Pixbay
glitter

Runoja kyvystä olla yhdessä

Arvio
|
Sofia Blanco Sequeiros
|

Elsa Töllin esikoisteos Fun Primavera esittää kirjamuodossa lavarunoiltaa. Sini Silverin Titaanidisko puolestaan jäljentää modernin eräkokemuksen.

 


Elsa Tölli: Fun Primavera

49 s. Omakustanne 2020.

 


Sini Silveri: Titaanidisko

66 s. Poesia 2020.

 

Elsa Töllin lavarunokokoelma Fun Primavera eli hauska kevät kertoo elämästä, joka kulkee shown, fast forward -napin ja ystävyyden avuin. Se haluaa ottaa lukijan mukaansa kirjoittavan nuoren ihmisen maailmaan, joka tuoksuu ja tuntuu vierailta ihmisiltä ja värikkäiltä illoilta. Sini Silverin esikoisrunokokoelma Titaanidisko kävelee pois uustuttavuuksien sylistä, ulos haaleaan kevätyöhön. Se kulkee kohti rantaa, jolla voi nähdä sipsipusseja ja perseitä, puita ja roskaa, lihaksikkaita aaltoja ja erimuotoisia kiviä.

Fun Primavera on esityksestä riippuvaista sanataidetta, joka on koottu esityksen poissaolo mielessä pitäen.

Kriitikon on syytä todeta aluksi, että Fun Primavera haastaa painettuihin teoksiin keskittynyttä runokritiikkiä. Se on leikekirja, lavarunoteos ja zine, kokoelma tekstejä, joita Tölli on viime vuosien aikana keikoilla esittänyt. Lavarunous on “sanataiteen laji, jota ei varsinaisesti ole esityksen ulkopuolella”, kirjoittaa Maaria Ylikangas Nuoren Voiman artikkelissaan. Kirjallisuuskriitikko joutuu käsittelemään Fun Primaveraa jonain, jota se ei ole, tai tutkimaan siihen kerättyjä jälkiä ja muodostelmia arkeologin tai tulevaisuudentutkijan tavoin.

Fun Primavera on esityksestä riippuvaista sanataidetta, joka on koottu esityksen poissaolo mielessä pitäen. Tölli sisällyttää teokseen kaikkea lavarunouden eletystä kokemuksesta muistuttavaa. Runot vuorovaikuttavat settilistan, väriä räjähtävien tussi- ja vahaliitupiirrosten, glitter-roskien ja valokuvien, sekä menneiden, tulevien ja mahdollisten esitysten kanssa. “Hauskanpito”-runon viimeinen säkeistö on rajattu mustalla tussilla esitysmuistiinpanoa varten: “ITSEPÄISESTI”, sinivihreä huomio käskee. Teos toistaa sen, mitä toistettavissa on: välispiikit, ryppyyntyneet paperit, kuviin tallennetut jäljet ilosta ja hiestä.

Töllin omasta elämästä ammentava teos on jaoteltu neljään osaan. “Freedom Primavera”, “Survival Primavera”, “Power Primavera ja “Belonging Primavera” käsittelevät nuoruutta, vapautta, valtaa, kiihkoa, taiteilijuutta sekä ihmissuhteita. Eri osioiden nimet heijastavat eroja painopisteissä: Ensimmäinen osa tutkii ulkoisia odotuksia sekä vapautta kasvaa ja toteuttaa omaa tahtoaan, toinen ongelmia, pettymyksiä ja syvää surua oman itsensä ja muiden puolesta, ja niin edelleen.

Töllin runous on usein kuin kuvien piirtämistä. Hän ikuistaa erilaiset hetket, tilanteet ja mielialat yksityiskohtaisella havainnoinnilla ja kielikuvilla tuodakseen ne lukijan katseltaviksi

Kirjoittajana, kielenkäyttäjänä ja esiintyjänä Tölli on kertakaikkisen ilahduttava. Hän luo uutta kieltä tietoisena runouden ja laululyriikan erilaisista perinteistä. Instagramissa runoilija Aura Nurmi löytää yhtymäkohtia Lauri Viitaan. Teoksen estetiikka ja politiikka muistuttavat Liv Strömquistin sarjakuvien vallattomuuden eetoksesta ja tiukoista yhteiskunnallisista teeseistä.

Töllin runous on usein kuin kuvien piirtämistä. Hän ikuistaa erilaiset hetket, tilanteet ja mielialat yksityiskohtaisella havainnoinnilla ja kielikuvilla tuodakseen ne lukijan katseltaviksi: ”Mentiin kulta-grillille glitterit kimmellen, Sanoit, ’on aina raskasta olla juhlien ainoa rihanna’ ja räkätettiin, liimat repeili kengistä. Kun suutut äkkiä, silmissäsi rypistyy eilisen hesareita, silloin sinua suutelen, kuolaista suutasi suutelen.”

Tekstien kiinnepiste on vahvasti runojen puhujan omassa kokemuksessa ja omaan ääneen kasvamisessa. Vaikka kokoelma on suhteellisen lyhyt, alkaa minäkeskeisyys tuntua loppua kohden monotoniselta. Esiintyessä lavarunotekstien minäkeskeisyys ankkuroi esiintyjän tuntevaksi olennoksi, jonka kanssa yleisö voi vuorovaikuttaa. Runojen puhujan ja yleisön jäsenten ajatukset ja tunteet tulevat kollektiivisesti kuulluiksi, koetuiksi ja käsitellyiksi. Silti kokoelmana, ilman esitystä, kaipaisin teksteihin enemmän runojen minän ulkopuolelle ylettyvää tarkkailua ja pohdintaa kokevan ja tuntevan runominän tueksi.

Kuten Tölli, myös Silveri luo kielikuvien kyllästämää kieltä ja yksityiskohtien havainnointia välittääkseen huomioita kielestä, luonnosta ja inhimillisen läsnäolon ja kokemuksen lainalaisuuksista nyky-yhteiskunnassa

Toisaalta runon minän kautta välittyy vahva viesti empatian ja totuudesta kumpuavan kommunikaation puolesta. Teos kannustaa lukijaa sekä ottamaan vallan itselleen että rakentamaan tasa-arvoisia ja oikeudenmukaisia rakenteita kollektiivisesti, mistä syntyy poliittisesti kiinnostava ristiriita.

Sini Silverin kokoelmassa Titaanidisko on joitain yhtäläisyyksiä. Kuten Tölli, myös Silveri luo kielikuvien kyllästämää kieltä ja yksityiskohtien havainnointia välittääkseen huomioita kielestä, luonnosta ja inhimillisen läsnäolon ja kokemuksen lainalaisuuksista nyky-yhteiskunnassa: “En näkis tuota puuta ilman tuota lamppua, en tuota oksaryhmää ilman suojamuovia sen takana, en koe tätä ilman luuta enkä hampaita ilman kosteaa.” Luen titaanidiskon merkitsevän sekä inhimillisen läsnäolon tapaa että nykyhetken ympäristöä. Se on kykyä olla yhdessä ja juhlia parkkipaikalla, pellolla tai kaupungin reunoja nuolevan järven rannalla tarkastellen itseään, ympäristöä ja molemmissa tapahtuvia muutoksia.

Kustantamo luonnehtii teosta moderniksi eräkirjallisuudeksi, mikä kuvaa kirjaa yllättävän monin tavoin. Luonto ja ympäristö muodostavat runoissa kiinteän osan inhimillistä kokemusta ja läsnäoloa. Samalla ne puuhastelevat omiaan. Mänty ”muovautuu tuulessa kämmeneksi ja nostaa tsemppipeukalonmallisen siluetin jääkentän valojen eteen, sanoo: ’heii... ei se mitään’”. Titaanidiskon paikat muistuttavat maakuntakaupunkien ympäristöjä ja niiden yhtä aikaa julkisia ja yksityisiä ajanviettopaikkoja, Oulun tai Rovaniemen pusikkoisia rantoja ja rääseikköjä.

Luonnosta ja ihmisestä sen osana puhutaan arkisesti, toisinaan huumorilla, joskus synkkyyteen taipuen. Ekologinen kriisi ja ilmastonmuutos ovat väistämättömiä seurauksia ihmisen toiminnasta: ”Lainaamme jatkuvasti dinosauruksilta ja ajattelemme että se on lahja”, runo toteaa. Huomiot ovat osuvia, sävy toteava. Se kylmenee matkiessaan ihmisen hyötykeskeistä suhtautumista luontoon ja sen historiaan: ”Liikumme hiljaa ettet sinä kaiken peittävä paskakasa heräisi, sillä nukkuessasi sinussa on enemmän selkää, katkeavia unia joista valuu jotain, jota me voimme käyttää.” Toisteista, työhön keskittynyttä yhteiskuntaa kritisoidaan myös.

Kuvaukset erilaisista ympäristöistä ovat poikkeuksetta upeita: ”Talvi on kuolannut itsensä ruskeaksi ruohoksi tuulessa. Teiden välissä on sumua, usvaa ja heiluvia piha-aitoja. Jokin kostea tulee ulos minusta vihreälle vesipihalle. Merenpohjaan laskeutuu iltapäivän harmaanoranssi hetki: kohta josta päivä lopulta häviää, eli noin kello kolmen ja kuuden välinen pitkä laahus jonka aikana tiainen imeskelee vihreän talipallopussukan reunat vielä kerran.”

Silveri kerrostaa kieltä ja ilmaisua nautinnollisesti. Hän hajottaa lauseopin säännöt, kirjoittaa kielikuvin, aloittaa vertauskuvia vain muuttaakseen ja monipuolistaakseen viittauskohdetta, ja käyttää muuten epätarkkaa ilmaisua.

Silveri limittää luonnon arkisiin toimiin, läheisiin ihmisiin ja minuuden käsitteeseen. Kaikista muodostuu ympäristö, jossa ihminen on läsnä. Yksi teoksesta nouseva teema on luopuminen, jonka voi lukea myös ilmastokriisin näkökulmasta: ”Luopumisen jälkeinen ajatus on turvaton voimakas ei-mikään, ei-minkäänlainen tuttu.” Sukat, puhelimet, ”hankalat tasot” ja ”haukankatseenmuisto” tapetaan. Viimeisessä runossa runon puhuja kysyy keinoja kirkkaan ja herkkyyttä ylläpitävän elämän jatkamiseen.

Silveri kerrostaa kieltä ja ilmaisua nautinnollisesti. Hän hajottaa lauseopin säännöt, kirjoittaa kielikuvin, aloittaa vertauskuvia vain muuttaakseen ja monipuolistaakseen viittauskohdetta, ja käyttää muuten epätarkkaa ilmaisua. Välillä havainnot, ajatukset ja tilannekuvaukset kiinnittyvät toisiinsa nopeasti ja assosiatiivisesti: “Unohtaa, menettää, nämä kaksi ovat lihaksettomia toimia, kuten levähtää, menneitten maitten liput, pitkät turvonneet kohtalot, viimeisenä kisoissa, viikko ilman peiliä, kallio joka väistyy nuoren rääkyvän autotien reunaan.” Välillä lukija törmää mäntyyn mutta jos katsoo ylös, voi latvuksesta pilkottaa tsemppipeukalo.

Helsingin Sanomien kritiikissään Eleonoora Riihinen on tyytymätön teoksen repaleisuuteen ja hajanaisuuteen, mutta itse näin nämä Silverille välttämättöminä välineinä todellisuuden kuvaamiseen. Molemmat ovat huojentavia, koska antavat mahdollisuuden arvioida suuriakin väitteitä uudestaan. Hajanaisuuden ansiosta runot esittävät ajatuksia kuin puuhastellen omiaan, lukijan tarpoessa eteenpäin. Kielellinen hajottaminen avaa yhteyksiä, ajatuskulkuja ja tulkintamahdollisuuksia, joita jäädä ihmettelemään todellisuuden titaanidiskossa. Tekstiin on suuri ilo palata uudelleen.