Ed Seymour, Flickr
kuplia

Muuta kuin toveruutta

Arvio
|
Antti Hurskainen
|

Luksussuomennos Argonautit pystyy lähestymään lukijaansa. 


Maggie Nelson: Argonautit 

(Argonauts, 2015) 

suom. Kaijamari Sivill 

208 s. Kustantamo S&S 2018. 

 

Maggie Nelsonin (s. 1973) nimi on viime vuosina hiipinyt suomalaisen esseekeskustelun laitamille. Maininnat ovat olleet ylistäviä ja kaihoisia. Olisipa meilläkin jotain Nelsonin kaltaista – tai itse Nelson. David Foster Wallacen lehtikirjoitusten löytäjät ajattelivat samaan tyyliin kymmenen vuotta sitten. Vaimeaan mutta tärkeään huutoon vastattiin Wallace-suomennoksilla. Nyt on Nelsonin vuoro, ja puhe ”kulttuuriteosta” tuntuu perustellulta. 

 

Argonautit väistelee selkeää genremääritelmää. Nimittäisin teosta esseeksi (”an essay”) erotuksena esseekokoelmasta, jollainen Argonautit ei ole. Alkukielinen versio on luokiteltu muistelmiin. Suomalainen kustantaja puhuu ”ravisuttavasta rakkaustarinasta”, mikä kalskahtaa epätoivoiselta yritykseltä kalastella lukijoita. Nykyisillä käännöskirjallisuusmarkkinoilla lähinnä palkitun romaanin suomennos voi sinnitellä kirjamessuilta jouluaattoon. Argonautit on fundamentaalisesti ”jotain muuta” ja ylentynee suoraan kulttijulkaisuksi.     

 

Toisaalta: Nelsonin kotimaassa Yhdysvalloissa ja osassa Eurooppaa Argonautit on onnistunut tavoittamaan lukevat massat. The Guardianin haastattelussa vuonna 2016 Nelson iloitsee menestyksestään – olihan hän Argonautteja kirjoittaessaan antanut itselleen luvan olla ”esoteerinen ja monimutkainen”. Lupa kannatti antaa, sillä lyhyehkö teos on ilahduttavan runsas: löytyy filosofiaa, autobiografiaa, kulttuurikritiikkiä ja aforistisia kiteymiä. Ensin siteerataan Winnicottia ja hävetään Žižekin puolesta, sitten käydään halloween-kurpitsaostoksilla ja pohditaan häpyhuulten roikkumista. 

 

Nelson hallitsee monenlaisen asiaproosan rekisterit. Samalla Argonauteista välittyy illuusio hallinnan puutteesta, anarkistinen assosiaation vapaus. Harva älyä stimuloiva esseemonologi myöskään tulee yhtä paljon vastaan lukijaansa kuin Argonautit. Nelson huolehtii meistä etenkin kun yllättää meidät. Kaijamari Sivillin käännös, luksuspalvelu, tuntuu Argonauttien tapauksessa vähimmäisvaatimukselta.  

 

Tyylilajillinen väliinputoaja tietenkin käsittelee väliinputoamista. Teoksen nimi viittaa Roland Barthesin huomioon myyttisestä Argo-laivasta, josta voidaan matkan aikana vaihtaa kaikki osat. Silti laiva pysyy samana. Argonauttien vaihdettavia ovat ihmisvartalot sieluineen. Teoksen omaelämäkerrallisena runkona toimii Nelsonin ja taiteilija Harry Dodgen parisuhde. Naisen kehoon syntynyt Dodge korjauttaa sukupuoltaan. Työläät rintojenpoistoleikkaukset sijoittuvat samaan aikaan, kun Nelson odottaa keinohedelmöitettyä esikoislastaan. 

 

Aiemmin pari on kiirehtinyt naimisiin. Kalifornian osavaltiossa hyväksyttiin vuonna 2008 niin kutsuttu ”Ehdotus 8”, joka rajasi avioliiton eri sukupuolta olevien väliseksi etuoikeudeksi. 

 

Argonauteista kasvaa omintakeinen queer-manifesti. Nelson ei näe vihollisia ainoastaan patriarkaatissa ja konservatiiveissa vaan vierastaa myös vähemmistöjen dogmaattisia ajattelu- ja toimintamalleja. Identiteettiryhmittymien karsastus ja tulenarkojen käsitteiden (queer, cis, muunsukupuolinen, lesbo…) kriittinen tarkastelu tekevät Maggie Nelsonista liian liukkaan hahmon hyödynnettäväksi. En nousisi barrikadeille Argonautit takataskussani: 

 

[D]juna Barnes ei identifioitunut lesboksi vaan sanoi mieluummin, että ”vain rakasti Thelmaa”. Gertrude Stein kuulemma puhui Alicesta samaan tapaan, joskaan ei samoin sanoin. Ymmärrän hyvin, miksi se on poliittisesti raivostuttavaa, mutta olen aina pitänyt sitä jossain määrin romanttisena – on romanttista nostaa yksilöllinen halu etusijalle kategorisen halun ohi. (s. 15) 

 

Nelson kavahtaa, kun Pride-tapahtumassa käteen tarttunut pamfletti sisältää sanan ”toveri”. Argonautit on yksilöllisen rakkauden ja outouden puolustus. Henkilökohtaisen poliittisuus alkaa hetkestä, jolloin henkilö pakenee yleistettävyyttä ja hapuilee kohti tuntematonta, henkilönsä kohtaista. ”Kunhan et tapa minua”, Nelson kuiskaa nahkavyötään riisuvalle Dodgelle. 

 

Normatiivisen ja ahtaan queerin ohella Argonautit kyseenalaistaa normatiiviseksi oletettua normaaliutta. Nelson kirjoittaa paljon äitiydestään. Hänelle raskaus on aivan liian kummallinen prosessi jäädäkseen hetero-ortodoksisen ajattelemattomuuden vangiksi. 

 

Miten niin kertakaikkisen hurja, merkillinen ja mullistava kokemus voi symboloida täydellistä mukautumista tai toteuttaa sitä? (s. 22) 

 

Nelsonin pohdinnat imettämisen eroottisuudesta herättäisivät raivoa Vauva-lehden keskustelupalstalla. Harva vanhempi myöskään rohkenee tunnustaa itkeneensä pettymyksestä saatuaan tietää vauvan sukupuolen. Nelson tiedostaa äitipoliittisen korrektiuden rajat ja iloitsee kyvystään pitää niitä pilkkanaan. Minkäänlaista kovistelun vaikutelmaa ei synny. Argonautit sukkuloi itsenäisesti, jääräpäisyyksiin saakka. Boksin ulkopuolelta löytyy lisää bokseja, joihin Nelson kurkistaa mutta ei asetu. 

 

Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) on lapsiteemansa kautta Argonauttien ilmeinen sukulaisteos. Silfverberg ja Nelson jopa siteeraavat samaa The New York Timesin juttua, jossa julistetaan, kuinka 95 prosenttia lasten kasvatustyöstä on tylsistyttävää. Kumpikaan kirjailija ei alennu kumoamaan väitettä. Sen sijaan he osoittavat, kuinka paljon lämpöä, kauhua ja yhteiskunnallista vallankäyttöä tuohon 95 prosenttiin mahtuu. 

 

Pehmeät arvot kärsivät liian pehmeistä puolustajista. Maggie Nelson puskee sukupuolipoliittisen suvaitsevaisuuden ytimeen ja muistuttaa, kuinka helposti vallankumous syö lapsensa. Argonautit on myös parhaassa mielessä amerikkalainen teos, yksilönvapaudessa ja laadukkaiden aikakauslehtien retoriikassa marinoitu. Esoteerisuuden uhan havaitsee vain Nelson itse. Jopa teoksen näkyvin poikkeusratkaisu eli siteerattavien teoreetikoiden mainitseminen marginaalissa kääntyy luettavuuden eduksi ja mahdollistaa hajamielisen selailun. 

 

Oma kolmevuotias lapseni jumiutuu silloin tällöin tuijottamaan vichy-lasia. Sihinä, kuplien liike ja poksahtelu viihdyttävät häntä nauruun saakka. Maggie Nelsonin lukija näyttää helposti samalta. Omaelämäkerralliset, kirjalliset ja poliittiset kuplat kimpoilevat samaan värisevään tekstipintaan. Argonautit pirskahtelee, sivuja kääntelevä janoinen hymyilee epäuskoisesti. Hän ei hetkeä aiemmin ymmärtänyt olleensa näin janoinen. 

 

Argonauteilla olisi teemojensa puolesta edellytyksiä nousta suureksi puheenaiheeksi. Jos siis eläisimme kulttuurissa, jossa kirjoista keskusteltaisiin valtamedian kaltaisilla alustoilla. Silti ja siksi toivon, että lisää helmiä niitä arvostaville sioille on luvassa. Nelsonin tuotannosta esimerkiksi fragmentaarinen, runon ja esseen keinoja yhdistävä Bluets (2009) sopisi hyvin suomennettavaksi, miksei myös proosallisempi tutkielma The Art of Cruelty (2011). 

 

Eräänlaista julmuuden taidetta edustaa myös Argonautit. Nelson haukkuu äitiyden narsismista kirjoittavan Kaja Silvermanin ”lacanilaiseksi jäänteeksi”. Freudin susimies-tapauskertomuksen äärellä hän pidättelee nauruaan. Epäilemättä Nelson kykenisi useamminkin teilaamaan, mutta juuri säästelty julmuus on tehokkainta. 

 

Sitä paitsi, kuten useimmat suuret kirjailijat, Nelson ei epäröi tunnustaa omia heikkouksiaan. Malka silmässä on olennainen filtteri kirjoittajalle, jollainen Nelsonista tuli lukioiässä. Hän muistelee, kuinka puheliaana tyttönä pelkäsi vaikuttavansa rasittavalta ja kanavoi puheen muistivihkoihinsa. Vaikka jo Argonauttien kolmannessa virkkeessä ”sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen”, aikuinen Nelsonkaan ei suhtaudu avoimuuteen vaivattomasti. Omien sanojensa mukaan hän joutuu karsimaan teksteissään viliseviä ”epävarmuuden pakko-oireita” hartiavoimin: 

 

[E]ditoin itseeni rohkeutta, joka ei ole synnynnäistä mutta ei vierastakaan. (s. 142) 

 

Ei synnynnäistä, ei vierasta. Sopii osaksi Argo-laivaan. 

 

 

Arvio ilmestyy myös Nuoren Voiman tulevassa Unelmien kriitikot -numerossa 3/2018.