Ne eivät teekään sitä itse
Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra.
669 s. Siltala 2017.
Jaakko Yli-Juonikkaan absurdi poliittinen satiiri Jatkosota-extra on läpileikkaus lähes kaikista aikamme ironisoinnille alttiista ilmiöistä: internetin vihapuheesta, #autocorrect’sta, Ikeasta, konsulttikielestä, maahanmuuttokriittisistä ja tietysti satavuotiaasta sotahullusta Suomesta. Juonen keskeinen kaari on veteraanipoliitikko Kauko Sademiehen katoaminen. Samaan aikaan Patria tekee kauppoja exoskeleton-teknologiasta.
Kotimaisessa kaunokirjallisuudessa poliittinen satiiri jäänyt vähäiseksi, niinpä sen lukeminenkin on ollut vaikeaa. Kun Jari Tervo kirjoitti 2009 poliittisen satiirinsa Koljatin siitä, miten pääministeristä oli tullut valtakunnan suosituin lööppijulkkis, suhtautui iltapäivälehdistö kirjailijan teokseen kuin yhteen uuteen kohu-uutiseen pääministeristä. Lööpissä julistettiin: ”Kirjan ’Vanhasella’ seksiorja kellarissa” (IS 4.9.2009). Jatkosota-extran jälkeen Sauli Niinistöltä ei kuitenkaan kysytty, miltä tuntuu kun Eeli Sinistö lähettelee perussuomalaisille postikortteja, joissa lukee: ”Olet Minun Maailmani Mieli. Ajattelen Sinua Joka Hetki. Uskollisesti, Kärsivällisesti, Eeli.”
Jatkosota-extra on trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa on Neuromaani (2012), joka puolestaan on puettu tieteellisen tutkimuksen asuun. Romaaneja yhdistää Pekka Niskapalkki, joka Neuromaanissa mainitaan perussuomalaisten kansanedustajana, neurolingvistinä ja entisenä eläinsuojeluvalvojana. Laajan hahmokavalkadin joukossa päähenkilö ja keskeisin näkökulmahenkilö on Niskapalkin eduskunta-avustaja Mika Kingelin. Mikan hahmo on lähimpänä lukijaa. Siinä missä toiset hahmot esitetään liioitellun koomisina, Mikan epävarmuutta ja neuroottisuutta katsellaan lämpimästi. Mikan ulkopuolisuutta kuvaa hyvin kohtaus, jossa hän pui omaa olematonta suhdettaan niin metsään kuin kansakuntaankin. Ulkopuolisuus näkyy myös siinä, ettei Mikalle kerrota kaikkea. Lukija voi Mikan vierellä kysyä, mitä meiltä pimitetään.
Filosofiaa ranskaksi siteeraavalla Teuvo Hakkaraisella on varsin vähän yhteistä ulkomaailman esikuvansa kanssa. Välillä viittaukset jäävät katsojan mielikuvituksen varaan. Mika esimerkiksi tekee Taloustutkimuksen kyselyä Huhtasaaren kylässä. Toisaalla sanotaan, miten ”taivaallinen auer aneli”. Äänteellinen asu assosioituu Anneli Aueriin. Näin pohjia myöten Jatkosota-extra tämän ajan uutis-Suomea ruoppaa.
Satiirin kohde on pääasiassa äärioikeiston ja nettirasistien sekalainen joukko. Maahanmuuttokriitikkojen diskurssista on romaanissa tullut uusi normaali. Siinä käytetään johdonmukaisesti sanavalintoja, kuten mätähajoitus (hätämajoitusta tarkoitettaessa) ja Twitteristä lähtenyttä antisemitististä tapaa merkitä kolme sulkua juutalaisten nimien eteen ja loppuun. Maan hallituksesta puhutaan jatkuvasti ZOG-hallituksena (ZOG-hallituksella tarkoitetaan, että maan todellinen hallitus on nukkehallitus, kun maata tosiasiassa johtavat sionistit). Salaliitot ovat Jatkosota-extran polttoainetta, ja romaanissa ne ruokkivat toisiaan.
Asiaan kuuluvasti romaani läväyttää lukijan eteen runsaasti vaihtoehtoisia faktoja. Yksi kiinnostavimmista on toistuva tapa antaa sanoille niiden alkukielinen termi, joka usein on keksitty tai vähintään jännitteinen. Saunakohtauksessa selkää piestään ”vihdalla (< lat. fasces)”. Fasces viittaa vitsakimppuun, fasismin etymologiseen alkuperään. Näin kohtauksessa yhdistyvät saunominen ja natsit.
Eräs toistuva ennakkoluulojen kohde romaanissa ovat tataarit. ”Kulmikkaat kasvonpiirteet ja omahyväinen feministinen ilme viittasivat tataarien rotupiirteisiin. Tataarit olivat perustaneet tähän leirin.” Samalla kun osoitetaan maahanmuuttokriittisten typeryys siirtämällä tutunkuuloiset idiotismit tataareihin, otetaan käsittelyyn myös vakiovastaus: islam ei ole uusi asia, sillä tataareja on elänyt jo parin vuosisadan ajan Suomessa.
Kieli muuttuu sen mukaan mitä kuvataan: kun ollaan vihreiden puoluetoimistolla, kertojakin puhuttelee ihmisiä mies- ja naisoletettuina. Kun taas kappaleiden alkuun merkitään trigger warningeja, kohdistuu nauru myös uusimman aallon feministien kielen uudistamiseen. Vaikka tapahtuma-ajaksi on ilmoitettu syksy 2011, teoksen pääasiallinen sisältö muodostuu viittauksista vielä läheisempään historiaan. Satiirin ei tarvitse olla turhantarkka. Se saakin sekoittaa runsaasti aineksia, olla täyttä ja kylläistä ( < lat. satur). Teoksen aloituksesta voi jo päätellä, että Jatkosota-extra ampuu moneen suuntaan: ”Kaikki on poliittista, kaiken voi politisoida. Kaikki pitää politisoida. Vai pitääkö?”
Satiirin hauskuus ja kriittisyys piilevät yhteyksissä teoksen ulkoiseen maailmaan, niiden huomaamisessa ja selvittämisessä. Tekstissä vilisevien, oikeisiin uutisiin johtavien linkkien avulla Jatkosota-extra luo tavallistakin satiiria tiiviimmän suhteen viittauskohteisiinsa tuomalla ne helposti lukijan saataville. Toisaalta tätäkin parodioidaan: mukana on runsaasti asettelun perusteella linkeiksi tunnistettavia sanoja ja lauseita, mutta linkki on rikki – sitä ei voi klikata, lukeehan lukija paperista kirjaa.
Monet vihjeistä jäävät miltei huomaamatta – ja monet jäävät varmasti, oli lukija kuinka huolellinen tahansa. Ville Niinistön tekee mieli vastata Panu Laturin (jonka sukunimen alle alaindeksissä on kirjoitettu Rajala) sanomisiin: ”Lähdenkö pois?”, ”Tähän en vastaa”, ”Turpa kiinni rättipää” tai ”Aurinko on paskahuora”. (427–428) Kaksi ensimmäistä viittaavat puolustusministeri Jussi Niinistön (sin.) A-studio -haastatteluun, jossa tämä uhkasi lähteä kesken haastattelun pois ikävien kysymysten takia, kaksi jälkimmäistä taas ovat fiktiivisempiä.
Salaliittoteoriat ja jännityskertomuksen piirteet tekevät lukemisesta helposti etenevää ja erilaisten viittauskohteiden tunnistaminen tuottaa onnistumisen kokemuksia. On myös keinoja, joilla kirja pyrkii haittaamaan lukemista: Toisinaan teksti alkaa kesken lauseen, joskus se jää sivujen taitoksen alle. Yhdessä kohtaa teksti alkaa maininnalla, että tämä on jatkoa sivulta 601, joka kuitenkin on tyhjä sivu. Tarina jatkuu aina takakannen liepeeseen asti, jossa sen keskeyttää räjähdys.
Juonen etenemiseenkin tulee viivästyksiä. Kun ollaan viimein päästy kadonneen Kauko Sademiehen jäljille, lukija joutuukin seuraavassa luvussa tekemään valintoja Ville Niinistön päivän sujumisen suhteen. Pelillisyys on tuttu elementti Neuromaanista, jossa lukijan valinnat ohjaavat sitä, miten kertomus etenee. Jatkosota-extrassa pelillisyyttä on vain vähän. Kuitenkin Niinistön päivän kohdalla valintoja tehdessään lukija saattaa saada vastaukseksi: ”Valitsit väärin. Poliittinen urasi on ohi. Seikkailusi on päättynyt.”
Jos tästä pääsee, etenee teos Niinistön rullaluisteluretkelle (mikä sekoittaa ulkoisen maailman viittauskohteita, sillä rullaluistelusta tunnettu Niinistö on Sauli). Ville Niinistön pitäisi puhua itselleen roller derbyyn osallistuvilta naisoletetuilta limsapullo, ja lukijan pitää tehdä valinnat. Kun Niinistö kiroaa tilanteen hankaluutta, tulkitsee hän myös lukijan tuntoja: ”Helvetti mikä umpikuja. Helvetti mikä noidankehä.”
Merkittävää on, että maahanmuuttokriittistä kieltä käytetään teoksen kerronnan tasolla, eikä vain henkilöhahmojen suulla. Kirja vie rasismin normalisoitumisen pitkälle ja esittää maailman, jossa rasistisista termeistä on tullut romaanikerrontaan soveliaita Romaanin mittakaavassa käytettynä sanat ja niiden muodostamisen logiikka luovat hauskaa tai ainakin kekseliäistä kieltä. Lukija joutuu pohtimaan suhdettaan siihen. Satiiri tarjoaa turvallisen alustan, sillä lukija voi olettaa olevansa samalla moraalisella puolella tekijän kanssa.
Valeuutiset ja postfaktuaalisuus ovat viime aikoina uhanneet viedä itselleen juuri fiktiolle tyypillisen keinon: mahdollisten totuuksien ja maailmojen luomisen kyvyn. Alt-right -liikehdinnän ja sen kotimaisten vastineiden tuottaessa yhä hullumpia uutisia parodia ei sittenkään ole käynyt mahdottomaksi. Senkin on vain oltava tuntuvampaa. Yli-Juonikas tekee romaanillaan selväksi sen, että pelikenttää ei ole nettirasisteille menetetty. Valehtelusta voi tehdä taidetta, jos sen tekee huolella ja suurieleisesti.
