Rigor mortis Kouvolassa
Antti Hurskaisen Kuihtumisessa pudotellaan elävien kirjailijoiden nimiä vähemmän maireissa asiayhteyksissä. Silti se on kaikkea muuta kuin autofiktio.
Antti Hurskainen:
Kuihtuminen.
198 s. Siltala 2021.
Kun menet tyrannin luokse, pidä päätäsi vadilla, kirjoitti Paavo Haavikko (Runoja matkalta salmen ylitse, 1973). Joskus tuo tyranni on kirjallisuus.
Antti Hurskaisen toinen romaani Kuihtuminen toteuttaa vanhan kunnon syrjästämulkoilijan tarinan. Kuihtumisen kirjailijapäähenkilö vihaa kirjailijoita julkisuudessa, Minna Canthia, sosiaalisen median käyttäjiä, lukuilon soihdunkantajia ja lukijoita. Koska Hurskainen on kirjoittanut samanhenkisiä esseitä kuin Kuihtuminen, on moni jo romaania lukiessaan ajatellut, että se voisi ehkä olla vähäsen autofikt… Tiedätte kyllä.
No ei ole. Teksti liikkuu tunnustuksellisen fiktion, esseen ja ihan vaan romaanin välillä. Jälkimmäiseksi Kuihtuminen kuitenkin kallistuu, koska siten se rakentaa juonensa ja henkilönsä.
Koska Kuihtumisessa mainitaan monta kirjallisuuskentän ihmistä nimeltä, se on herättänyt uteliaisuutta. Ote on kuitenkin aika kepeä, esimerkiksi Riku Korhosen kritiikin innoittama ”Puhu, viha” (Granta, 2017) oli raivokkaampi ja avoimemmin karnevalistinen. Kuihtuminen lähinnä vittuilee kuivasti, eikä osuvuutta voi aina kieltääkään. Silti sosiaalisessa mediassa ”poseeraavien” nuikuttelu on vähän liiankin helppoa: “[m]illoin opin huoraamaan tehokkaammin? Tuolla jossain, lähempänä kuin ulkoavaruus, parveilee miellyttämistä odottavia lukijoita. Tommi Kinnunen tarjoilee heille Twitterissä tuokiokuvia luovan mutta vastuullisen miehen arjesta myyntiä stimuloivalla tavalla”. Kuvaus asettuu kliseisesti vastakkain jonkin ansaitumman kirjailijaelämän kanssa. “Ajoittain Hyryn on täytynyt hymyillä ja luottaa siihen, että kirjoittamisesta saa jotain kun antaa näin paljon, elämänsä”, pohtii päähenkilö ja pinnistelee ollakseen se, joka antaa elämänsä.
Kaikessa on epätoivon sivumaku.
Hurskainen on taitava materialisoimaan aiempien vuosikymmenien ryhtejä, tekstuureja, sanoja, asenteita, huonekaluja, drinkkejä… Lakoninen lause luo usein täsmällisen havainnon, esimerkiksi Kouvolan Prisman Alkossa: ”Ylisukupolvinen viisaus huumaa minut. Hipaista armanjakkien edessä keskittyvän rouvan harmaita kiharoita. Koskettaa grappaansa kantavaa herrasmiestä kyljestä, kun joutuu ohittamaan ahtaasti. Jos kyse olisi elämästä, eläisin näillä”.
Kaikessa on epätoivon sivumaku, oli kyse sitten tarkoituksellisesta alkoholismista, joogaan myöhäisvuosillaan hurahtaneista vanhemmista tai Kouvolan asemasta, jossa juna vaihtaa kulkusuuntaa. Romaanissa se on kääntöpaikka ja käytävä maanaliseen.
Kuihtumisen eetos on tosissaan oleminen. Ikääntynyttä, suonikasta, maksaläiskäistä ihmisnahkaa esittävillä kansillaan (suunnitellut Aleksi Salokannel) se jo nostaa kysymyksen kirjallisuuden ja kirjoittamisen syistä.
Miksi tehdä mitään, jos siinä ei ole vaaraa? Panosta? Jopa uhria? Nahkakannet huutavat sanataiteen manausluonnetta. Joku maksoi tästä. Kuitenkin kirja on läpeensä satiirinen. Satiirin osuvuus edellyttää tunnistettavaa kosketuspintaa todellisuuteen. Sellaisen Kuihtuminen parhaimmillaan rakentaa.
Kuihtumisen päähenkilö valottaa kirjallisuuselämään liittyvää väistämätöntä ulkokohtaisuutta ja tunnettua turhanpäiväisyyttä turvallisen purevasti. Päähenkilö tekee kaikesta marisemisen itselleen helpoksi, ja siksi satiirin katse ei aina suuntaudu sinne, minne minäkertoja sen luo, vaan kertojaan itseensä.
Miksi tehdä mitään, jos siinä ei ole vaaraa? Panosta? Jopa uhria? Nahkakannet huutavat sanataiteen manausluonnetta. Joku maksoi tästä.
Kirjailija-kertoja kaappaa mutkattomalla tavalla mukaansa vanhuksen, jonka elämää hän samaan aikaan kertoo. Tai ehkä hän kuuntelee ja välittää tarinaa lukijalle kuin Rachel Cuskin Faye, mutta minusta vaikuttaa enemmän siltä, että kirjailija-kertoja kuvittelee hahmolle perhehistorian, ruumiin matkan perheen perustamisesta parisuhteeseen ja hautaan. Tai siis pakastealtaaseen.
Hauras mies on kertojalle maskuliinisten hyveiden kukistumisen vertauskuva. Noin nelikymppistä kertojaa vanhuus ja maatuminen kiehtovat, hän näkee itseään iäkkäämmät ihmiset morbideina, kadotettuina olentoina, ja samaan aikaan rakastaa elämän herpaantumisen merkkejä. Hän ei totisesti tee elettäkään elämän eteen ja tuntee silti jäätävää kauhua kuoleman edessä.
Kuihtumisen kertoja muistuttaa paljossa Saara Turusen Sivuhenkilön (2018) minäkertojaa sikäli, että se tuo koko ajan esille niitä materiaalisia puitteita, joissa elää ja sukupuolittaa olemisensa. Siinä missä Sivuhenkilön satiiri on toteavaa ja realistista, Kuihtuminen menee absurdimpaan suuntaan. Kuihtumisen minäkertojan luokka-asema määrittyy selkeästi: sivistyneistön lapsi, vauraat vanhemmat.
Kuihtumisen kertoja muistuttaa paljossa Saara Turusen Sivuhenkilön minäkertojaa sikäli, että se tuo koko ajan esille niitä materiaalisia puitteita, joissa elää ja sukupuolittaa olemisensa.
Hurskainen on puhunut paljon Christer Kihlmanin vaikutuksesta itseensä. Kihlmanin sivistyneistökuvaukset ja tunnustusproosa järkyttivät 1970-luvulla, eikä jälkikäteen tulkittuna Kihlmanin tuotannosta riskiä puuttunut. Kuihtumisen suorin velka Kilhmanille näkyy transgression asteessa. Kertoja paljastaa näennäisen armottomasti muiden mädännäisyyttä.
Toisin kuin Kihlmanin proosassa, on Kuihtumisen kertoja merkityksellisen aseksuaalinen. Hän kokee elämänsä ensimmäisen – ja toistaiseksi viimeisen yhdynnän – viisikymmenvuotiaan, Durasista puhuneen kirjastonhoitajan kanssa: ”Naisen ikä painoi minua lauteeseen, kohti lattiaa, multakerrostumia ja maapallon keskipistettä”. Seksikohtaus syöttää Eroksen Thanatokselle. Kuihtumisen maskuliinisuus rajautuu kiinnostavasti: intohimo (tai inhohimo) saa muita suuntia kuin seksuaalisen.
Hurskaisen tylyn kertojan esikuvan voisi paikantaa Thomas Bernhardiin, joka on ollut tärkeä suomalaiselle kirjallisuudelle viime vuosina, mutta jotenkin se saa minut ajattelemaan enemmän Samuel Beckettin tuotantoa. Esimerkiksi romaania Malone kuolee (Malone meurt 1951, suom. Caj Westerberg) leimaa samanlainen patologinen kuoleman vääjäämättömyys, jopa henkilöiden suhteena. ”Luisun häneen epäilemättä toivoen, että oppisin jotain”, sanoo Beckettin kertoja. Jotain tällaista tekee Kuihtumisen kertoja vanhukselleen asettuessaan pakastetun kalmon kanssa samaan syleilyyn kuin John Lennon Yoko Onon kanssa vain tunteja ennen kuolemaansa Annie Leibovitzin valokuvassa. Lennonin hahmo laskeutuu Kuihtumisen viime riveillä kertojaan. Epäuskon ja uskon, johdonmukaisuuden ja petollisuuden konflikti säilyy.
Vanhuksen metafysiikka on Kuihtumisessa syvästi introverttiä, kuten Beckettillä. Vanhuudenkammo ja kuolemanpelko asettuvat vastakkain kevyen, jopa pinnallisen aikalaissatiirin kanssa. Kuitenkin kertojan vanhuutta kohtaan kokema puistatus liittää hänet kaikkeen siihen, mitä hän pitää halveksuttavana. Hän on osa ongelmaa. Kirjallinen julkisuus on sen verran vakava asia, että kertoja miettii sitä siistiytyessään murhan jälkeen: ”Pesen kylmät ja tahriintuneet käteni kylpyhuoneessa. Teosteni kritiikissä on usein vedottu malttiin.”
Vanhuudenkammo ja kuolemanpelko asettuvat vastakkain kevyen, jopa pinnallisen aikalaissatiirin kanssa.
Kuihtuminen on läpeensä kirjallinen, siksi esimerkiksi Durasin nimen pudottaminen merkitsee. Kirjoittamisen, kirjallisuuden, ei pitäisi likistyä vähempää kuin kuolemaa vasten. Kuihtuminen ei kursaile ylemmyydentunnossaan, koska kirjallisuus on sille kaikkivaltias tyranni:
”Kirjallisuudesta ei pidä selvitä. Kunhan kaikki on luettu, voi tehdä jotain muuta? Omenapiirakan vai korpivaelluksen? Ajatus kirjallisuuden otteen hellittämisestä on mieletön, heliumilla täytetty.”
Vakava modernismi, tunnustuksellinen ja maskuliinisesti rajattu kirjallisuus kiertää kirjan suonissa. Teos hahmottelee tilaa vastahankaisuudelle ja onnistuu siinä kuin sisäänpäin kasvanut varpaankynsi. Se ei viitoita yhtään tietä ulos itsestään, kuten sen luonteeseen toki sopii.
Kuihtuminen ilahdutti minua jollain oudolla tavalla. Se on jotenkin jännä, poimuinen ja groteski, mutta ei kovin yksinkertaisesti. Se on myös kapea ja pistemäinen, ja traditiotietoinen taiteilijaromaani.
Eräänä Kuihtumisen pohjatekstinä kulkee runoilija Philip Larkinin ”Aubade” (1977). Aubade merkitsee (rakkaus)runoa, joka reagoi auringonnousuun. Romaani keskittyy ilmaisemaan kuolemanpelkoa, sitä täsmentymätöntä pistettä näkökentän reunamilla, josta Larkin kirjoittaa.
”Ruumis ja pakasteallas ovat tavoittaneet saman lämmön”.
Silmukka jää löysälle, vaikka kylmennyttä raatoa voikin syleillä.
