Charles Chaplin
Nykyaika Andtbacka Ulrika Nielsen Här Nu

Mitä on nykyaika? kysyy enimmäkseen ruotsinkielisten huippukirjoittajien esseeantologia

Arvio
|
Veli-Matti Huhta
|

Monipuolisen Här/nu -antologian loimussa voi lämmitellä huomiseen, jolloin näillä sivuilla julkaistaan podcast-muodossa odotettu Nykyaika 2021 -tapahtuma.


Ralf Andtbacka ja Ulrika Nielsen (toim.): Här/nu. 10+1 esseär om samtiden. 228 s. Ellips förlag 2020. 

 

Neuvostovitsin mukaan koskaan ei voi tietää, mitä eilen tapahtuu.

Totalitaarisella hallinnolla on tarve kirjoittaa historiansa parhain päin, mutta periaatteen voi myös yleistää: jokaisella nyt-hetkellä on sitä varten konstruoitu menneisyys. Paitsi huominen myös eilinen on epävarma. Menneen, nykyisen ja tulevan suhdetta lienee länsimaisessa filosofiassa mietitty yhtä kauan kuin filosofiaa on harjoitettu.

Här/nu kunnioittaa ja jatkaa (suomalaistenkin) intellektuellien monikielisyyden traditiota.

Kun Här/nu -esseekokoelman aiheena on ”nykyaika” tai ”nykyisyys”, seuraa siis ratkeamattomia ongelmia. Här/nu on kirja ratkeamattomuudesta; nykyajan ennustaminen on mahdotonta.

Taustaoletuksen mukaan nykyajan nykyisyys on jotain erilaista kuin menneiden aikojen nykyisyys. Kokonaisuutta on inspiroinut yhdysvaltalaisen esseistin Rebecca Solnitin teos Hope in the Dark: Untold Histories, Wild Possibilities (2004). Siitä poimitut (englanninkieliset) avainkäsitteet toimivat eräänlaisina yksittäisten kirjoitusten mottoina. Teoksen toimittajien Ralf Andtbackan ja Ulrika Nielsenin mukaan kirjoittajat ovat ihmisiä, jotka käyttävät aikansa ”lukemiseen, ajattelemiseen ja kirjoittamiseen”. Joskus tällaisia ihmisiä olisi sanottu intellektuelleiksi, mutta sitä käsitettä Här/nu ei hyödynnä.

Kirjassa on kahdeksan alkuperäistä ruotsinkielistä esseetä, yksi suomenkielinen ruotsinnoksineen (Miia Toivio) ja yksi englanninkielinen (Steve Dearden – sitä ei siis ole käännetty ruotsiksi). Mutta Cia Rinteellä on sitaatteja saksaksi, tanskaksi ja ranskaksi sekä hieman muinaiskreikkaa. Tällä tavalla Här/nu kunnioittaa ja jatkaa (suomalaistenkin) intellektuellien monikielisyyden traditiota.

Annetun tehtävän mukaan esseistit reflektoivat omaa kirjoittamistaan, kirjoittamista nykyajassa ja nykyajasta. Vaikuttaa siltä, että jokin nykyisyydessä pyrkii haittaamaan heidän toimintaansa tai jopa estämään sen. Här/nun tekijät ovat ammattilaisia, mutta he antavat itsestään kuvan hyvin epävarmoina ja haavoittuvina. Tämä on varmasti rehellistä, mutta paradoksaalisesti juuri tästä haavoittuvuudesta, kirjoittamisen vaikeuden tai mahdottomuuden esittelystä, tulee ulossulkeva ele. Herrasväellä on herrasväen ongelmat.

”Elämä riittää, ja enemmänkin: se käy reunojen yli”. Miia Toivion kaunis muotoilu viittaa hänen kasvuympäristöönsä Pohjanmaan maaseudulla, jossa runoudelle tai kirjoittamisen kulttuurille ylipäätään ei ollut sijaa. Elämä riitti. Toisaalta sitten Marcus Pest kirjoittaa rakastavansa ”informaation valtamerta: esseitä, hienoja artikkeleita, musiikkia, elokuvia” . Hänelle se ehkä riittää, ainakin se on välttämätön. Se läikkyy reunojen yli.

Kahden erilaisen aallokon tematiikassa kuvastuu tietenkin ennen kaikkea yhteiskuntaluokkien ja sukupolvien ero, mutta ei vaadi suurtakaan kekseliäisyyttä väittää, että siinä kuvastuu myös menneen ajan ja nykyajan ero.

 

I

 

Millainen tämä kuuluisa nykyaika sitten on? Mitkä piirteet siinä ovat Här/nun kirjoittajille yhteisiä, heidän jakamiaan? On tuskin ylitulkintaa sanoa, että kaksi asiaa on ylitse muiden: ensinnäkin ilmastonmuutos (Cia Rinne: ”ekologisesti ja geologisesti katastrofaalinen tilanne”) ja toiseksi medioituminen (jatkuva sähköinen uutisvirta ja somen läsnäolo kaikkialla). Jos nykyaika on koordinaatisto, ilmastonmuutos ja informaatioteknologia ovat sen y- ja x-akselit.

Sitten on joukko muita asioita. Matilda Södergran kirjoittaa eläintenoikeuksista ja veganismista. Adrian Perera pohtii etnisyyden vaikutusta kirjailijoihin ja kirjallisuuteen, Sara Abdollahi aikamme melankoliaa. Esseet on kirjoitettu kesällä 2020, jolloin koronavirus on ollut sitä mitä nytkin, erittäin oleellinen osa nykyaikaa. Suorimmin siitä ja sen vaikutuksesta kulttuurialaan kirjoittaa Steve Dearden, mutta koko Här/nu on oleellisilta osiltaan pandemiakirja.

Kirjallisuus tapahtuu aina nykyajassa: Liisa putoaa kaninkoloon kaiken aikaa.

Tässä kaikessa ei ole mitään ihmeellistä. Järjissään olevaa lukijaa, joka väittäisi, että äsken luetellut asiat eivät olisi nykyajassa oleellisia, ei varmaan äkkiä löydy. Här/nun todellisuus on yhteisesti jaettavaa todellisuutta. Kirjan käsittelemistä ongelmista on muistutettu, mutta hyvä että niistä muistutettiin taas.

Kuitenkin: nykyajan varsinaiselta arvoitukselta tuntuu edelleen sen suhde menneeseen ja tulevaan. Tekijöiden ajatukset ovat kyllä tässäkin yhteneväisiä. Henrik Janssonille nykyisyys on menneisyytensä määrittelemää, Miia Toivio toteaa, että ”aika on muotoillut minut”. Cia Rinteen mukaan on mahdotonta suhtautua nykyisyyteen ottamatta huomioon menneisyyttä. Hannele Mikaela Taivassalolle nykyaika on yhtä paljon sitä mikä on ollut kuin sitä mikä on tulossa. Ajatus ei ole uusi, mutta tässä se on ekonomisesti muotoiltu.

Kirjoittaminen puolestaan paljastuu keinoksi suhtautua ja suuntautua tulevaisuuteen. Taivassalolla kyse vaikuttaa olevan peräti selviytymisestä tai henkiin jäämisestä.

Persoonallisimmin kulttuurin ja historian suhdetta ajan virtaan sanallistaa Torbjörn Elensky: ”Tuhannen vuoden kuluttua koululaiset sekoittavat espanjantaudin ja covid-19:n [---] Kymmenen tuhannen vuoden kuluttua ihmiset miettivät ovatko filminpätkät, joissa Brutus ampuu Kennedyn kujalla Sveavägenin vieressä [Palmen murhapaikka, VMH] autenttisia vai jostain elokuvasta” (s. 67, suom. VMH). Tuskinpa siihen menee tuhatta vuotta, kymmenestä tuhannesta puhumattakaan.

Kirjallisuudella on Elenskyn mukaan kuitenkin kykyä katkaista tämä unohduksen ryöppyäminen ja muistin hämärtyminen. Kirjallisuus tapahtuu aina nykyajassa: Liisa putoaa kaninkoloon kaiken aikaa, hän kirjoittaa.

II

 

Nostan lopuksi esiin kolme kirjoitusta. En väitä, että ne osuisivat parhaiten ”aikamme ytimeen” – sitä paitsi: Här/nu tuntuu osoittavan, että ainakaan ydintä nykyajalla ei ole. Kirjoitukset tekivät minuun joka tapauksessa suurimman vaikutuksen. Niistä kaksi vetoaa järkeen ja yksi tunteeseen.

Mio Lindmanin esseen ”Ner med samtiden!” ote on analyyttinen. Nykyaikaa tarkastellaan kylmän viileästi, siitä ja sille muodostetaan käsitteitä – kuten esimerkiksi ”samtidströtthet”, nykyaika-väsymys. Oppaina Lindmanilla nykyajan (digitaalisessa) viidakossa ovat Sören Kierkegaard ja Ernst Bloch – on muuten jotain lohdullista siinä, miten usein kirjan kirjoittajat viittaavat nykyisyyttä tarkastellessaan filosofian ja kirjallisuuden klassikoihin.

Mitä nykyaikaan tulee, en Här/nu -teoksen luettuani tullut hullua hurskaammaksi. Silti olen iloinen, että luin sen.

Cia Rinne miettii – muun ohella – nykyajan etymologiaa ja käsitteen merkityksiä eri kielissä: samtid, Gegenwart, present, le présent ja σύγχϱονος kertovat tarinaa, joka on sekä sama että eri. Vanha totuus: jokainen kieli kantaa mukanaan myös omaa ajattelutraditiotaan, eivätkä abstraktit käsitteet aina satu päällekkäin. Rinteen esimerkin mukaan ruotsin ”samtid” ja ”nutid” vastaavat yhdessä englannin käsitettä ”contemporary”. Tällä on – tai pitäisi olla – merkitystä myös ajattelun kannalta.

Epätoivolla on kirjassa oma sijansa, sillä nykyaika ei juuri toivoa herätä. Sitä arvokkaammalta tuntuu kirjan päättävä essee (tai novelli), jossa pitkän linjan kirjailija Henrik Jansson lähes taianomaisella tavalla punoo yhteen 1970-luvun vasemmistolaisuuden, lähimenneisyyden kokemuksen Ruotsin tullissa, arjen askareet ja tulevaisuuden horisontin. ”Populismin jatkaessa voittokulkuaan ja jopa natsien toimiessa avoimesti pidän melkein velvollisuutena, että jokainen yhteiskunnallisesti vastuuntuntoinen ihminen kaikesta huolimatta pitää yllä optimismia, toivoa…”, Jansson kirjoittaa. Tämä ei jää sanahelinäksi: tekstin konkreettisuus ja aistivoimaisuus tekevät tunteesta totta.

Mitä nykyaikaan tulee, en Här/nu -teoksen luettuani tullut hullua hurskaammaksi. Silti olen iloinen, että luin sen. Ei vähiten lopussa avautuvan toivon horisontin takia.