Proosarunouden yhdysvaltalaiset asennot
Erittäin palkittujen runoilijoiden suomennetut kokoelmat osoittavat, että proosarunosta on moneksi.
Charles Simic:
Maailma ei lopu
Suom. Aki Salmela.
91 s. Ntamo 2021.
Louise Glück:
Uskollinen ja hyveellinen yö.
Suom. Anni Sumari.
70 s. Enostone 2020.
Vuoden 2020 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja Luise Glück on tehnyt pitkän uran runoilijana, kuten asiaan kuuluu. Glückin runoissa klassiset ja mytologiset elementit kohtaavat hänen omasta elämästään ammentavat arkiset kuvaukset. Charles Simicille puolestaan myönnettiin runouden Pulitzer-palkinto vuonna 1990 proosarunokokoelmasta Maailma ei lopu. Jugoslaviasta teini-ikäisenä Yhdysvaltoihin muuttanut Simic hyödyntää maahanmuuttajataustaansa makaaberin surrealistisessa runoudessaan, ja yleensä hänen katsotaan Glückin tavoin tekevän runouden avulla henkilökohtaisesta jotakin yleismaailmallista.
Heti Nobel-komitean julkistettua päätöksensä paljastui Suomessa, että tuoreeltaan palkitun Glückin uusimman kokoelman suomennos, Uskollinen ja hyveellinen yö, sattui olemaan Anni Sumarilla jo työn alla. Käännös ilmestyi siis poikkeuksellisen nopeasti. Aki Salmelan kääntämä Maailma ei lopu -kokoelma taas on saanut odottaa yli 30 vuotta, joten aloittakaamme siitä.
Simicin ote on (mustaa) huumoria, absurdismia ja ironiaa hyödyntävä, ja hänen aiheensa tuntuvat yhtä aikaa sekä vanhanaikaisilta että ajattomilta.
Maailma ei lopu (The World Doesn’t End, 1989) koostuu proosarunoista, jotka kuuluvat lajinsa parhaimmistoon – myös suomeksi käännettyinä. Simicin ote on (mustaa) huumoria, absurdismia ja ironiaa hyödyntävä, ja hänen aiheensa tuntuvat yhtä aikaa sekä vanhanaikaisilta – modernismin tai jopa realismin aikakausille kuuluvilta – että ajattomilta. Simicin kokoelmaa luonnehditaan usein surrealistiseksi, mutta sen taustalla kummittelee vakavan realistinen pohjavire, erityisesti sodan ja köyhyyden muodossa.
Olimme niin köyhiä, että minun täytyi mennä syötin paikalle hiirenloukkuun – – ”Nämä ovat synkkiä ja pahoja aikoja”, hiiri sanoi minulle nakerrellessaan korvaani. Vuodet kuluivat. Äiti käytti kissankarvakaulusta, jota hän hiveli, kunnes kipinät valaisivat kellarin.
Lyhyehköt proosarunot ovat jotain tislaamattoman aforismin ja fantastisen anekdootin väliltä. Ne ovat kuin juoruja, joita isovanhempi kertoo muistavansa vielä kymmenien vuosien jälkeen, vaikka mielen kiemurat ovat muokanneet niistä jotakin todellisuudelle tunnistamatonta. Simicin kokoelma paljastaa miten yhtä lailla julma kuin hämmästyttävä maailma pitelee kapaloituna käsissään intiimiä ja iloista yksityiselämää.
Lyhyehköt proosarunot ovat jotain tislaamattoman aforismin ja fantastisen anekdootin väliltä.
Kokoelma ilmentää täydellisesti sitä, kuinka joskus kurjuus saattaa inspiroida näkemään kauneutta ja jopa naurun aihetta siellä, missä niitä ei perinteisin mittarein tarkasteltuna löydä. Tässä Maailma ei lopu onnistuu parhaiten. Se tuntuu runouden ropografialta, siis perinteisesti taiteen piirin ulkopuolelle jäävien vähäisten asioiden kuvaamiselta. Kokoelma tuntuu siltä jopa enemmän kuin suuri osa muuta runoutta, joka kuvaa vastaavia asioita. Ehkä tämä johtuu siitä, että Simic kohdistaa ropografiansa myös ihmisiin. Siinä missä ”ropografinen runous” yleensä suuntaa suvereenin ja inhimillisen taiteilijankatseensa epäinhimilliseen banaaliin kuten ruoantähteisiin tai hyönteisten raatoihin, Simic kohdistaa katseensa myös roskana näyttäytyviin ihmisiin antaakseen vertaisenaan heille takaisin inhimillisyytensä.
Hän sanoo, ettei jumalaa ole olemassa, vain siellä täällä jokin selvästi näkevä silmä. Naapurit ovat liian keskittyneitä tv:n katsomiseen, jotta he ehtisivät polttaa hänet noitana.
Jos kokoelmaa haluaa ajatella ropografisena, voisi luonnehdinnan laajentaa myös sen muotoon. Suomenkielisen laitoksen loppuun on lisätty Simicin essee proosarunoudesta ja sen suhteesta kokoelmaan. Kyseessä on erikoinen genre, suorastaan oksymoron, joka irtisanoutuu säkeisiin jakamisen ylväästä perinteestä ja tuntuu ottavan vapaasta mitasta seuraavan loogisen askeleen kohti lyriikan kuolemaa. Sitä voisi sanoa jopa rumaksi, ja niin Simicin voitokasta teosta aikoinaan luonnehdittiinkin.
Säejaon voisi todeta juontavan juurensa runomittoihin, joita käytettäessä se merkitsee selkeällä tavoin mitatun säkeen alun ja lopun. Jos näin yksinkertaistavasti voidaan ajatella, herää kysymys siitä, miksi säejaot olisivat tarpeellisia missään vapaamittaisessa runoudessa. Etenkin kun ne osuvat lähes aina välimerkin tai konjunktion kohdalle. Jotakin vastaavaa oli varmaan niiden mielessä, jotka osallistuivat Suomessa 2000-luvulla vallinneeseen suureen proosarunotrendiin. Miksi jakaa teksti säkeistöihin ja poistaa välimerkit, kun säejaon tilalle voi vain jättää koskemattoman välimerkin?
Glückin kokoelmaa ei ensisijaisesti lueta sen poljennon takia, ei ainakaan suomeksi.
Luise Glückin kokoelmassa Uskollinen ja hyveellinen yö (Faithful and Virtuous Night, 2014) on niin ikään proosarunoja. Niitä on joskus luonnehdittu koanmaisiksi, sillä metaforisuuttaan huokuvat katkelmat tuntuvat yhtä aikaa syvällisiltä ja avoimilta useammalle tulkinnalle. Proosaruno ei ole kuollut, mutta esimerkiksi Suomen proosarunotrendi osoittautui ohimeneväksi, ja säejaon ajatellaan yleensä ohjaavan hyödyllisesti lukutapaa. Uskollinen ja hyveellinen yö sisältää proosarunojensa lisäksi pitkiä säerunoja, joissa säejaon tehtävät eivät kuitenkaan tule esiin parhaalla mahdollisella tavalla.
Glückin kokoelmaa ei ensisijaisesti lueta sen poljennon takia, ei ainakaan suomeksi. Englanninkielinen teksti sisältää joitakin kielellisiä keinoja, jotka eivät ole siirtyneet käännökseen. Esimerkiksi katkelmasta
Olin tajunnut kaikkien ihmisten jakautuvan
niihin, jotka haluavat liikkua eteenpäin
ja niihin, jotka haluavat palata takaisin.
Tai toisin sanoen niihin, jotka tahtovat pysyä liikkeessä
ja niihin, jotka haluavat että heidät pysäytetään paikoilleen
kuin loimuavalla miekalla.
löytyy englanniksi ainakin parariimi ”And those who wish to go back. – – And those who want to be stopped in their tracks”. Myös yleisvaikutelma on jotenkin virtaavampi. Joitakin yrityksiä säilyttää alkuperäistekstin melodisuus on, mutta ne jäävät joskus kompastelevien yksityiskohtien jalkoihin. Esimerkiksi ”palata takaisin” ei paljoa eroa yksinkertaisemmasta ”palata”, eikä tai-sana ole tarpeellinen suomenkielisessä muotoilussa ”Tai toisin sanoen”, vaikka sen lisääminen tekeekin käännöksestä alkuperäistekstille sanatarkasti uskollisen. Toisaalta sanat ”eteenpäin” ja edellä kritisoitu ”takaisin” tekevät yhdessä säeparin kontrastista ilmeisemmän, joten kyse voi olla myös kääntäjän perustellusta preferenssistä.
Glückin ilmaisu ei englanniksikaan ole Uskollisessa ja hyveellisessä yössä kovin pelkistettyä tai tiivistä, mutta siinä on rytmillisyyttä, joka tuntuu ajoittain katoavan tarkasta suomennoksesta. Kaikkea ei silti voi laittaa kääntäjän piikkiin. Glück kantaa oikeastaan Sumaria suuremman vastuun runojensa ajoittaisesta töksähtelevyydestä. Esimerkiksi seuraavista säkeistä voisi kieleen katsomatta hyvin jättää sivulauseen pois: ”paikkaan joka nyt vaikutti hautausmaalta, vaikkakin se saattoi olla / hautausmaa vain minun mielessäni – –”. Suomen kielelle käännettynä paisuvat säkeet kuulostavat pahimmillaan huonosti toimitetulta amatöörirunoudelta, mikä ei niinkään ole suomentajan vika, vaan englanninkielisten säkeiden virtaavuuden piilottamaa ylenpalttisuutta. Taustalla on myös kulttuurinen ero yhdysvaltalaisen ja suomalaisen runouden välillä.
Glückin runous sulautuu yhdysvaltalaisen nykyrunouden kenttään ainakin sikäli, ettei se pyri samanlaiseen ilmaisun tiiviyteen kuin suuri osa uutta suomeksi kirjoitettua runoutta. Kokonaisuus on selvästi ensisijainen osiinsa nähden. Toisen huomattavan eron suomalaiseen kirjalliseen nykyrunouteen muodostaa meilläpäin erityisesti lavarunoudesta tuttu vahva puhuja, jonka äänellä proosamainen vyörytys tapahtuu.
Glück oli Nobel-lautakunnalta varsin turvallinen runoilijavalinta.
Siinä missä Simic tekee proosarunoillaan vastarintaa säkeellisen keskeislyriikan perinteelle, Glück ottaa sen avosylin vastaan. Simicin kokoelmassa ovat pääosissa tavalliset kurjuuden tuntevat ihmiset, Glückillä lapsuudesta pitäen klassikkokirjallisuutta lukenut taiteilija. Kokoelma tuntuu jatkavan eeppisten runoelmien perinnettä, tai vähintään mukauttavan nykytodellisuuden niiden tunnelmaan. Se koostuu helposti lähestyttävästä eksistentialistishenkisestä tarinankerronnasta, josta voi nauttia joko vain pintapuolisesti tai sitten heijastamalla siihen omaa elämäänsä tai syvällisempiä pohdintojaan. Ainakin Yön perusteella Glück oli Nobel-lautakunnalta varsin turvallinen runoilijavalinta. Kokoema on tyypillisen glückiläinen ainakin siinä, että se on henkilökohtainen olematta tunnustuksellinen. Myöhäisiällä kirjoitetun teoksen temaattisessa keskiössä tuntuvat olevan aika ja vanhuus, mutta erityisesti proosarunot tuovat kokonaisuuteen avoimia langanpäitä, joita voi lähteä purkamaan lukuisiin eri suuntiin.
