kuvat kolmen kirjan kansista

Pehmeissä kansissa - katsaus Kulttuurivihkojen runokirjoihin

Arvio
|
Riikka Simpura
|

 


 

Sinikka Huusko: Suolaruusu. 120 s. Kulttuurivihkot 2019.


Hannu-Pekka Lappalainen: lähtöön, teille. 81 s. Kulttuurivihkot 2019.


Anni Mäentie: Aurinkotuoli. 70 s. Kulttuurivihkot 2019.

 

Uni Ojuvan pohjoiseen maisemaan sijoittuvaa runoutta ja Veli-Matti Huhdan elokuvaesseitä. Runokirjoja Tuula Hämäläisen ja Riikka Ulannon kaltaisilta tekijöiltä. Pekka Turkan suomentamaa Lajos Kassákia ja Sándor Petöfiä. Palkintoja ja ehdokkuuksia. Vuonna 2017 alaansa kirjojen kustantamiseen laajentanut perinteikäs vasemmistolainen aikakauslehti Kulttuurivihkot on parin viime vuoden aikana tullut näyttävästi mukaan etenkin runouden kentälle. Näkyvyyttä on epäilemättä edesauttanut varsinkin viimevuotinen suuri julkaisuvolyymi.

Kulttuurivihkojen julkaisutahti osoittaa, että kustannustoiminta on syntynyt täyttämään kysyntää.

Kulttuurivihkojen julkaisutoimintaa tekisi mieli verrata visionäärisen Leevi Lehdon (1951–2019) vuonna 2007 perustamaan ntamo-kustantamoon. Myös Kulttuurivihkot hyödyntää tarvepainatusta, jonka käyttöönotossa ntamo on edelläkävijä. Kulttuurivihkojen julkaisutahti osoittaa, että kustannustoiminta on syntynyt täyttämään kysyntää. Koleran ja Savukeitaan kaltaisten kustantamoiden lopetettua toimintansa Kulttuurivihkot on avannut tekijöille uuden väylän saada teoksiaan julki. Kustantamon takana on Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajanakin toimiva Elias Krohn.

Talliin on hypännyt myös jo aiemmin julkaisseita kirjailijoita, mutta ennen kaikkea Kulttuurivihkot on marssittanut esiin uusia kykyjä. Sinikka Huuskon Suolaruusu ja Anni Mäentien Aurinkotuoli ovat kummatkin esikoisia, ja myös lähtöön, teille on  Hannu-Pekka Lappalaisen ensimmäinen runoteos.

Suolaruusu perustuu Vladimir Nabokovin milloin vihattuun ja kiellettyyn, milloin ylistettyyn, hämmästeltyyn ja uudelleenkirjoitettuun klassikkoon Lolita (1955). Nabokovin romaanin aiheena on keski-ikäisen miehen eroottinen pakkomielle esiteini-ikäiseen tyttöön, ja Suolaruusu istuttaakin lukijansa heti hankalien kysymysten ääreen: mikä on suhteeni Nabokovin Lolitaan, mikä Huuskon Suolaruusuun; miten Suolaruusu suhteutuu alkutekstiin? Takakannen mukaan kokoelma kuvaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn lapsen kokemuksia, ja ”[l]ukija aistii syvästi lapsen maailman herkkyyden ja haavoittuvuuden”. Vaikka muuta saattaisi ehkä odottaa, en kutsuisi Suolaruusua esimerkiksi feministiseksi teokseksi. Pikemminkin piirtyy esiin jonkinlainen Lolitan pastissi. Suolaruusu oli viime vuonna yksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokasteoksista, mihin nähden se on muutoin jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle.

Ja mitä tuo ”ääneen pääseminen” lopulta edes tarkoittaa?

Suolaruusu on runsas. Se ei tunnu täysin perustelevan 120-sivuista osastoimattomuuttaan. Parhaimmillaan Huuskon kieli ja kuvasto on kuitenkin pitelemätöntä, ja siinä on omintakeisuutta ja lumovoimaa. Riemastuttavimmillaan teos on silloin, kun jostakin kielellisestä seikasta ei voi olla ihan varma, mikä sen tarkoitus tai tavoite on: yhdellä hetkellä runo vaikuttaa olevan taivaallisen tosissaan, seuraavaksi se jo seisoo päällään.

 

Kuu hamuaa suullaan huoneen nurkkaa,

ja pian minua suudellaan.

joskus kuu, sometimes moon,

ottaa kädestä, taluttaa kuin tanssiaisiin

viinitahraisessa oloasussaan,

 

Suolaruusua on kiitelty siitä, että siinä myös hyväksikäytetty tyttö pääsee ääneen, tietenkin, mutta omassa luennassani kokemus jää jokseenkin häilyväiseen tilaan. Ja mitä tuo ”ääneen pääseminen” lopulta edes tarkoittaa? Siinä missä vaikkapa Stina Saaren Änimling (2018) onnistuu nostattamaan voimakkaan ilon ja vapauden tunteen, Suolaruusu laittaa lukijansa hankalaan ja epämukavaan asentoon, ehkä jättääkin siihen, minkä kaunokirjallisuus toki saa tehdäkin. Nabokovin lisäksi Suolaruusun ilmaisussa kuultaa länsimaisen kirjallisuuden valtavirtakaanon aina Punahilkasta Salvatore Quasimodoon ja Astrid Lindgreniin.

 

Hannu-Pekka Lappalaisen lähtöön, teille alkaa seuraavalla ”Sentence”-nimisellä pikkurunolla:

lause ei koskaan

tätä päilyntää

 

Kokoelma kasvaa pikkurunoista kohti pidempää runoa ja runosarjaa sekä runokäännöksiä. lähtöön, teille onkin moniaineksinen teos, jota kutsuu mielellään nimenomaan kokoelmaksi. Yksi sen aiheista on kielen ja runouden potentiaalissa. Runot käsittelevät myös muistia ja ajan kerrostumista, ja Suolaruusun tavoin ne solmivat suhteen intertekstiensä kanssa. Loppuun liitetyistä suomennoksista löytyy runoja Theodor Stormilta, Juhan Liiviltä, Rainer Maria Rilkeltä, Sergei Jeseniniltä, Georg Traklilta, Uku Masingilta ja Betti Alverilta. Osa suomennoksista on julkaistu aikaisemmin Kulttuurivihkot-lehdessä.

Lyhyet runot tuntuvat pitkiä kiinnostavammilta; jälkimmäisten ilmaisulta jäin kaipaamaan tuoreutta ja kiinnekohtia. Toisaalta teoksessa on pohdiskelevuutta, joka nousee paremmin esiin pidemmässä muodossa. Runo ”Lumen nimi” kommentoi Åbo Tidningarissa  15.11.1773 julkaistua tekstiä ”Anmärkning om hvita Svalor”. Runossa ”Camera obscura” kirjoitetaan syntymäpäivänä itselle;  puhutellaan sinää, mutta ”puhuessani sinusta / kerron vain itsestäni”. Runossa kuvattu kirjoittava ”minä” ja puhuteltava ”sinä” ovat historiallisesti kerrostuneita, he ovat samalla kertaa sekä kaksi että yksi, ”tämän omistamme se on no thing”. Sarjassa ”Ajan takaa” ”psykopaattien kanssa työskentelevä keski-ikäinen mies” tekee reunamerkintöjä luettavaksi saamiinsa runoliuskoihin.

Teksti hengittää toisia tekstejä vasten.

Ajatus liittää runokäännöksiä mukaan, ottaa ne vuoropuheluun oman runouden kanssa, on oiva, eikä sitä kohtaa nykyrunoudessa turhan usein. Runoilija ei seiso itseriittoisesti oman ilmaisunsa kuninkaallisena, vaan teksti hengittää toisia tekstejä vasten. Kokoelmassa toistuu usein ajatus siitä, että olemme saaneet ilmaisumme toisilta: ”Lainaa kaikki! Sanat.” Kun runot on liitetty oman kokoelman osaksi, suomennettuja runoilijoita tai teoksia ei vuosilukua kummemmin esitellä. Mahdollinen alkutekstien käsiin hankkiminen ja muu tutustuminen jää lukijan tehtäväksi.

Aurinkotuolia lukiessa ei voi olla ihan varma, mitä seuraavalla rivillä tulee vastaan.

Anni Mäentien Aurinkotuolin raikkaan sininen kansi, jonka vasemmassa laidassa helottaa keltainen rantapallo tai aurinko, ohjaa odottamaan jotakin kesäistä ja kevyttä. Aurinkotuoli on pakoton, samalla kertaa sekä kevyt ja arkinen että yllättävä. Lukemisrytmi on helppo pitää nopeana ja soljuvana. Aurinkotuoli ei vaadi tai odota lukijaltaan kummempia, vaan teoksen lukeminen tuntuu eräänlaiselta kielessä kellumiselta ja sen mukana lipumiselta.

Yllättävät kontekstin vaihdot johtavat ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan. Aurinkotuolia lukiessa ei voi olla ihan varma, mitä seuraavalla rivillä tulee vastaan. Jonkinlaisena temaattisena kehyksenä teosta halkoo kokemus toimettomuudesta ja aikuiseksi tulemisesta. Ollaan arkisissa ympäristöissä: ”Vessassa on niin lämmin että siellä tekee mieli uida”, ja sängyllä maatessa pelätään, että joku vielä tulee ja yllättää laiskottelemasta.

Nopeita käännöksiä sisältävästä runoudesta putoavat toisinaan pois pisteet, pilkut ja suuret alkukirjaimet. Mäentien runouteen kuuluu myös kerronnallisuutta: runot esittävät tilanteita, joissa ollaan jossakin, on esimerkiksi ”elokuun viimeinen perjantai, yyteri”. Haastattelussa Mäentie on kuvaillut runouttaan ”pinnan poetiikaksi”; runoudeksi, joka voi olla helposti luettavaa olematta lopulta kuitenkaan niin helppoa. Vaikka runous voi olla myös harrasta ja vakavaa, sen ei ole pakko. Kokonaisuutena Aurinkotuoli tuntuu Kulttuurivihkojen kirjoista jäsentyneimmältä.

Kulttuurivihkojen julkaisemissa teoksissa on kohtalaisen paljon viimeistelemättömyyttä: jossakin kirjassa sivunumerot jatkuvat tyhjillä sivuilla vielä loppuun sijoitetun sisällysluettelon jälkeenkin, toisinaan taas esimerkiksi jokin runon kursivointi tai muu vastaava ratkaisu ei tunnu ihan perustellulta. Usein teoskokonaisuudet jäävät hieman hahmottomiksi, ja yksityiskohdat eivät välttämättä vaikuta aivan loppuun asti punnituilta. Oli miten oli, Kulttuurivihkot on saattanut koko joukon omintakeista runoutta maailmaan.

 

Arvostelu on ilmestynyt alunperin Nuoren Voiman Meri-numerossa (1/2020).