Runoantologia on vaikea laji

Kolme tuoretta käännösrunoantologiaa tarjoilee lavean, mutta paikoin epätasaisen kattauksen albanialaista, bulgarialaista ja latvialaista lyriikkaa suomenkieliselle lukijalle.

Olipa kerran toivo – Albanialaista nykyrunoutta.
Suomentanut Silvana Berki.
215 s. Aviador 2019.

Preparoidut Feenikslinnut ja niiden viestit. Bulgarialaisia runoja.
Suomentanut Tarmo Manelius.
88 s. Suomi-Bulgaria-seura 2020.

Jos unohdat oman nimesi. Latvialaisen nykyrunouden kokoelma suomeksi ja latviaksi.
Suomentanut Annika Suna.
143 s. Palladium Kirjat 2020.

Käännösrunoantologia on outo laji. Useammasta marginaalinimittäjästä huolimatta (”runous”, ”käännös”, ”antologia”) genren edustajia kohtaan ladataan suuria odotuksia. Kuten runoilija ja käännösrunouteen erikoistunut kustannustoimittaja Tommi Parkko toteaa Jano-lehdessä, saattavat lukijat olettaa antologian pystyvän ”tekemään jotain, joka on tavallisesti mahdotonta: esittelemään muutaman runoilijan avulla kokonainen kulttuuri”. 1 Näistä kohtuuttomista paineista huolimatta uusia runokäännösantologioita ilmestyy suomalaisella kirjallisuuskentällä tasaisin väliajoin, etenkin pienkustantamoiden toimesta. 

Antologia on monipuolinen laji, jonka kriittisin vaihe lienee aiheen huolellinen rajaaminen. Vaikkei kokoelma mikään matkaopus olekaan, määrittelevät sen runo- ja runoilijavalintoja usein kielen lisäksi maantieteellisen alueen rajat. Nämä valintaperiaatteet näkyvät vahvasti myös Silvana Berkin suomentamassa albanialaisen nykyrunouden valikoimassa Olipa kerran toivo (Aviador 2019). Runoilijoita on mukana Albaniasta, Kosovosta, Montenegrosta, Italiasta ja Makedoniasta, ja kokoelmassa heidät on kategorisoitu synnyinmaansa mukaan. 

Kohtuuttomista paineista huolimatta uusia runokäännösantologioita ilmestyy suomalaisella kirjallisuuskentällä tasaisin väliajoin, etenkin pienkustantamoiden toimesta. 

Olipa kerran toivon aihepiiri on laaja. Suurimmaksi valtiorajat ylittäväksi teemaksi nousee alueellisilla painatuksilla höystetty tunne kodittomuudesta. Koti on historiallisten konfliktien seurauksena maantieteellisesti muualla tai vähintään ajallisesti tavoittamattomissa. Yksi väkevimmistä kodittomuuden käsittelyistä on Kosovossa syntyneen, vuonna 1999 Meksikoon muuttaneen Xhevdet Bajraj’n (1960–) kuvaus maanpaon tuomasta eksistentiaalisesta tuskasta sekä sen absurdeista, käytännöllisemmistä ongelmista:

Olen itse ei-mikään, 
minä 
joka löysi toisen kodin
ja nyt elän tässä
vatsa täynnä sielu tyhjänä 
– –
mutta ne kirotut pistorasiat
ovat aina erilaisia.

Nostalgisimmiksi paljastuvat neljän italianalbaanin (arbëreshin) runot, joiden Ithaka on ”kaunis Morea”, nykyään Kreikalle kuuluva Peloponnesoksen niemimaa. Kaipuu epämääräiseen 500 vuotta sitten menetettyyn alkukotiin on yllättävän mutkatonta, vaikka Marg Shilipan (1945–) ”Viiniköynnös” myöntääkin sen vuorien ”estävä[n] näkemästä kauas, / aivan kuin niiden takana / ei olisi mitään”. Aloin pohtia, onko arbëreshëkirjallisuus yleensäkin näin homogeenistä, vai edustavatko Moreaa potevat runot tiettyä perinnettä, jonka kautta sen alueen koko runous pitäisi ymmärtää.  

Toinen ihmetystä herättävä asia on kokoelman hämmästyttävän yhtenäinen tyyli. Suurin osa runoista on perinteisen modernistista minäpuhujaan nojaavaa vapaamittaista lyriikkaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kieli- ja muotokokeilut loistavat poissaolollaan. Eikö kokeellisempaa materiaalia ole yksinkertaisesti olemassa? Ja eikö kukaan 70-luvun jälkeen syntynyt albaani kirjoita sen verran kuranttia lyriikkaa, että olisi päätynyt teokseen? Näiden valossa teoksen alaotsikko ”Albanialaista nykyrunoutta” kuulostaa hieman harhaanjohtavalta.   

Suurin osa runoista on perinteisen modernistista minäpuhujaan nojaavaa vapaamittaista lyriikkaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kieli- ja muotokokeilut loistavat poissaolollaan.

Vaikuttaa siltä, että antologioilta odotettua edustavuutta on haettu volyymilla. Runoja on hurjat 120, runoilijoitakin 27, ja se näkyy laadussa. Lukijan luottamusta tekstiin nakertavat sen lukuisat virheet ja useat raakaversion tasolle jääneet käännösvalinnat. Kankeat muotoilut, kuten ”hyvin pidetyksi käsketty” ja oudot termit kuten ”bubonic-haavat” tai ”sisäkalu” sisuskalun sijasta, turhauttavat. Valtavasta määrästä on kärsinyt kielen lisäksi myös muoto. Osasta runoja on poistettu alkuperäinen jako säkeistöihin, ikään kuin tekstin ulkomuodolla ja sen tuomalla rytmillä ei olisi merkitystä. Esimerkiksi Luljeta Lleshanakun (1968–) ”Myöhäiset uutiset” on typistynyt yhdeksi säkeistöpötköksi, vaikka alkuperäisessä säkeistöjä on kuusi.2

Koska kyseessä on ensimmäinen albanialaista runoutta esittelevä kokoelma, on rajaaminen ymmärrettävästi hankalaa. Olisi kuitenkin tärkeää asettaa tarkat tavoitteet valintaprosessille, ja tehdä ne näkyväksi myös lukijalle. Suomentajakin on vain ihminen ja paikoin jäävi kyseenalaistamaan omia esteettisiä valintojaan. Kokonaisuus olisikin hyötynyt aktiivisemmasta kustannustoimittamisesta. Olipa kerran toivon teostiedoissa lukee, että sitä on toimittanut Berkin lisäksi kirjailija Aleksanteri Kovalainen. Työnjako jää kuitenkin epäselväksi. 

***

Vieläkin tuoreempi balkanintuliainen on bulgarialaisen runouden kokoelma Preparoidut Feenikslinnut ja niiden viestit (2020). Sekään ei pahemmin selitä käännös- tai kirjailijavalintojaan, kuten suppeaa sukupuoli- tai ikähaitariaan. Aloin kuitenkin pian lukemaan teosta siinä vahvasti näkyvän konkarisuomentaja Tarmo Maneliuksen persoonan kautta. Valikointiperiaatteena vaikuttavatkin olleen Maneliuksen omat mieltymykset ja suhteet runoilijoihin, mikä antaa kokoelmalle harvinaisen intiimin sävyn. 

Kokoelmasta huokuu menneen maailman meininki, osittain joidenkin vanhahtavien sanavalintojen, kuten ”kuvaamataiteilija” ja ”hyljätty”, takia. Ajattomampaakin kielellä hassuttelua löytyy, kuten Ljubomir Levtsevin (1935–) ”Hemingwayn talossa”, jonka ”piru periköön kaikki tutkimus-hutkimukset!” on sukua Kapteeni Haddockin sadattelulle.

Marangosov erottuukin seitsemän runoilijan joukosta edukseen kyvyllään kiteyttää modernistisen niukkaan muotoon tarkkoja analyysejä yksilöstä yhteisön jäsenenä.

Menneille vuosisadoille kuuluu myös ilmaisultaan puhkikulutettu naisten perään haikailu. Onneksi Tsvetan Marangosovin (1933–2021) ”Muusan” puhuja karkaa rohkeasti kuorosta ja laulaa rakkaastaan ”kiimaisesta mummelista”, joka ei tosiaan jää passiiviseksi palvottavaksi. Marangosov erottuukin seitsemän runoilijan joukosta edukseen kyvyllään kiteyttää modernistisen niukkaan muotoon tarkkoja analyysejä yksilöstä yhteisön jäsenenä. Etenkin ”Geenin” puhujan repivä kuvaus maansa henkisestä ilmapiiristä on yksinkertaisuudessaan loistava: 

Yöllä
bulgaari minussa
herää
ja mätkii seipäällä
toisinajattelevien päitä.

Kokoelman parasta antia ovat Maneliuksen persoonalliset kannanotot runojen lisähuomautuksissa. Niihin kuuluu muistoja runoilijoista, puolustuspuhe unkarista kääntäneelle mutta perusteettomasti Otto Mannisen varjoon jääneelle Toivo Lyylle sekä makupalanen suomalaista käännöskustantamisen historiaa. Jokunen Maneliuksen huomioista on henkilökohtaisen ja analyyttisen lisäksi jopa lyyrinen, kuten hänen muistonsa Vasil Popovista (1930–1980): ”Vaatimaton, hiljainen, sen vaikutelman sain. Keskittyi työhönsä. Hänen proosansa välttää monien kollegojen suosiman aasinsiltojen ja selitysten erämaan, sikäläisen perinteen mustan aukon.”

Vaikuttaa siltä, että kun kyseessä on pieni kielialue, jonka taitajia kohdekielen väestössä on vähän, käännösantologia jää helposti suomentajan henkilökohtaiseksi projektiksi, jonka ylin auktoriteetti hän on itse.

Preparoidut Feenikslinnut ja niiden viestit on Suomi-Bulgaria-seuran omakustanne. Seura luonnehtii itseään nettisivuillaan Bulgariasta ja sen kulttuurista kiinnostuneiden ihmisten yhdistykseksi. On upeaa, että perinteisen kustannuskentän ulkopuolella julkaistaan kunnianhimoista käännösrunoutta. Kirjan alussa lukee, että sen toimittamiseen on osallistunut viisihenkinen ryhmä. Harmillisesti sen rooli jää lukijalle epäselväksi, koska jotkut toimittamisen piiriin kuuluvat asiat ovat jääneet hunningolle. Asiatekstien kappalejako on paikoin epäjohdonmukaista ja sekavaa. Runotkin olisi voinut vielä kerran oikolukea: välimerkkejä vaikuttaa jääneen joidenkin säkeiden lopusta pois, välillä iso alkukirjain löytyy yllättävästä paikasta. Erisnimien lihavointi ei ole käytäntö kaunokirjallisuudessa, ihan syystäkin. 

Vaikuttaa siltä, että kun kyseessä on pieni kielialue, jonka taitajia kohdekielen väestössä on vähän, käännösantologia jää helposti suomentajan henkilökohtaiseksi projektiksi, jonka ylin auktoriteetti hän on itse. On kuitenkin lukijan – ja runouden – etu, että on olemassa kustannustoimittaja, joka uskaltaa kyseenalaistaa ja puuttua kehkeytyvään teokseen tilanteen vaatimalla riuskuudella.

***

Siinä missä yllämainitut kokoelmat määrittelevät sisältönsä kielen ja paikan avulla, on Annika Sunan taidokkaasti suomentama latvialainen nykyrunoantologia Jos unohdat oman nimesi (2020) vielä näiden lisäksi terävöittänyt fokuksensa yhden kapean aikakaistaleen tuotoksiin. Valikoiman runot ovat syntyneet vuoden 2010 jälkeen ja enemmistö runoilijoistakin 80- ja 90-luvuilla. Antologia on tiukasti määrittelemistä raameistaan huolimatta tyylillisesti monipuolinen. 

Lyyrisempää tyyliä edustaa Kirils Ēcisin (2000–) kynästä oleva nimikkoruno, jonka tapa kerrostaa useampi puhetilanne puhkoakseen niiden rajoja yllättävällä hellyttelynimellä (”rakas”) nitkuttelee sijoiltaan arjen merkkien ja merkitysten jumahtaneita yhteyksiä. Runon ehdottama mahdollisuus oman nimen unohtamisesta on aseistariisuvan absurdi, mutta jo sen ajattelu horjuttaa jotain perustavanlaatuista. On myös pysäyttävää törmätä kokoelman loppupuolella runoon laitoksessa asuvasta Ingasta, joka on muistin tueksi kirjoittanut kämmeneen oman nimensä.

Kokeellisimpien runojen osoittama tapa katsoa merkkejä muuna kuin tekstijärjestelmään kuuluvina äänteinä alkaa vaikuttaa hedelmälliseltä myös teoksen muita runoja lukiessa. 

Kokoelmassa korostuu arkisen, internetin fraaseissa ja kuvioissa uutetun kielen tutkiskelu. Myös nettikulttuurin vahva painotus visuaalisuuteen näkyy. Kokeellisen runouden uranuurtaja Einārs Pelšs (1960–) leikittelee typografian representatiivisilla ulottuvuuksilla rakentamalla kirjaimista esineitä, jotka lause pukkaa (lukijan silmissä) liikkeeseen. Visuaalinen vuotaa kinesteettisen puolelle. 

Muutakin vuotaa. Kokeellisimpien runojen osoittama tapa katsoa merkkejä muuna kuin tekstijärjestelmään kuuluvina äänteinä alkaa vaikuttaa hedelmälliseltä myös teoksen muita runoja lukiessa. 

Jos unohdat oman nimesi on kaksikielinen runokokoelma, jossa suomennos ja alkuperäinen asettuvat aukeamalle vierekkäin. Vaikka vieraan kielen merkitysavaruus ei avaudu ummikolle, taittoratkaisun ansioista lukeminen ulottuu myös sen tekstimassan silmäilyyn ja vertaamiseen suomennoksen kanssa (latviankielisille juuri toisin päin). Tuttuja termejä ulkonäöltään muistuttavat vieraskieliset sanat luovat lukijalle mahdollisuuden rakentaa omia intiimejä yhteyksiä kielten välille. Ne myös tuovat käännösrunoon lisämerkityksiä. Esimerkiksi Ivars Šteinbergsin (1991–) ”Käännös” on lätiksi ”Tulkojums”. Alkuperäinen nimi näyttää jonkinlaiselta jumiutuneelta tulkkaukselta, mitä runossa esiintyvän kääntäjä-puhujan turhautunut ja ahdistuksentäyteinen sisäinen monologi onkin.

Katkelmassa Raimonds Ķirķisin (1997–) ”Aamuentropiasta” yhdellä aukeamalle avautuu kummallekin sivulle musta ympyrä, jonka oikeassa yläkulmassa on pieni valkoinen piste. En voi olla varma, että valkoinen piste olisi eri kielille varatuilla sivuilla täsmälleen samassa kohtaa mustaa ympyrää. Ovatko ne? Kokoelman toimittaneet runoilija-kustantaja J.K. Ihalainen ja yksi teoksen runoilijoista, Elvīra Bloma, ovat luoneet tilan, jossa eri runojen teemat ja tyylit ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kokoamisen lisäksi se leikkii ja laajentaa käännösantologiagenren mahdollisuuksia, saaden lukijan harhailemaan lukutavoissaan. 

• 1. Tommi Parkko: “Käännösrunouden toimittamisesta”.  Jano # 8. Luettu 13.3.2021. https://www.janolehti.fi/no8/tommi-parkko.htm
• 2. Luljeta Lleshanaku: “Lajme te vonuara”. Versopolis Poetry. Luettu 8.3.2021. https://www.versopolis-poetry.com/poet/29/luljeta-lleshanaku