Onko Aivot poltettava?
Catherine Malaboun filosofinen pamfletti kannustaa ottamaan aivot haltuun. Se myös muistuttaa, että muovautuvuudellakin on rajansa.
Catherine Malabou: Mitä on tehtävä aivoillemme?
Suomentanut Eetu Viren.
120 s. Tutkijaliitto 2021. Alkuteos Que faire de notre cerveau? 2004.
Catherine Malaboun esittämälle kysymykselle Mitä on tehtävä aivoillemme? voi alkaa kaavailla vastausta vasta toisen kysymyksen pohjalta: mitä yhteistä on neurotieteillä ja myöhäiskapitalistisella yhteiskuntajärjestyksellä? Malabou vastaa: molemmissa keskuksellisuus on kyseenalaistettu. Jo John Steinbeckin Vihan hedelmissä todetaan synkeästi maanviljelijälle, joka mieluummin ampuu näännyttäjänsä kuin nääntyy nälkään: ”ehkei ole ketään ketä ampua”. Nykyään tiedämme 1930-luvulle sijoittuvan romaanin hahmoja paremmin, ettei ole yhtä johtajaa tai hämärää takahuonetta, jossa kapitalistista maailmanjärjestystä punotaan. Aivojen tavoin systeemi toimii sulavasti, koska sitä ei pyöritä johtokeskus vaan joustava, verkkomainen prosessi, joka sijoittuu samanaikaisesti kaikkialle ja ei mihinkään.
Analogiat aivojen ja tietokoneen tai puhelinkeskuksen välillä ovat aikansa eläneitä. Tarkemmin sanottuna ne eivät ole olleet ajankohtaisia kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Neurotieteiden oivallukset eivät silti ole vieläkään saavuttaneet suuren yleisön tietoisuutta, poliittisista seurauksista puhumattakaan. Viimeksi mainittu johtunee siitä, että neurotieteitä popularisoiva kirjallisuus harvemmin käsittelee alansa yhteiskunnallisia seurauksia tai mahdollisuusehtoja.
Malaboun nimikkokysymyksen avainkäsitteenä toimii ”plastisuus”, jota voisi sanoa neurotieteitä yhdistäväksi käsitteeksi. Niille, jotka eivät ole aikaisemmin törmänneet ajatukseen plastisuudesta, Malabou tarjoaa kursorisen esittelyn. Sana viittaa aivojen muovautuvuuteen: syntymästä lähtien ihmisen aivot ovat ”kesken”, ne kehittyvät läpi nuoruuden erinäisten vaikutteiden alaisina ja kykenevät pitkään sen jälkeenkin muuttamaan muotoaan ja toimintaansa. Aivot mukautuvat myös vammoihin. Esimerkiksi puolikkailla aivoilla (aivolla?) saattaa pärjätä aivan hyvin, sillä ajan kanssa jäljellä oleva elin voi oppia korvaamaan menettämänsä puoliskon toiminnan lähes saumattomasti.
Plastisten aivojen voisi siis sanoa olevan mahdollisimman kaukana perinteisestä käsityksestä identiteetin, älykkyyden ja erinäisten aivotoimintojen järkkymättömästä essentialismista. Aivot muuttuvat alati elämäntapojemme ja ympäristömme vaikutuksesta. Esimerkiksi pianonsoittajalle kehittyy jatkuvan harjoittelun tuloksena erilaiset aivot kuin ihmiselle, joka ei päivittäin käytä sormiaan hienomotoriseen kosketinten sivelyyn. Ammatillinen pianonsoittaja ei liene erityisen yllättävä esimerkki, mutta vastaava muutos tapahtuu esimerkiksi ahkeran konsolipelaajan aivoissa sekä tiedostamatta kaikkien niiden aivoissa, jotka näppäilevät päivästä toiseen tietokoneella työtuntiensa puitteissa. Jälkimmäinen havainnollistaa osaltaan syytä siihen, miksi Malaboun esittämä kysymys on niin keskeinen, että on päätynyt kirjan otsikoksi.
17 vuotta Malaboun kirjan ensipainoksen ilmestymisen jälkeen johdanto plastisuuteen on pop-aivotieteen peruskauraa. Esimerkiksi ”aivotutkimuksen rocktähti” David Eaglemanin niin ikään tänä vuonna suomennettu teos Aivot: ihmisen tarina sisältää paljon samaa tietoa plastisuudesta kuin Mitä on tehtävä aivoillemme? Malaboun teoksen varsinainen pihvi (tai harmaa aine) on sen esittelyiden lomaan kätkeytyvä pamfletti, joka ylentää plastisuuden filosofiseksi käsitteeksi ja luotaa sen merkitystä yhteiskuntajärjestykselle ja siinä toimiville yksilöille.
Malaboun käsitys nyky-yhteiskunnan toiminnasta pohjautuu pitkälti Luc Boltanskin ja Eve Chiapellon teokseen Le nouvel esprit du capitalisme, jossa kuvaillaan erityisesti neurologian ja tietojenkäsittelytieteen mallia seuraavaa desentralisoitua ”kapitalismin uutta henkeä”. Tämä henki lienee nykylukijalle plastisuuden ajatusta tutumpi, sillä käytännössä se kuvaa pätkätöiden, palkattomien harjoittelujen, ulkoistamisen ja ruokalähetti”yrittäjien” maailmaa.
Plastisuudella on rajansa toisin kuin joustavuudella. Plastisuus kantaa jälkiä omasta historiastaan.
Halusimme tai emme, aivoihimme ja niiden toimintaan vaikuttaa jatkuvasti suuri määrä asioita aina mediasta, kuluttamisesta ja työtavoista yhteiskunnassa vallitsevaan kulttuuriin ja ideologiaan. Jokaisen tulisi tuntea paremmin plastisuuden käsitettä, sillä aivomme ovat omaa tekoamme. Voimme siis vaikuttaa aivojemme toimintaan. Voimme niin sanotusti vapautua, mutta tätäkin tärkeämpää olisi ”vapauden vapauttaminen”. Tällä Malabou tarkoittaa vapauskäsityksiimme ja aivojen toimintaan kätkeytyvien ideologisten vaikutusten tunnistamista ja tiedostamista.
Tässä kohtaa on tärkeää tiedostaa Malaboulle keskeinen erottelu plastisuuden ja joustavuuden välillä. Siinä missä joustavuutta kuvaa parhaiten muovailuvaha, voisi plastisuutta ajatella marmorina veistäjän käsissä. Marmorista voi työstää taideteoksen, jota voi puolestaan parannella ja muokkailla lähes loputtomiin. Veistoksesta voi työstää vaikka kokonaan uuden veistoksen, tosin edellistä huomattavasti pienemmän. Teokselta voi edelleen vaikka katkaista kädet, kuten Milon Venukselta, mutta sitä ei voi koskaan muovailuvahan tavoin palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Plastisuudella on tässä mielessä siis rajansa toisin kuin joustavuudella. Plastisuus kantaa jälkiä omasta historiastaan.
Plastisuuden rajallisuudessa on Malaboun mukaan vallankumouksellista potentiaalia. Ihminen ei veny ja taivu loputtomasti kuten eivät hänen aivonsakaan. Plastisuuden rajallisuus vastustaa joustavuuden voittokulkua juhlistavaa kulttuuria jo asettamalla sille rajat, mutta se voi tehdä enemmänkin. Siinä missä joustavuus on vain muodon vastaanottamista, kykyä taipua ja mukautua muutoksen edessä, plastisuus mahdollistaa itse muutoksen luomisen. Malabou kuvaa osuvasti joustavuuden ja plastisuuden häilyvää eroa suuren yleisön mielessä (sikäli kuin jälkimmäistä edes tunnetaan): ”kuin tietäisimme enemmän kyvystämme kestää kuin kyvystämme luoda.” Plastisuus ei ainoastaan kutsu kysymään mitä aivoillemme pitäisi tehdä, vaan tarjoaa samalla työkalua maailman parantamiseen. Toisin kuin joustavuus, plastisuus ”ei missään nimessä tuota vain maailman peilikuvaa vaan on toisenlaisen mahdollisen maailman muoto.”
Joustavuus on kapitalismin uuden hengen omaksuma yksinkertaistettu sovitelma plastisuudesta, joka seuraa yhteiskuntajärjestyksen perinnettä mallintaa aikansa tieteellisiä ja teoreettisia rakennelmia. Tiedämme kokemuksesta, etteivät alistaminen ja keskuksellisuuden kriisi ole ristiriidassa. Päinvastoin, ne sopivat täydellisesti yhteen.
Kysyn otsikossani, onko Eaglemanin Aivot poltettava.
Plastisuus tarjoaa mahdollisuuden vastarintaan joustavuutta vastaan, mutta myös se on myöhäiskapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen kaappaama. Järjestelmä on toistaiseksi supistanut neurologian löydöt joustavuudeksi. Emme voi varmuudella tietää onko plastisuus loppupelissä vapautumisen vai tottelevaisuuden uusi rintama. Kun tämä otetaan huomioon, nousee Malaboun teoksen nimikkokysymyksen rinnalle toinen tärkeä ongelma: ”mitä on tehtävä, jotta aivotietoisuus ei yksinkertaisesti ja tarkalleen ole vain sama asia kuin kapitalismin henki?”
Eetu Virenin käännös on erinomainen, eikä teos ole liki kahdessakymmenessä vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Kapitalismin uusi henki ei ole kuin kypsynyt ajan kanssa, joten sitä koskevat huomiot ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Ehkä hiukan vanhentuneesta innostuksesta plastisuuden käsitettä kohtaan pitäisi sanoa jotakin vastaavaa. Käsite on vakiinnuttanut vuosien varrella asemansa, mutta tietokonevertauksia kuulee käytettävän aivoista edelleen, eikä keskiverto aivollinen todennäköisesti ole edes alkanut ajatella kallonsa sisältöön kohdistuvan tutkimuksen seurauksia.
Kysyn otsikossani, onko Eaglemanin Aivot poltettava. Teos ei huomioi neurotieteiden käyttöä yhteiskuntajärjestyksen joustavoittamisessa, mutta se lisää suuren yleisön ymmärrystä omien aivojensa toiminnasta. Toisin kuin Eagleman, Malabou kysyy tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta lukiessa saattaa herätä pieni epäilys koskien tieteellisten viittausten hyödyllisyyttä hänen argumentoinnilleen. Filosofien on tärkeää olla perillä aiheisiinsa liittyvästä tieteellisestä kehityksestä, mutta joskus niihin tullaan nojautuneeksi tarpeettoman paljon. Ei ole aiheetonta kysyä, tarvitseeko Malabou neurotiedettä lainkaan. Esimerkiksi identiteettiä käsitellessään hän saapuu pitkän tieteellisen avauksen päätteeksi käytännössä tulokseen, että ihmiset ovat oman henkilöhistoriansa tuottamia uniikkeja yksilöitä. Tarvittiinko tähän neurotieteitä? Entä tarvitseeko nykylukijalle edes kertoa tällaista, kun ajatus tuntuu olevan jo vallitsevan ideologian vaikutuksesta iskostunut jokaisen päähän?
Mitä on tehtävä aivoillemme? on uudenlainen ja kiinnostava avaus niin sanotun mannermaisen filosofian ja tieteen väliselle suhteelle. Malaboun voi katsoa jatkavan 1960-luvun antipsykiatrian perinnettä uudella neurotieteen vuosituhannella, vaikka hänen tapansa ammentaa neurotieteistä (niiden ideologisuuden kritisoimisen lisäksi) on epätavallista niin sanotun analyyttisen filosofian ulkopuolella. Aivoista käydään tärkeitä keskusteluita, eikä filosofeilla ole varaa jäädä niiden ulkopuolelle. Vaikka teos ei varsinaisesti tarjoa lopullisia vastauksia, on Malaboun esittämä kysymys jo itsessään äärimmäisen tärkeä.
