Nyrjähtäviä runoja
Pauli Hautalan Katseen maanosat ja Ann Jäderlundin syvä rakkaus ei ketään ovat runoteoksia, joita yhdistää hankaava kieli ja toisen katsomisen etiikka.
Pauli Hautala:
Katseen maanosat.
80 s. Poesia 2022.
Pauli Hautalan moneen suuntaan harottava esikoisrunokokoelma Katseen maanosat ärsyttää ja ilahduttaa. Teos vaikuttaa aluksi sisäänpäin kääntyneeltä ja raskaalta, mutta lukiessa teksti alkaa vuotaa saumoista ja naurattaa.
Proosarunoteos jakautuu kymmeneen osioon sekä prologiin. Hautalan poetiikassa eteenpäin vievä yksikkö on lause. Lauseet ovat näennäisen ehjiä palikoita, mutta niiden liitoskohtiin latautuu jännitteitä. ”Työpalaverin päätteeksi henkari taputti isää olalle, nyt hän hakee lapsensa päiväkodista. Vaahteran rungossa mittariporan jättämä onkalo kuin rokotusjälki ihmisessä.” Kieli hyödyntää kivettyneitä sanontatapoja ja etsii keinoja nyrjäyttää. Lakoninen huumori rakentuu, kun rekisterit vaihtuvat lauseesta toiseen ja luovat siten kitkaa: ”Ihmiselimistö puskee endorfiinia, isämänty kävyt oksiensa kukkineisiin päihin.”
Kieli hyödyntää kivettyneitä sanontatapoja ja etsii keinoja nyrjäyttää.
Rekisterit keikahtelevat myös yksittäisten runojen ja osastojen vuorottelussa. Teoksen aiheiden välille muodostuu samankaltaista hankausta kuin kielen tasolla – kokoelma on jännitteiden sähköistämä. Teknologia ja luonto, vilpittömyys ja keinotekoisuus, tieteellisyys ja absurdius, arki ja eleganssi sekä lapsuus ja aikuisuus muodostavat vastinpareja.
Lapset ja eläimet ovat särö mekaanisessa arjessa. Eräs kielellisesti hauskimmista runoista alkaa lauseella: ”Mäyrä puhisee metsässä.” Runo jatkuu, ja koululuokan ikkunasta katsellaan, miten ”[m]äyrän takajalat potkivat piiloon jotain sellaista, jonka lapsi tahtoisi olevan näkyvillä. Vasta opettajan toruessa lapsi huomaa ikkunassa kasvojensa peilikuvan.” Mäyrä, joka kuopsuttaa maata pois katseiden alta, ja sitä ihmettelevä lapsi tuntuvat molemmat olevan jonkin aikuisten jo menettämän äärellä.
Vaikutelma aikuisten maailman rajoittuneisuudesta korostuu, kun opettaja toruu ja pakottaa lapsen huomaamaan lasin, joka erottaa hänet ja mäyrän. Samalla lapsi tulee tietoiseksi omasta yksilöydestään – ikkuna paljastaa toisen olennon sijaan omat kasvot. Yhteys ympäröivään on kuitenkin mahdollinen, vaikka se ajoittain menetetään. Teoksen pohjavire on toiveikas.
Hautalan lähtökohta turtuneessa kielessä muodostuu tärkeäksi väyläksi kielelliselle leikittelylle ja elinvoiman löytämiselle.
Kaupungin kuvaus, naiiviuden ja totisuuden välillä vuorotteleva kieli, lapsuuteen suuntaava lempeä katse sekä proosarunojen empaattisesti repsottava maailmankuva tuovat mieleen Antti Koivumäen (1976–2002) poetiikan. Molemmat runoilijat tasapainoilevat toiveikkuuden ja melankolian terällä. Kaupunki sateineen ja työkiireineen on surumielinen miljöö, mutta sinne mahtuu elämää, ja sen myötä iloa. Hautalan lähtökohta turtuneessa kielessä muodostuu tärkeäksi väyläksi kielelliselle leikittelylle ja elinvoiman löytämiselle.
Teosta on mahdollista lukea myös ekokriittisestä näkökulmasta. Kaupunkiin ja lähiömaisemiin kiinnittyvät runot kartoittavat erilaisia luontosuhteita. Samalla ne kutsuvat havaitsemaan toisin. Elämisen muodot sekoittuvat toisiinsa kielen kaltaisesti: ”Kun suljet silmäsi vanhainkodissa, jossa robottihoitaja tarjoilee sinulle synteettistä teetä, näet vihdoin kaikki yökkösten ja nollien juoksevat sarjat.”
Anna Kallio
***
Ann Jäderlund:
syvä rakkaus ei ketään. Runoja 1992–2015.
(djupa kärkek ingen: dikter 1992–2015. 2016.)
Suom. Jyrki Kiiskinen.
187 s. Siltala 2022.
Ruotsalaisen runoilija Ann Jäderlundin syvä rakkaus ei ketään on liukkaan upottava kokoelma. Sanat, nuo ärsyttävät pötkylät, eivät tarjoa helppoa jalansijaa, johon raajansa voisi asettaa lepäämään. Lukija joutuu räpiköimään oman keskeneräisyytensä varassa. ”Tästedes on vain / puolueettomuus ja erityinen / lämpö / ei oireita / Olemme yksin”.
Jäderlundin käyttämä sana puolueeton kuvaa tietyssä mielessä varsin osuvasti hänen ilmaisuaan. Ilman välimerkkejä ja pääosin pienin alkukirjaimin kirjoitetut runot eivät tarjoa helppoja lukemisen suuntaa ohjaavia vihjeitä. Usein vain yhden sanan mittaiset säkeet lataavat sivulle kudosta, jossa edellisestä säkeestä ei aina osaa sanoa, sitoutuuko se pikemminkin edelliseen vai seuraavaan. Syntaksi menee sijoiltaan kesken runon.
”Maailmaa pilkotaan / Sanojen avulla / Siksi se on vaikeaa”, kirjoittaa Jäderlund. Juuri tästä syvässä rakkaudessa on pitkälti kysymys. ”Sanat kolisevat toisiaan vasten” tai kelluvat kuin ”klimpit keitossa”, kuten suomentaja Jyrki Kiiskinen asiaa teoksen selittävissä jälkisanoissa luonnehtii. Lopputuloksena on Jäderlundille ominainen kitkan tunne.
Lukija joutuu räpiköimään oman keskeneräisyytensä varassa.
Maurice Blanchot kirjoittaa, että ”taideteoksen lukeminen, näkeminen ja kuuleminen vaatii enemmän tietämättömyyttä kuin tietämistä”. On antauduttava sanojen rytmin vietäväksi, hyväksyttävä niiden umpimielisyys. Neuvo pätee Jäderlundin kohdalla hyvin.
Yksi syvän rakkauden läpileikkaavista teemoista on toisen – ihmisen tai eläimen – katsomisen ja kohtaamisen kysymys. Miten hyväksyä toisen vieraus ilman haltuunoton tarvetta? Tähän kysymykseen iskeydytään teoksen ensimmäisiltä riveiltä alkaen: ”Silmät antavat hänelle ulkoa / toisen muodon / Se on hyvin vaikeaa”. Muutaman sivun päästä: ”Olet vieras / mutta minä / näen sinut”. Kiiskinen avaa tätäkin teemaa kauniisti kokoelman jälkisanoissa. Hän kirjoittaa, miten kyse on tarkoituksellisesta strategiasta, jossa ”vieras saa olla vierasta”.
Miten hyväksyä toisen vieraus ilman haltuunoton tarvetta?
Vaikka rakkautta ja teoksen nimen mukaisesti vieläpä syvää sellaista käsitellään runoissa paljon, mistään siirapista ei ole kyse. Perustava tunne törmäytetään kliinisen kanssa. Sen myötä sentimentaalisuus riisutaan: ”Rakkaudessa todeksi tulemisen ajatus / Näyttää Ykköseltä tai / Kakkoselta”. Vaikutelma on kirkkaan kuulas; napakka mutta monitulkintainen, vähän outo. Kuin kieli, joka ”työntyy ulos / laihasta ruumiista”.
syvä rakkaus ei ketään on ensimmäinen Jäderlundilta suomennettu kokoelma. Kotimaassaan Ruotsissa Jäderlund on pitkän linjan arvostettu tekijä, jonka tuotannosta on myös kiistelty. Kiiskinen summaa runoilijan toisen kokoelman, Som en gång varit äng (1988) nostattamaa kulttuuridebattia, jonka myötävaikutuksesta ranskalainen feminismi ja naiskirjoituksen teoria ja käytäntö saivat tilaa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Jäderlundia voidaankin pitää myös feministisen poetiikan uranuurtajana.
Suomentaja Jyrki Kiiskinen on tehnyt erinomaista työtä epäilemättä haastavan käännöstyön äärellä. Lopun selittävä, mutta myös kielellisesti rikas miniessee evästää lukijan tulkinnallisilla työkaluilla, mutta kannustaa samalla kohtaamaan mielettömyyden.
Taija Roiha
