Olemisen sietämätön ajallisuus

Pauli Tapion esikoisteos säväyttää tarkkanäköisyydellään ja syvällisyydellään. Kokoelman runot kuvaavat kaunistelematta aikamme kurjuutta ja käsittämättömyyttä, mutta rivien välistä voi lukea myös lohdullisia polkuja arkisten elämysten äärelle.

Pauli Tapio: Varpuset ja aika. 96 s. Poesia 2017.

”Mitä on siis aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä”, kirjoittaa kirkkoisä Augustinus (354–430) teoksessaan Tunnustukset.

Samaa teemaa käsittelee Pauli Tapio (s. 1986) runokokoelmassaan Varpuset ja aika. Hän lainaa Augustinuksen kirjaa kolmestakin kohdasta. Mitä on aika, sitä Tapio ei kerro, muttei se ole hänen tarkoituksensakaan. Sen sijaan teosta voi lukea vastauksena kysymykseen: Millainen on aika? Miltä se näyttää, miltä se kuulostaa, miltä se tuntuu? Ja ennen kaikkea: Millainen on tämä aika, jota elämme?

Tämä on puunkasvunhidasta syöksyä maailmasta pois,
linkousohjelmanhidasta, nopeaa pyörimistä liian kauan.

[– –]

Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin.

Teos liikkuu monilla tasoilla, makrotasolta mikrotasolle ja takaisin, edestakaisin niin ajassa kuin paikassa. Henkilökohtainen yhdistyy yleismaailmalliseen ja käsitteellinen kokemukselliseen. Pompeiji hautautuu hashtageihin, menneet elämät tiivistyvät planeetoiksi, satelliitti katselee Viipurintien sillalle. Ajatus sinkoilee tasolta toiselle kuin peilisaliin vangittu valonsäde, joka toisinaan kristallisoituu ytimekkäiksi oivalluksiksi.

Jotkin runot mukailevat vanhanaikaisia mittoja, mutta useimmat ovat täysin vapaamitallisia. Mukana on myös paljon proosarunoutta ja proosaakin. Tapio kokeilee rohkeasti erilaisia tyylikeinoja, jotka panevat lukijan empimään oikeaa lukutapaa.

Esimerkiksi käy runo ”Sestina”, joka ei nimestään huolimatta ole aito sestiini. Se kyllä koostuu kuudesta kuuden säkeen säkeistöstä, joissa kussakin säkeet on merkitty eri järjestyksessä kirjaimin a:sta f:ään. Säkeiden loppusanat eivät kuitenkaan noudata minkäänlaista kaavaa, eivätkä säkeet muutenkaan tunnu seuraavan toisiaan minkään logiikan mukaan. Jossakin järjestyksessä ne kuitenkin on luettava. Lukeako ylhäältä alas vaiko aakkosjärjestyksessä? Lukeako säkeistöt yksi kerrallaan – vai sittenkin a-säkeet ensin, b-säkeet sitten, ja niin edelleen? Jokainen järjestys tuottaa eri runon ja eri merkityksen.

Toinen tyylillisesti silmiinpistävä runo on ”Kohde”. Se on muodoltaan eräänlainen algoritmi eli vaiheittain etenevä toimintasarja, joka jakautuu 48 numeroituun kohtaan.

1. Ottaa kohteen käteensä.

2. Pudottaa kohteen ja katsoo, minne se vierii.

3. Laskeutuu nelinkontin, tähyää sängyn alle.

Kieliopillisen subjektin poissaolo kiinnittää huomion. Joku ”pudottaa”, ”laskeutuu” ja ”tähyää”, mutta kuka? Häneen ei viitata pronominilla, nimellä tai millään muullakaan sanalla. Ainoastaan kerran hän puhuu itsestään ensimmäisessä persoonassa. Muulloin hän ei ole niinkään subjekti kuin objekti – hän on kuin ”kohde”, se salaperäinen esine, jota hän toistuvasti pudottelee ja etsiskelee mutta jonka sisäinen olemus jää hämärän peittoon.

29. Viimein jokin on pysyvästi toisin. Tämäkin päättyy.

30. Toistaa kohdat (5) ja (9–13) kolmesataakuusikymmentäkolme kertaa.

31. Toistaa kohdat (1–5) ja (9–13) kerran, kohdat (1–19) ja (23) kerran ja kohdat (1–29) kerran.

32. Toistaa kohdat (29–31) kerran.

33. Toistaa kohdan (32) neljäkymmentä kertaa.

34. Tältäkö vanheneminen tuntuu?

Lakonisemmin elämän yksitoikkoisuutta tuskin voisi ilmaista.

Tapio saa pienillä keinoilla aikaan suuria vaikutuksia. Esimerkiksi ”Olkiluoto 2” ei periaatteessa ole muuta kuin raamatullinen mukaelma Herran vihassa palavista Aaronin pojista ja oikeaoppisesta pukeutumisesta Herran pyhäkössä. Mutta kun edelliset tapahtumat otsikoidaan säteilysairauden tautiluokituskoodilla ja jälkimmäiset suojapuvun tuotenumerolla, tulee kokonaisuudesta enemmän kuin osiensa summa.

Vielä vaikuttavampi on ”Inferno”, kokoelman kauhein osa. Kauheinta siinä on se, että se on totta. Rinnakkain asetetaan yhtäältä historialliset kuvaukset raaoista teloituksista ja uutisotsikot Välimeren hukkumiskuolemista, toisaalta henkevät runofragmentit ja päiväkirjamerkinnät keskiluokkaisesta kaupunkielämästä.

6.8.2015

 

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.

Kontrasti on pysäyttävä.

Teos maalaa ajastamme niin raadollisen kuvan, että selkäpiitä karmii. Siinä maailma on täynnä silmitöntä julmuutta, josta kaikki yhdessä ovat vastuussa mutta jolle kukaan ei yksin mahda mitään.

Ihmisten sijaan yhteiskuntaa hallitsevat kasvottomat markkinat, joilla ei ole arvoa muuten kuin välineenä. Maat sotivat toisiaan vastaan syistä joita kukaan ei muista, ja ne jotka eivät jää armeijoiden jalkoihin, elävät yksitoikkoista elämäänsä muuttumattomina kuin zombit. Merkitykset köyhtyvät, minäkuvat pirstoutuvat, ihmiset vieraantuvat itsestään ja toisistaan, ”numerot kaksinkertaistuvat ja ihminen puolittuu”. Aikakaudet seuraavat toisiaan, mutta kehitys kulkee aina vain jostakin poispäin eikä koskaan mitään kohti.

Silti maailmasta voi löytää paljon syitä elää, jos niitä vain osaa etsiä. Havaintojen takaa on turha tavoitella mitään todempaa todellisuutta, sillä havainnot itsessään, sellaisina kuin ne meille ilmenevät tässä ja nyt, ovat todempia kuin mitkään yliaistilliset ideat. Elämän tarkoitus ei ole taivaallisissa totuuksissa tai toiveiden täyttymyksessä vaan ihan pienissä arkisissa asioissa, niin kuin uimahallien katoissa, heläjävissä kolibrikukissa ja kauniissa miehessä, joka ylittää kadun fagotti kädessään. Lakkaa yrittämästä ymmärtää, nauti siitä mitä sinulla on, teos tuntuu sanovan.

Erityisen hyvin tämä tematiikka tiivistyy runossa ”1986–”:

Elimme sotienvälistä aikaa,
etäisyys tyhmyydestä viisauteen kasvoi,
mutta muistatko sen uudenvuodenaaton, kun tulimme kotiin
aamuyöllä, minä avasin ikkunan ja varpuset sirkuttivat,
olimme lempeät ja satoi lunta [– –]

Tapio kiilaa esikoisellaan suoraan kotimaisen nykyrunouden keskikentälle. Hänen runojensa teho ei perustu kekseliääseen kokeellisuuteen tai salamyhkäiseen aforistisuuteen vaan sanomaan, joka tavoittaa ajan hengen. Muodollakin on merkitystä, mutta Tapiolla muoto palvelee sisältöä. Sanomalla vähemmän hän sanoo enemmän. Vaikka jalat ovat maassa, pää kohoaa pilvien päälle: arkiset havainnot yleistyvät universaaliksi ymmärrykseksi.

Mutta entä ne varpuset? Teoksen nimihän on Varpuset ja aika. Varpuset vilahtelevat siellä täällä: lentelevät kotikaupungin yllä, palvovat räystäillä tuntemattomia jumaliaan ja nokkivat sinapintahraista vetyatomin käärettä Lappeenrannan torilla. Mikä on niiden merkitys teoksen kokonaisuudessa?

Uudessa testamentissa varpunen symboloi vähäpätöisyyttä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, mutta silti ei Jumala unohda niistä yhtäkään. Jotain samaa on Tapion runossa:

Ainutlaatuista on sekin
yleistä mi on ja toistuu.
Kaikki täältä kerran poistuu.
Kerran katoamme mekin.