtökohdistamme käsin, emmekä muuta totuutta koskaan näekään. Ihmisten tulkinnat ovat aina oman kokemus- ja elämysmaailman värittämiä.
Siihen viitannee myös ensimmäisillä sivuilla johdannoksi kirjoitettu virke “valokuvaaminen on tappamista”. Se, että maailmasta rajaa jonkin alueen valokuvaan jättää paljon rajauksen ulkopuolelle ja siten “tappaa” ja latistaa kaiken ulkopuolelleen jäävän eli ne tarinat, jotka olisivat yhtä hyvin voineet tulla kerrotuiksi, mutta joita ei näytetä, joista vaietaan ja joita ei siten ole.
REC on myös hieno nuoruuskuvaus. Rasi-Koskinen kuvaa poikien välistä ystävyyttä tavalla, joka muistuttaa Monika Fagerholmin kuvaamaa tyttöjen välistä ystävyyttä esimerkiksi Amerikkalaisessa tytössä (Teos 2004, suom. Liisa Ryömä). Etenkin toiston käyttö yhdistää näitä kahta kirjailijaa.
Lucas määrittelee toistuvasti minuutensa kertomalla itselleen omaa totuuttaan tapahtumasta, joka muutti häntä peruuttamattomasti: ”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.”
Vaikka romaanissa on 645 sivua, imaisee sen maailma alusta asti mukaansa niin voimakkaasti että sen haluaa lukea saman tien loppuun. Ja silti toivoo, että romaani jatkuisi mahdollisimman pitkään. Jokainen lukija täydentää tämänkin tarinan lopulta itse, sillä: ”kuva on lopulta olemassa vasta kun sitä katsoo. Jokainen katsoja liittää kuvaan menneisyyden ja tulevaisuuden.”
Milloin astutaan sille rajalle, että kuvaaminen taiteen nimissä ei ole enää eettistä? Minkälaista sisältöä ylipäänsä voi netissä levittää vaarantamatta toisen yksityisyydensuojaa? Onko kuvaajalla oikeuksia jakamaansa sisältöön?
REC on täynnä kerroksia (tai huoneita, kuten niitä romaanissa nimitetään), jotka avautuvat vähitellen. Lopussa alku sidotaan loppuun ja loppu alkuun ja kaikki alkaa uudelleen. Toisella puolella on heijastus käänteisenä, camera obscura.
Voisin hyvin nähdä RECin menestyvän kansainvälisesti. Sen maailmaa ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, ja juuri aikaa ja paikkaa romaani haastaa ajattelemaan toisin. Lisäksi RECin herättämät kysymykset kuvaamisesta ja kuvatuksi tulemisen etiikasta ovat ajankohtaisia ympäri maailmaa.
REC on Rasi-Koskisen kuudes kaunokirjallinen teos. Jo Eksymisen ja unohtamisen kirja (2017) vakuutti viisaudellaan, vahvalla kerronnallaan ja kokeilevalla muodollaan. REC menee kokeellisuudessaan vielä paljon pidemmälle.
Viimeistään nyt Rasi-Koskinen on yksi Suomen kiinnostavimmista kirjailijoista.
Arvio on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 6/2020.
