Nicolas Picard / Unsplash
patsas

Rönsyilevää halua ja tyhjän ajatuksia

Arvio
|
Tuomas Taskinen
|

Kaija Rantakarin ja Tuukka Pietarisen runoteoksissa ei analysoida yhteiskunnallisia valtasuhteita, vaan luotetaan esteettisen kokemuksen ajattomuuteen.


Kaija Rantakari: Salit.
103 s. Poesia 2021.

Tuukka Pietarinen: Lukematon.
64 s. WSOY 2021.

 

Kaija Rantakarin kolmas runokirja Salit koostuu sivulle parille levittyvistä runoista, jotka on jaettu seitsemään osastoon eli ”saliin”. Verrattuna aiempien kirjojen ‐ Mikado (2015) ja Koko meren laajuus (2018) ‐ fragmenttimuotoon uusi teos on siirtynyt laveampaan runoilmaisuun. Kirja on myös huomattavasti aiempia teoksia pidempi.

Salien puhuja kuvailee maalauksia, joita katselee, ja sanoittaa tuntemuksiaan niiden äärellä. Esteettinen elämys muistuttaa ihmisen kohtaamista: ”olet jotain ihmisen kaltaista, et aivan sitä”. Tällaisia eroja mutta myös asioiden liukumia toisiinsa kirja tarkastelee hienovaraisen voimakkaalla tavalla.

Tunteiden suhteen kirjassa liikutaan intiimillä alueella. Jo ensimmäinen runo virittää tunnelman kiihkeäksi: ”tässä hallitussa tilassa keskeytän sinut / tässä vedän sinut itseäni vasten / tukistan silmiisi sen katseen, / jota olemme molemmat kaivanneet // näen sinut // läheisyys tapahtuu rajan hämärtyessä”. Äkisti iskevä himokkuus ja kursiivin merkkaama nähdyksi tuleminen saavat minut punastumaan. Läheisyyden tunteeseen nivoutuu nolot olot. Tämä on tärkeää, sillä nolous merkitsee myös henkilökohtaisuutta. Salien runoilmaisu on tarkkaa ja tunneskaalaltaan laajaa.

Saleissa runot rytmittävät kirjaa kuin maalaukset taidenäyttelyä.

Puhujan suhdetta taiteeseen värittää eroottinen kiihko. Toisaalta kohtalokkaat ilmaisut ilmenevät myös leikillisinä: ”taivutat ruumiistasi maljan, / jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan”. Haluamisen voima vyöryy toistuvasti puhujan yli, joka jää maistelemaan kokemaansa: ”painat suullasi minut vasten kiviseinää / ja polvet lyövät ilmaan mustelmaa / polvet polvet”.

Rantakarin poetiikassa kuvallisuus ilmenee niin laajoissa teosrakenteissa kuin yksityiskohtien tasolla. Mikadossa fragmentit rinnastuivat mikadotikkuihin, Koko meren laajuudessa aaltoihin. Saleissa runot rytmittävät kirjaa kuin maalaukset taidenäyttelyä. Paitsi että puhuja löytää herkullisia yksityiskohtia tauluista, on niitä myös kirjoituksessa ja äänteellisyydessä: vaikkapa ”hymykuoppasulkeet” ja ”torumisen affrikaatta” kaunistavat Saleja. Tämä teos yhdistää mielestäni Rantakarin kirjoista parhaiten voimakkaan tilan tunnun upeisiin detaljeihin.

Rantakarin poetiikka on kukkaisen estetisoitua, kuvallisuudeltaan konkreettista ja ilmeisen eroottista.

Ihastuttavaa on myös havaintojen ja tuntemusten kehittyminen yksittäisissä runoissa. Se voi perustua esimerkiksi äänteellisiin liukumiin: ”läheltä iho on vieras planeetta, / ruumiinosa tuntematon // tunnustelen”. Tällainen äänteiden liike muistuttaa minua värien tai muotojen kehittymisestä maalauksissa. Myös runojen aihelmat voivat muotoutua aaltoillen, kuten äsken siteeraamani runo jatkuu ja päättyy: ”kaksiulotteinen ei koskaan tavoita kolmiulotteista // ajasta puuttuu kuvan varmuus // annan sormien liota suussa, / myrkytän itseni kaipuulla”. Ristiriita, jossa kaksiulotteinen (maalaus) ei voi tavoittaa kolmiulotteista (ihmistä), herättää viimeisessä säkeessä mainittavan kaipuun. Toisaalta puhuja ”myrkyttää itsensä kaipuulla” eli tuottaa ikävää itselleen. Tunteet ovat monimutkaisia: etäisyys ja kaipuu ovat myös nautinnollisia.

Rantakarin poetiikka on kukkaisen estetisoitua, kuvallisuudeltaan konkreettista ja ilmeisen eroottista. Salit juhlii rönsyilevää halua ja esteettistä nautintoa, ja on mielikkini Rantakarin kolmesta kirjasta.

***

Lukematon on Tuukka Pietarisen toinen runokirja teoksen Yksin ja toisin (2018) jälkeen. Esikoisessa oli merkille pantavaa sen halu kauhoa runoihin merkityksiä logiikan ja matematiikan alueilta. Nämä tieteet ovat myös Lukemattoman liittolaisia. Muodoltaan kirja on kuitenkin huomattavasti tiiviimpi kuin edeltäjänsä. Yksin ja toisin sisälsi pitkiä ja kertovia tekstejä, jollaisia ei uudessa teoksessa ole, vaan Lukematon koostuu yksinomaan esikoisen keskiosan tekstejä muistuttavista lyhyistä runoista.

Kirja on jaettu kolmeen lukuun: sana, joka tässä viittaa sekä runokirjan osastoon että matemaattiseen käsitteeseen. Läheisyys logiikkaan ja matematiikkaan ilmenee sanaston osalta numeraalien paljoutena, ja laajemmalla tasolla siten, että runoja tekee mieli lukea ikään kuin totuusarvoiltaan tarkkoina matemaattisina lausekkeina. Runojen puhujaa kiehtoo kielen kyky todeta asioita esiin:  ”Tänään päivä on kirkas niin kuin se on / tänään lämpötila on +12° niin kuin se on // Tänään kaikki on niin kuin se on”.

Teoksessa on joitakin runosta toiseen kulkevia motiiveja, kuten näkeminen, käveleminen ja kädet. Nämä aihelmat ovat arkielämästä tuttuja, mutta välittyvät runoissa arkikokemusta abstraktimmin. Samoin puhujaa kiinnostaa tilanteet, joissa maailman totunnaiset rajat liudentuvat: hän löytää ”lintutornin, jossa linnut ovat alkaneet pesiä”.

Puhuja pohtii esikoiskirjan tavoin paljon ykseyttä, toiseutta ja tyhjyyttä. On kuin Pietarinen kääntäisi runoiksi Martin Heideggerin tunnettua kysymystä: ”Miksi ylimalkaan on olevaa ja ei pikemmin ei-mitään?” 

Kirjan teemoja vasten herää ajatus olevan ja olemattoman vuorovaikutuksesta ja vuotamisesta toisiinsa.

Paikoin runot onnistuvat muotoilemaan vain muutamalla säkeellä kiehtovia ajatuskulkuja: ”Onnistuakseen sen on oltava tarkkaa / kävellessä jokaisen askeleen on osuttava katuun”. Ilmeisyys kääntyy ihmetykseksi: eikö katuun osuminen olekaan niin helppoa, ettei sitä tarvitse ymmärtää onnistumiseksi?

Valitettavasti kirjan oivaltavuutta torppaa usein runojen tyyli. Yleiskäsitteiden, kuten ”puun”, ”kiven” ja ”veden”, runsas käyttö ei tuota kovinkaan aistivoimaisia havaintoja. Samalla  käsitteisiin sisältyvä moneus jää piiloon. Havainnot tuntuvat usein ennemmin yleisiltä ja historiattomilta kuin yksilöllisiltä ja hetkellisiltä. Tyyli saa monet runot tuntumaan myös turhan kryptisiltä: löydänkö tämän aivopähkinän kuoren alta hedelmän, jos kovasti rutistan? 

Koska teoksen tulkinta sukeltaa minulla niin helposti metafyysisiin umpikujiin, jään kaipaamaan tekstipinnalta enemmän yllätyksiä ja tyylillistä variaatiota. Ne voisivat tasoittaa syvämietteisyyden ryppyjä.

Joillakin rakenteellisilla ratkaisuilla kirja kuitenkin yllättää. Esimerkiksi kirjailijaesittely on sijoitettu toisen luvun alkuun runon kaltaiseksi. ”Tuukka Pietarinen (s. 1996) on opiskellut estetiikkaa Helsingin yliopistossa sekä kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän asuu Helsingissä, josta on myös kotoisin. Pietarisen esikoisteos Yksin ja toisin (2018) oli arvostelumenestys.” 

Kuivakkaalla proosallaan esittelyteksti töksähtää tyylillisesti suhteessa sitä seuraaviin runoihin. Sen merkitys teoskokonaisuudelle jää viitteelliseksi. Nousee epäilys, että tässä sanoitetaan kliseetä ”vaikeasta toisesta kirjasta” menestyneen esikoisen jälkeen...

Kirjan päätös onnistuu hienosti. Kolmannen osaston nimi ilmoittaa: ”Viimeistä lukua ei ole”, ja tätä seuraa usean aukeaman verran tyhjiä sivuja. Pietarisen poetiikkaan limittyneenä avantgardistinen keino toimii kiehtovasti. Mitä olemattomuus tässä kohdin tarkoittaa? Vaikka teksti puuttuukin, tyhjiä sivuja lehteillessä tunnen kolmannen luvun jollain lailla olevaksi. Toisin olisi, jos luvun otsikon jälkeen kirjan sivut vain loppuisivat. 

Kirjan teemoja vasten herää ajatus olevan ja olemattoman vuorovaikutuksesta ja vuotamisesta toisiinsa. Tämä on myös konkreettista, sillä havaitsen kääntöpuolen tekstin kuultavan tyhjästä sivusta läpi. Näitä tihkuvia rajoja käsittelee myös eräs runo kirjassa aiemmin: ”Haljennut nolla, yhden paikka: ( ) / mikä tahansa muoto on äärellisyytensä kuva”.

Lukemattomasta jää minulle toive, että Pietarisen poetiikka asettuisi vielä vahvemmin vuorovaikutukseen kuvaamansa maailman kanssa. Siinä missä hänen logiikasta ammentava kielensä voi fokusoida katsetta, näyttää rakenteen kaaoksen päällä, koen sen myös etäännyttävän puhujaa ympäristöstään. Vaahteran suojissa voi maata ja levätä ennen kuin se pudottaa lehtensä.

***

Salit ja Lukematon ilmenevät tekijöidensä poetiikkoja kehittävinä teoksina. Niitä yhdistää harkitun hiottu estetiikka: ne eivät postmoderniin tapaan sekoita korkeaa ja matalaa tai kantaaottavalle nykyrunoudelle tyypillisesti analysoi yhteiskunnallisia valtasuhteita. Sen sijaan ne ovat rakkaudenosoituksia yhtäältä esteettiselle kokemukselle ja toisaalta kaunokirjallisuudelle ajattelun tilana. Taiteen perusasioita, unelmien kumpupilviä.

Tuukka Pietarinen on Nuoren Voiman julkaisija NVL:n hallituksen varapuheenjohtaja.