Pikkutuhmasta transgressiosta aurinkotalouteen

Georges Bataillen ohut mutta monipuolinen käännösvalikoima korostaa erityisesti kirjailija-filosofin poliittista ajattelua. Lukijan se usuttaa epämukaviin asentoihin. 

Georges Bataille:  
Isovarvas. Artikkeleita, muistiinpanoja, tiedotteita.  
Toim. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. 
70 s. Tutkijaliitto 2022. 

”Se, joka pyrkii jättämään hurmoksen huomiotta, on puutteellinen olento, jonka ajattelu on pelkkää analyysiä. Olemassaolo ei ole vain levotonta tyhjyyttä: se on tanssi, joka pakottaa meidät tanssimaan vimmaisesti. – – On kieltäydyttävä ikävästä ja elettävä vain siitä, mikä on kiehtovaa.” 

Tähän filosofi, kirjailija, kirjastonhoitaja Georges Bataillen (1897–1962) katkelmaan kiteytyy ajatus tai tunne, joka läpäisee käytännössä hänen koko tuotantonsa. Tämä elinvoimaista hurmoksellisuutta kohti kulkemisen ja ikävästä kieltäytymisen eetos – sekä siihen kytkeytyvä yhteiskunnallinen ulottuvuus – on näkyvästi läsnä uudessa Isovarvas-suomennosvalikoimassa, johon tekstejä ovat kääntäneet Tiina Arppe, Roni Grén, Viljami Hukka, Ari Korhonen, Anna Nurminen, Sami Sjöberg ja Eetu Viren. 

Isovarvas on jaettu viiteen temaattiseen osioon ja sisältää kaikkiaan yhdeksäntoista Bataillen tekstiä. Ensimmäisen osion huomion kohteena on ihmishahmo, ja tekstit käsittelevät niin hiuskiehkuroita, suuta kuin eponyymistä isovarvasta. Näissä teksteissä näkyy Bataillen omalakinen tapa kaivaa ensisilmäyksellä varsin mitättömistä asioista esiin kiihottavia, olemisen kiihkon läpäisemiä, myytillisiä ulottuvuuksia saavia ”totuuksia”. Esimerkiksi: jos eläisimme ”hyödyttöminä hiuskiehkuroina, mikään ei kenties enää pidättelisi elämää auringolta. Elämästä tulisi vain pimeään avaruuteen katoavia valopuroja, virtaavan itseyden peruuttamatonta häviämistä.” 

Ristiriitojen syleily ja jano välittömään olemassaoloon muodostavat näiden tekstien poreilevan kudoksen. Kirjoituksessaan ”Ihmishahmo” Bataille sadattelee hegeliläistä silmänkääntötemppua, jonka turvin jokainen ristiriitainen ilmiö on voitu määritellä loogisesti pääteltävissä olevaksi ja varmistaa, ettei järjen ”kerta kaikkiaan olisi mahdollista tuottaa mitään järkyttävää”. Tällaisen ristiriitoja ja järjettömyyksiä karttavan elämäntavan sijaan onnellisinta olisi ”heittäytyä äkillisesti sattuman varaan, esimerkiksi uskoa tai peräti teeskennellä uskovansa, että maailma ei ole olemassa sitä varten, että ihminen voisi oppia tuntemaan sen vaan että hän voisi juopua siitä.” 

Ristiriitojen syleily ja jano välittömään olemassaoloon muodostavat tekstien poreilevan kudoksen.

Tämä puoli Bataillesta – runollinen, mystinen, elämänmakuinen ja eroottinen (ja kukapa ei tällaisesta pitäisi) – on se, jonka varaan hänen maineensa on pitkälti rakentunut. Hänen tunnetuin teoksensa, kaunokirjallinen Silmän tarina (1928, suom. 1986) kuuluu tähän kategoriaan, kuten käytännössä kaikki muutkin hänen kaunokirjalliset teoksensa sekä suuri osa hänen ei-kaunokirjallisesta materiaalistaan; tosin Bataillen kohdalla raja kaunokirjallisen ja ei-kaunokirjallisen välillä on varsin häilyvä. 

Vaikka Isovarpaan aloittaa juuri nämä yleisesti miellettyyn Bataille-kuvaan kuin nenä päähän sopivat tekstit, siirtyy se pian esittelemään myös ajattelijan toista, vähemmälle huomiolle jäänyttä ulottuvuutta: yhteiskunnallista ja poliittista. Valikoiman toimittajat kertovat saatesanoissaan, että ovat halunneet tämän julkaisun myötä tuoda Suomessa esiin juuri Bataillen yhteiskunnallisempaa puolta. Yhtenä syynä tähän on pyrkimys estää Bataillen porvarillinen ja poliittisesti latistunut lukeminen. Porvarillinen lukuasento, jossa käydään ”vällyjen väliin lukulampun alle lämpötyyny niskan taakse aseteltuna, kunhan on ensin muistanut laittaa herätyskellon soimaan seuraavaksi aamuksi”, on toimittajien mukaan Bataillen teksteille hirvein mahdollinen. Sen vaarana on kadottaa Bataillen poliittisuus ja jähmettää hänen kirjoituksensa puhtaasti esteettiseksi fiilistelylukemiseksi, yhteiskunnallisista puitteista irtautuneeksi pikkutuhmaksi transgressioksi. 

Tällaista luentaa vastaan on Isovarpaaseen sisällytetty muun muassa äärivasemmistolaisen vallankumouksellisen Contre-Attaque-ryhmän tekstejä. Bataille perusti Contre-Attaquen André Bretonin kanssa vuonna 1935, ja ryhmään ehti kuulua muiden muassa Pierre Klossowski ja Claude Cahun, ennen kuin sen toiminta hiipui vain vuosi perustamisensa jälkeen. Ryhmän toiminnan taustalla toimi Bataillen ajatus affektiivisten voimien kanavoimisesta vallankumouksen aikaansaattamiseksi. Fasistit olivat onnistuneet lietsomaan ihmisissä hurmosta isänmaata ja johtajaa kohtaan – Bataille halusi saada ihmiset samalla energialla toimimaan maapallon ja ihmisyyden hyväksi. Ryhmän teksteistä välittyy tunne pyhästä vallankumouksellisuudesta: ”Kamppailu kaikkia niitä vastaan, jotka tekevät ihmisen olemassaolosta kuritushuoneessa kitumista, vaatii kyllä myös uhrautumista, sankarillista rohkeutta – ja tilanteen vaatiessa myös elämän uhraamista – mutta lopulta pelissä on riistettyjen vapauttaminen ja toivon murskaaminen niiltä, joita vihaamme.” 

Fasistit olivat onnistuneet lietsomaan ihmisissä hurmosta isänmaata ja johtajaa kohtaan – Bataille halusi saada ihmiset samalla energialla toimimaan maapallon ja ihmisyyden hyväksi.

Yhteiskunnallista juonnetta jatkaa viidennestä osiosta löytyvät taloutta käsittelevät tekstit ”Talous kosmisessa mittakaavassa” ja ”Lahjan paradoksi”. ”Talous kosmisessa mittakaavassa” esittelee Bataillen ajatusta yleisestä taloudesta eli aurinkotaloudesta. Tässä talouskäsityksessä perustava ongelma ei ole niukkuus – resurssien vähäisyys – vaan ylenpalttisuus, resurssien ylijäämä. Aurinko syytää ihmisen näkökulmasta rajattomasti energiaa, ja ihmisen harteille jää keksiä miten ja mihin tuhlata kaikki tämä energia. Suora yhteiskuntakriittinen puoli löytyy tästäkin: ”Edelleen pidetään selvänä, että maailma on köyhä ja työnteko välttämätöntä. Tosiasiassa maailma kuitenkin kärsii rikkaudestaan. Koemme asian kuitenkin täysin päinvastoin, mikä johtuu olosuhteidemme epätasa-arvosta, ja niinpä kun luulemme, että Pierreltä puuttuu jotain, oikeasti asia on niin, että Paulilla on jotain liikaa.” Samoja talouteen liittyviä aiheita Bataille pyörittelee myös ”Lahjan paradoksissa”. 

Contre-Attaquen hajottua Bataille pystytti Acéphale-salaseuran, jonka perustana oli uudenlaisen pyhän yhteisöllisyyden etsiminen. Salaseuran toimintaan kuului muun muassa öisiä tapaamisia metsässä sekä Louis XVI:n mestauksen vuosipäivän juhlistamista. Tässä, kuten kaikessa muussakin, Bataille tahtoi äärimmäisyyttä, ja on olemassa viitteitä siitä, että salaseuran sisällä käytiin keskusteluja jopa ihmisuhrauksesta. Mitään tällaista ei kuitenkaan ehtinyt toteutua ennen kuin salaseura hajosi toisen maailmansodan kynnyksellä. Muutama Acéphalen teksteistä löytyy Isovarpaasta, yhtenä niistä salaseuran eräänlaisena perustekstinä toimiva ”Pyhä salaliitto”, josta tämän kritiikin aloittava lainaus on peräisin.  

Kaiken tämä lisäksi valikoimaan sisältyy muun muassa vielä tekstejä hevosista, postuumisti julkaistuja luonnoksia sekä yksi Bataillen hävyttömimmistä ja samalla kauaskantoisimmista teksteistä, ”Aurinkoperäaukko”. Kyseessä on siis varsin kattava valikoima ja se onnistuukin esittämään Bataillen lähes koko kirjon. Etenkin kun edellistä suomennosvalikoimaa, vuonna 1998 ilmestynyttä Noidan oppipoikaa (suom. Tiina Arppe) on nykyään vaikea saada käsiinsä, on Isovarvas tervetullut katsaus Bataillen ajattelun ja tekstien monipuolisuuteen ja -muotoisuuteen. 

Isovarvas on esineenä suuri, ruskea ja ryöpsähtelevä. Vihkon niitit törröttävät ulos selkämyksestä ja kokonsa takia se itse törröttää näkyvästi esiin kirjahyllystä.

Vihkomuotoista, ulkomitoiltaan käytännössä Nuoren Voiman kokoista esinettä koristaa kuvataiteilija Jaakko Pallasvuon bataillemaisen monitulkintaiset, virkistäviä assosiaatioita herättävät piirustukset. Isovarpaan ulkomuodollisena vastakohtana voi pitää Jean-Jacques Pauvert’n vuonna 1967 – viisi vuotta Bataillen kuoleman jälkeen – julkaisemaa editiota Silmän tarinasta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tämä pahennusta herättävä teos ilmestyi kirjoittajansa nimellä varustettuna; aiemmat painokset oli julkaistu pseudonyymi Lord Auchin nimellä. Pauvert’n editio on ulkomitoiltaan siro ja väriltään vaaleanpunainen. Se on pakattu samanväriseen pahvikoteloon, jossa ei ole lainkaan tietoja kirjan sisällöstä, ainoastaan piirros silmästä. Nätti, huomiota herättämätön esine istuisi ongelmitta koristeeksi useimpiin porvarillisesti sisustettuihin asuntoihin. Isovarvas sen sijaan on esineenä suuri, ruskea ja ryöpsähtelevä. Vihkon niitit törröttävät ulos selkämyksestä ja kokonsa takia se itse törröttää näkyvästi esiin kirjahyllystä. Teos vie tilaa ja kiinnittää huomion, ja kun sen avaa, se myös pysyy auki (luettavuuden kannalta tämä on erinomaista). Paitsi sisältönsä näin myös esineytensä kautta Isovarvas haastaa sievisteleviä näkökulmia Bataillen luentaan. 

Kritiikki on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2023. Alkuperäisestä tekstistä korjattu lyöntivirheitä.