Pikist
kitara

Poikien välisestä ystävyydestä

Arvio
|
Hanna Rentola
|

Nuoruus Rollossa menee maskuliinisessa piirissä, mutta opettaa jotain kaunista ja yhteisöllistä myös muille.

 


Tommi Liimatta: Rollo. 748 s. Like.

 

Tarina alkaa kesällä 1990, kun neljätoistavuotias Tommi perheineen muuttaa Pietarsaaresta Rovaniemelle, ja loppuu kesällä 1996, kun hän muuttaa omilleen, Rovaniemeltä Tampereelle. Siinä välissä Tommi ystävineen käy yläasteen, lukion, vähän armeijaa, perustaa bändejä, kuvaa videoteoksia, piirtää sarjakuvia, pyöräilee, pulkkailee ja juhlii. Absoluuttisen Nollapisteen syntyvaiheet ja kehitys käydään seikkaperäisesti läpi. Silti bändi on vain yksi Liimatan ja hänen ystäväpiirinsä taiteellisen leikin tuotoksista, vaikka toki se tunnetuin ja merkittävin.

Mikäli Nollapiste on lukijalle tuttu, antaa teos kiinnostavan, yksityiskohtaisen taustoituksen siitä mitä tapahtui, milloin ja keiden kanssa. Liimatta erittelee tarkkuudella itsensä ja muiden bändin jäsenten kuuntelemaa musiikkia ja kertoo miten niiden vaikutteet päätyvät biiseihin. Hän kuvaa sanoitusten kirjoittamisen hetket ja niihin liittyvät ajatuspolut, merkitykset ja oivallukset, sekä bändin keikkahistorian yläasteen juhlasalista kesäfestareiden lavoille. Ja tietysti levyjen teon ideoista äänityssessioihin ja levyjen valmistumiseen.

Rollosta hahmottuva tarina taiteilijaksi tulemisesta ja bändin kehittymisestä näyttäytyy epäjohdonmukaisena organismina, sarjana erilaisia pikku kohokohtia koulunkäynnin, arkirutiinien, sukuloinnin ja ystävien kanssa vietetyn ajan lomassa.

Rollon tarina kerrotaan kronologisesti kuukausi kerrallaan. Jokainen kuukausi muodostaa yhden luvun. Näin pitkän ajallisen jakson kuvaamisen voisi kuvitella vaativan tiivistämistä ja turhien sivurönsyjen poisleikkaamista. Mutta ei Rollossa, ja se on pelkästään etu. Teos kuvaa tärkeitä tapahtumia, mutta myös tavallista arkea. Liimatta kertoo jo nuorella iällä innostuneensa Joycen Odysseuksesta ja muista yhdenpäivänromaaneista. Teini-ikäinen Tommi kokeilee hidasta kerrontaa ja kirjaa muistiin esimerkiksi aamurutiinejaan. Mainittuihin kirjallisiin kokeiluihin ei vain viitata, vaan niitä on siteerattu lukijalle. Liimatta onnistuu välttämään tarinansa tarinallistamisen, pakottamisen draaman kaaren mukaiseksi eheäksi kokonaisuudeksi. Rollosta hahmottuva tarina taiteilijaksi tulemisesta ja bändin kehittymisestä näyttäytyy epäjohdonmukaisena organismina, sarjana erilaisia pikku kohokohtia koulunkäynnin, arkirutiinien, sukuloinnin ja ystävien kanssa vietetyn ajan lomassa. Vaikka yli 700-sivuinen teos väistämättä tiivistää tapahtumia kuuden vuoden ajalta, erilaisten tekstinäytteiden kautta Rollo avaa ikkunoita rutiinien hitauteen, toteuttaa nuoren Tommin ihailemaa arjen venyttämisen kerrontaa.

Rollon pääkertojat ovat teini-ikäinen Tommi, joka on myös teoksen päähenkilö, ja ylimpänä kerronnallisena auktoriteettina toimiva aikuinen Tommi, joka valikoi, lainaa ja kommentoi nuoren itsensä kirjoituksia; päiväkirjoja, muistiinpanoja, kouluaineita, sekä puhetta video- ja äänikasettien litterointeina. Eri ikäisten Tommien lisäksi kertojina toimivat myös muutamat ystävät ja muut paikalliset henkilöt, joiden muistelot lisäävät näkökulmia Tommi(e)n kertomaan. Näiden Liimatan lähipiiriläisten lisäksi mukana on myös esimerkiksi kirjeitä ja lehtiartikkeleita. Koska kertojia on useita, on kokonaistarina ennemmin moniääninen kokemusten kirjo kuin yhden henkilön väite siitä, miten kaikki tapahtui. 

Tommin ystäväpiiri Rovaniemellä muodostuu leimallisen maskuliiniseksi. Tyttöjä (tai muita sukupuolia) ei Tommin sosiaalisessa piirissä juurikaan ole. Tommin yritykset ryhtyä juttusille luokan tyttöjen kanssa päättyvät nolosti. Heteronormatiivisessa ilmapiirissä ja ehkäpä torjunnaksi koettujen tilanteiden vuoksi tytöt näyttäytyvät toisina, potentiaalisena yleisönä, eivät kanssatekijöinä tai ystävinä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Entisen luokkakaverin, pietarsaarelaisen 'Neiti N':n kirjeet Tommille ovat hulvattoman hauskaa luettavaa yhdeksänkymmentälukulaisessa teini-ilmaisussaan ja suorasukaisuudessaan. Kirjeissään 'Neiti N' haastaa Tommin musiikkimakua, näsäviisastelua ja sivistyssanojen käyttöä, antaa palautetta biiseistä, fanittaa estottomasti New Kids on the Blockia, raportoi Pietarsaaren tapahtumista ja kehottaa Tommia kuuntelemaan nykymusiikkia.

Doors, Jimi Hendrix ja Sex Pistols on törkeitä, ällöjä, hippejä, kirppuja kuhisevia, vihreitä, ruudullisia, pitkälettisiä, vammoja. Mankasta purkautuu MC Nikke T:n 'Jos haluu saada on pakko antaa', ja nytkyn upeiden rytmien tahdissa. Täällä on muodissa leveelahkeiset housut. Mullaki on sellaset aika leveet, ei kuitenkaan Levikset, mutta mulla on Leviksen paita. --- Sä et osaa ikinä olla VAKAVA! Sen käsityksen saa sun sutinoistas. Vielä yx huomio sun luonteestas, se on itserakkaus! (joka kirjeessä maininta: Tommi the gr8est!).

Lukion loppuvaiheilla Tommi ystävystyy Johannan kanssa, joka on myös ensimmäinen tyttö, jonka kotona Tommi vierailee. Ensimmäistä kertaa tytön kotona, olihan siellä toisen oloista kuin poikataloudessa. Teoksen loppupuolella mukaan ilmestyy Tommin ensimmäinen tyttöystävä Tuula Alajoki, jonka valokuvat ja kirjeet osallistuvat kerrontaan. Uusi ihmissuhde, kuten ystävyydetkin, vaikuttaa taiteeseen. Muovi antaa periksi albumin ”Kankaalle”-kappaleen rivi Ei kaikki irtohiukset ole mun syttyy taustoituksen myötä uusiin merkityksiin.

Teen juonnin ja yhdessä soittamisen lisäksi on riitoja. Bändin jäsenet kriiseilevät ja uhkaavat lähteä vuorollaan.

Tarinassa kuljetetaan mukana myös monia vähemmän läheisiä kavereita, kaverin kavereita ja porukan liepeillä hengailijoita. Ystävyys muodostaa sen rihmaston, josta taiteilijuus ottaa ravinteensa. Sen tuella Tommista tulee se kirjoittaja ja muusikko Tommi Liimatta, jonka yleisö tuntee. Poikien välisestä ystävyydestä kertomisen tapa haastaa myös kaikki stereotypiat suomalaisesta maskuliinisuudesta puhumattomuuden ja tunteitten näyttämättömyyden areenana. Rollossa pojat suhtautuvat toisiinsa intohimoisesti ja mustasukkaisesti. Jo pian Rovaniemelle muutettuaan Tommi harmittelee bändikaveriksi kaavailemansa Matti Kettusen lumilautailuharrastusta, joka pitää hänet kiireisenä ja poissa yhteisistä soittohommista.

Rimpautin seurankaipuussa Kettuselle harva se päivä. Usein puhelimeen vastasi isä: ”Matti on laskemassa.” Tietysti Ismon kanssa, joka nimitteli minua Tommaksi! Panin Matille lapun: ”Tilasi lähentelee tylsämielisyyttä soittojani pelätessäsi, mistä yksitavuiset vastauksesi kielivätkin. Tätä menoa ajan sinut itsemurhan ja kolmipiikkisen haarukan partaalle ja itseni puhelinvieroitusklinikalle.”

Myöhemmin keskiössä ovat Absoluuttisen nollapisteen soittajien välit. Teen juonnin ja yhdessä soittamisen lisäksi on riitoja. Bändin jäsenet kriiseilevät ja uhkaavat lähteä vuorollaan. Välejä kiristää myös alkoholi, josta aluksi Tommi ja rumpali Tomi Krutsin päämäärätietoisesti kieltäytyvät. Huoli bändikavereiden huomion suuntautumisesta juomiseen varjostaa Tommia. ”Pelkäsin Akin jättävän bändin, koska tapasimme harvoin soittamisen ulkopuolella: hän saattoi painua jonnekin mökille likkojen ja kaljakassin kanssa.” Suhde päihteisiin on oma kehityskertomuksensa teoksen sisällä. Kuten arvata saattaa, eivät Tommi ja Tomikaan ikuisesti absolutisteina pysy. Siirtyminen päihteiden maailmaan tuottaa moraalista pohdintaa Tommissa, ja kitkaa ystävyyssuhteissa, mutta toisaalta myös uudenlaista avautumista.

Ystävyyden kuvaus on teoksen kiehtovinta antia. Opetellaan olemaan toisten ihmisten kanssa, miten ristiriidoista selvitään, hitsaudutaan yhteen, siedetään erimielisyyksiä, tarvitaan toisia ja tehdään yhdessä vaikka sisällä kuohuu ja paukkuu. Silti ystävyys lopulta voittaa. Se on kaunista. Tuntuu merkitykselliseltä lukea taiteilijasta osana yhteisöä. Teos palaa tarkoituksella toistuvasti myös vähemmän läheisien kavereiden kuulumisiin. Ystävien lisäksi taustalla vaikuttavat nuoria tukevat aikuiset: vanhemmat, jotkin opettajat ja esimerkiksi kirjastovirkailijat, kuten Kirjastorokin (Rovaniemen kaupunginkirjaston musiikkiosaston järjestämä tapahtuma) äiti Pirjo Tuomi. Teoksesta voi hahmotella vaikkapa tällaista sanomaa: Tullakseen joksikin, onnistuakseen ja kukoistaakseen ihminen tarvitsee ystäviä, joiden kanssa kokeilla ja leikkiä, sekä aikuisia, jotka kannustavat. Lopulta ne häpeällisimmätkin salaisuudet voi uskaltaa jakaa, ja huomata että niiden peitteleminen on kaiken aikaa ollut aivan turhaa.

 

Arvio on julkaistu alun perin Monumentti-numerossa (6/2020).

Arviot