Pääsemättömissä modernista ja omasta itsestä - arviossa Luigi Pirandellon Vino nenä
Kun elämän sattumanvaraisuus on tosiseikka, voi vain sairastua, kuolla, alistua tai unelmoida. Modernistisen absurdismin klassikko erinomaisena suomennoksena.
Luigi Pirandello: Vino nenä.
Romaani. Suomentanut Juuso Kortelainen.
Impromptu kustannus 176 s., 2019.
Luigi Pirandellon (1867-1936) Vino nenä (Uno, nessuno e centomila, 1926) on runollinen ja filosofinen teos, jonka lukemisen myötä jokin Emmanuel Carréren Viikset (1986), jossa huulikarvojen ajaminen suistaa miehen raiteiltaan, alkaa tuntua kehnolta plagiaatilta.
Pirandellon seitsemäs ja viimeiseksi jäänyt romaani ikään kuin tiivistää kirjailijan johtonäkemyksen: elämän absurdi sattumanvaraisuus on tosiasia, jota vastaan on turha kapinoida ja josta voi vapautua vain sairastumalla, (itse)murhassa, unelmoimalla tai alistumalla.
Pirandello tulkitsee modernisaation sekoittaman ihmisen tuntoja, mutta käsittelee samalla ikiaikaisia kysymyksiä minuuden ja todellisuuden luonteesta. Juuso Kortelaisen suomennos on erinomainen.
Vino Nenä vaikuttaa olevan sukua Kafkan labyrinttimaiselle itsereflektiolle.
Monien modernismin absurdien klassikkoteosten, kuten Franz Kafkan Muodonmuutoksen (1915), tapaan Vino nenä alkaa todellisuuden nyrjähdyksestä. Päähenkilön, pankkiiri Vitangelo Moscardan vaimo huomauttaa miehelle, että hänen nenänsä on vino. Moscarda ei ole vinoutta ikinä huomannut ja tästä käynnistyy hänen eksistentiaalinen kriisinsä: ”En ollut muille sitä mitä olin siihen saakka kuvitellut olevani”.
Vaikka alkuteoksen nimi on toinen, on Pirandellon romaania houkutus verrata Gogolin Nenän (1836) absurdismiin. Mutta enemmän se lipuu Kafkan temaattisilla vesillä, joita leimaa modernisaatiota kohtaan tunnettu hämäännys. Vino Nenä vaikuttaa olevan sukua Kafkan labyrinttimaiselle itsereflektiolle. Yhteistä Kafkan kanssa on myös metaforinen, abstrakti ja mustan humoristinen kerrontatapa.
Hänelle paljastuu, että yhden minän sisällä on satatuhatta minää.
Moscarda aloittaa tuumailunsa ihmisen ulkoisen olemuksen ja minäkuvan ristiriidasta. Hänelle paljastuu, että yhden minän sisällä on satatuhatta minää, sillä muut näkevät ja tuntevat Moscardan eri tavoin kuin hän itse. Itsetarkkailu kiihtyy: Kuka on tuo olio peilissä? Onko mahdollista nähdä peilikuvansa niin ettei se näe sinua?
Pirandellon kerronta on suvereenia. Hän viljelee loistavia metaforia ja runollisia väläyksiä, muistikuvia ja tunnelmia.
Teoksen eri jaksoissa käsitellään todellisuuden pettävyyttä, ihmisen keinotekoista maailmaa ja luontoa, ihmisen ”rakenteilla oloa” ja Moscardan pyrkimystä ”olla ei kukaan”. Mutta kuinka se on mahdollista, kun ihmisen nimikin on muiden antama ja hän on vangittu tiettyyn ruumiiseen, tiettynä aikana? Vaikkapa Moscardan vaimo Dida on luonut hänestä tietyn kuvan, ”Gengén”, jota mies ei tunnista itsekseen. Ja näin on muidenkin hänet tuntevien ihmisten laita.
”Voimme tuntea ainoastaan sen, jolle onnistumme antamaan muodon”, Pirandello kirjoittaa ikään kuin kyseenalaistaen kaikille yhteisen todellisuuden.
Pirandellon absurdi huumori kukkii ja hän pilkkaa juonellisuutta, kausaliteettia, rationalismia, kronologista historiankäsitystä
Rakenteeltaan Vino nenä muistuttaa F.M. Dostojevskin romaania Kirjoituksia kellarista (1864) (Dostojevski oli myös Kafkan lempikirjailijoita). Pirandellon romaanissa on ensin ajatusten kehittelyn vaihe, joka on tyyliltään melkeinpä esseistinen, hieman Fernando Pessoan Anarkistipankkiirin (1922) tapaan. Tämän jälkeen Moscarda yrittää löytää ja tuhota kaikki kuvajaisensa muissa ihmisissä. Hän tavallaan nousee kapinaan hänestä vakiintuneita käsityksiä vastaan. Käytännössä hän haluaa päästä eroon omaisuudestaan pankissa. Näiden tapahtumien käänteissä Pirandellon absurdi huumori kukkii ja hän pilkkaa juonellisuutta, kausaliteettia, rationalismia, kronologista historiankäsitystä ja ylipäänsä naiivia, tavanmukaista tulkintaa todellisuudesta. Tapahtumat huipentuvat teatraaliseen revolverin laukaukseen.
Moscardan laajentunut tietoisuus paljastaa ihmisen vajavaisuuden: jokainen yrittää pakottaa muut hyväksymään oman sisäisen totuutensa. Tämä johtaa Moscardan tiedostamaan toisten ihmisten lopullisen ja pohjattoman muukalaisuuden.
Hän ei halua jähmettyä yhteenkään itsensä tunnettuun kuvajaiseen.
Pirandellon ihminen elää murrosaikaa, jolloin nykyaikaistumisen hyöky pakottaa katsomaan ihmistä yhä uudestaan joka puolelta. Kafkan tavoin Pirandello suhtautui kriittisesti modernisaatioon, jonka hän katsoi näivettävän yksilön. Kuin kaivaten ”viattomaan”, esimoderniin olemiseen Pirandello kirjoittaa: ”Kun joku elää, hän elää eikä näe itseään. Itsensä tunteminen on kuolemista”.
Koska Moscarda nyt tuntee itsensä, hän ei halua jähmettyä yhteenkään itsensä tunnettuun kuvajaiseen, sillä ”elämä ei tule valmiiksi, eikä elämä tiedä mitään nimistä”. Päinvastoin kuin Kafka, jonka elämännäkemys vaipui lopultakin absurdiin, kauhuun, tyhjyyteen, Pirandello taipuu mystiikkaan ja filosofiaan.
Romaanin Moscarda tuntuu uskovan mahdollisuuteen tulla ”yhdeksi kaikille”, mahdollisuuteen vapautua jonakuna olemisesta, omistamisesta ja haluista, koko porvarillisesta subjektiudesta ja sulautua nimeämisen ja käsitteellistämisen tuolle puolen, oli se sitten heideggerilainen tosiolevainen tai platonilainen ideoiden maailma, teoksen alkukielisen nimen mukaan uno, nessuno e centomila (”yksi, ei mitään ja sata tuhatta”).
