Miksi kirjoittaisin? Kysymys on yhä vaikeampi
Päivi Haanpää, Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi? 258 s. Avain 2019.
Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. 219 s. Gummerus 2020.
Miksi kukaan haluaisi kirjailijaksi, kun työ on vaativaa, aikaa vievää ja kun siinä kaikesta vaivannäöstä huolimatta joutuu sietämään lukuisia pettymyksiä? Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeenvaihto tarjoaa pessimistisen vastauksen, Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjoittajaopas optimistisen.
Miksi kukaan haluaisi kirjailijaksi, kun työ on vaativaa, aikaa vievää ja kun siinä kaikesta vaivannäöstä huolimatta joutuu sietämään lukuisia pettymyksiä? Ajatus nousi mieleen lukiessani Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjoittajaoppaan Miksi en kirjoittaisi? ja Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeenvaihdon Silloin tällöin onnellinen. Ammattilaisen lisäksi myös harrastajakirjoittaja voi kohdata kaikenlaisia vaikeuksia, kuten kirjoittamisvastarintaa ja -lukkoja.
Miksi en kirjoittaisi? muodostuu kirjoittajaohjaaja Haanpään ja kirjailija Rannelan vuorottelevista kirjoituksista, joissa käsitellään kirjoittamista, kirjoittajan arkea, luovuuden vaalimista ja lukuharrastuksen ylläpitoa. Mietin, kenelle kirja on suunnattu. Kustantajan sivuilla se luokitellaan tieto- ja ammattikirjaksi, takakannessa taas kerrotaan, ettei se ole perinteinen sanataideopas. Miksi en kirjoittaisi? onkin eräänlainen inspiraatiokirja kirjoittamisesta haaveilevalle, kirjoittamisen opettajalle tai harrastajalle tai kirjailijaksi tähtäävälle. Teos antaa hyviä vinkkejä kirjoittamiseen ja lukemiseen mutta joissakin kohdin kirjoittamisen suitsutusta olisi voinut karsia: vaikka jokin asia on itselle rakas, sen innoittunut ylistäminen tuskin herättää kuulijassa samaa tunnetilaa.
Vaikka tähtäimessä on omasta luovuudesta huolehtiminen, nämä treffit voisivat yhtä hyvin olla elämäntaito-oppaasta, jossa pyritään onnellisempaan ja luovempaan arkeen.
Miksi en kirjoittaisi? nostaa esiin yhdessä kirjoittamisen muun muassa kannustamalla kirjoittamaan ryhmässä taidemuseossa tai kirjoittajatreffeillä kaverin kanssa. Haanpään mukaan kirjoittajan on hyödyllistä löytää oma ”kirjoittajaheimonsa”, porukka, joka on samanhenkistä ja jossa voi jakaa kirjoittamisen liittyviä iloja tai huolia – esimerkiksi: miksi kaikki muut saavat kustannussopimuksia, apurahoja ja palkintoja.
Luovuutta opastetaan vaalimaan muun muassa pitämällä amerikkalaisen luovuuskouluttaja Julia Cameronin lanseeraamia taiteilijatreffejä itsensä kanssa, käymällä paikoissa, joissa ei yleensä käy, ja antautumalla elämyksille, joista ei yleensä ole kiinnostunut. Vaikka tähtäimessä on omasta luovuudesta huolehtiminen, nämä treffit voisivat yhtä hyvin olla elämäntaito-oppaasta, jossa pyritään onnellisempaan ja luovempaan arkeen. Miksi en kirjoittaisi? myös ohjeistaa, miten voi pitää kotonaan lukubileet, joissa ensin nautitaan alkumalja ja naposteltavia sekä vaihdetaan kuulumiset ja sen jälkeen kukin lukee ennalta määritetyn ajan omaa kirjaansa. Myös kirjastot ovat järjestäneet viime vuosina yhdessälukemistapahtumia.
Erityisesti Rannelan kirjoittamissa luvuissa on hyödyllistä tietoa kirjailijaksi aikovalle, kuten miten tuoreuttaa kieltä tai poimia yksityiskohtia ympäröivästä miljööstä tekeillä olevaan romaaniin. Rannela kertoo kirjailijantiensä kivisestä alkutaipaleesta, kun posti toi hylsyjä. Mutta hän kehuu hylsyvuosia parhaaksi kirjoittajakoulukseen: silloin hän oppi sietämään pettymyksiä. Jälkikäteen hän kertoo olevansa tyytyväinen, etteivät hylätyt käsikirjoitukset ylittäneet kustannuskynnystä. Rannela kertoo myös, että on saanut hylsyjä vielä julkaisseena kirjailijanakin ja tulee ehkä myös jatkossa saamaan.
Tamminen julistaa pojalleen kilpailun: kumman kirjasta sanotaan pahemmin.
Silloin tällöin onnellinen tarjoilee kirjailijuudesta haaveilevalle vielä katkerampaa kalkkia kuin Miksi en kirjoittaisi? Antti Röngän ja Petri Tammisen, esikoiskirjailijapojan ja pitkän linjan kirjailijaisän, kirjeenvaihdosta koostuvan teoksen alkupuolella Rönkä kirjoittaa esikoisromaaninsa kovasta työstämisestä: ”Tekstin syynääminen hirvittää jo nyt. En haihattele turhia, en kuvittele että olen onnistunut. Mutta olen todella tehnyt töitä. Olen pyyhkinyt yli vähintään yhtä paljon kuin kirjoittanut. Olen ottanut homman tosissani. Mitä jos se olikin turhaa?” (s. 8.) Mutta vielä enemmän häntä kuitenkin ahdistaa, ettei ehdi lukea tarpeeksi. Kirjastossa ja kirjakaupassa tulee huono olo, kun pitäisi lukea uutuudet ja klassikot. Ja miten voi edes kirjoittaa, jos Don Quijote on lukematta, puhumattakaan Karamazovin veljeksistä. Kirjojen julkaisuvolyymi on niin suuri, ettei mitenkään voi ehtiä lukea kaikkia uutuuksia, vanhemmista teoksista puhumattakaan.
Vaikka kirjalle saisi kustannussopimuksen, sekään ei takaa onnea. Nasevissa kirjeissä kerrotaan paitsi kirjoittamiseen liittyvästä epävarmuudesta, myös siitä miltä tuntuu kun oma kovaa työtä vaatinut teos haukutaan. Saatuaan esikoisteokselleen Jalat ilmassa kustannussopimuksen Gummerukselta Antti Rönkä kertoo riittämättömyyden tunteestaan ja kirjan vastaanottoon kohdistuvasta pelostaan. Tamminen julistaa pojalleen kilpailun: kumman kirjasta sanotaan pahemmin. Tammisen esikoisesta Elämiä (Otava 1994) kirjoitettiin maakuntalehden kulttuurisivuilla: ”Suomessa julkaistaan harvoin näin huonoa esikoisteosta.” (s. 178) Tamminen myös kärjistää mehevästi, mitä muut ihmiset ajattelevat hänen kirjansa ilmestymisestä: ”Eivät mitään. Koska he eivät huomaa koko kirjaa. Koska he katsovat Netflixiä. Tai ajattelevat omia kirjoittamisiaan. Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan.” (s. 19-20)
Rannela kannustaa pyrkimään tähän: sen sijaan, että odottaa maailman tunnustusta, antaisi sitä itselleen.
Silloin tällöin onnellinen sisältää katkelman Antti Röngän esikoiskirjasta Jalat ilmassa (Gummerus 2019) . Isä antaa korjausehdotuksia, jotka ovat uskollisia hänen omalle minimalistiselle kirjoittajatyylilleen. Kirjeenvaihdossa keskustellaan palautteen vastaanottamisen taidosta. Tamminen siteeraa kirjailija Neil Gaimania: ”Kun ihmiset sanovat, että jokin jutussasi ei toimi, he ovat melkein aina oikeassa, ja kun he kertovat sinulle, miten sinun pitäisi korjata se, he ovat melkein aina väärässä.”(s.34) Myös Antti Röngän tyttöystävä Sini lukee käsikirjoituksen. Rönkä valittaa isänsä tarttumisesta yksityiskohtiin, mihin Sini toteaa asiantuntevasti (s. 111): ”Niin kun sun isän kirjoittamisessa ne yksityiskohdat on se juttu. Mutta sulla voi olla oma tyyli.”
Sillon tällöin onnellinen toimii kirjoittamisoppaana ja palvelee erityisesti esikoiskirjailijaksi tähtäävää, koska Antti Rönkä työstää kirjeiden kirjoittamisajankohtana tulevaa esikoisromaaniaan ja isä neuvoo häntä. Kirja varmasti kiinnostaa myös Röngän ja Tammisen lukijoita, koska se tarjoaa kurkistuksen kulissien taakse. Silloin tällöin onnellinen on hyvin kirjoitettu ja se sisältää makoisaa huumoria, joskin nimi jää korkeintaan raapaisuksi siitä mistä kaikesta kirjassa on kyse.
Miksi ihmeessä sitten kirjoittaa, kun kirjoittajan polku on kuoppainen eikä se helppokulkuiseksi tule muuttumaan? Miksi en kirjoittaisi? -teoksen mukaan kirjoittaminen on kivaa ja sitä voi tehdä myös yhdessä. Rannela toteaa: ”Kirjoittaminen on palkitsevaa koska siinä voi kasvaa ja kehittyä koko ajan.” (s.23) Hän kannustaa pyrkimään tähän: sen sijaan, että odottaa maailman tunnustusta, antaisi sitä itselleen. Silloin tällöin onnellisessa Antti Rönkä miettii, ettei kirjoittamista voi lopettaa, kuten John Lennon on sanonut, ettei biisejäkään voi lakata tekemästä. Hän jatkaa: ”Lennon on sanonut myös, että on samantekevää ketä rakastaa ja miksi rakastaa. Kunhan rakastaa.” (s. 209) Röngän mukaan myös tätä Lennonin ajatusta voi soveltaa kirjoittamiseen. Rönkäkin tähdentää kirjoittamisen merkitystä itsessään, vastaanotosta huolimatta.
