Maaria Ylikangas
V.A. Koskenniemen teoksia

Runousopin kuolleistaherätys

Arvio
|
Pauli Tapio
|

Yksinkertaiset havainnot ovat runomittoja käsittelevän teoksen parasta antia. Muu onkin ongelmallisempaa: viattomien runomittojen perässä seuraavat sukupuoliset, esteettiset, psykologiset ja poliittiset piilo-olettamukset. 


Markku Toivonen 

Laulava hiljaisuus: Runomitat ja V. A. Koskenniemi

184 s. V. A. Koskenniemen seura 2019.

 

Kirjailija, sanataideopettaja Markku Toivosen uusi teos, Laulava hiljaisuus: Runomitat ja V. A. Koskenniemi, on yleisesitys suomen kielen runomitoista, jonka aineistona on käytetty pääasiassa V. A. Koskenniemen runoja.

Toivonen paitsi käy läpi erilaisten metristen systeemien perustoiminnallisuudet myös syventyy runojalkojen ja mittojen yksityiskohtiin. Teksti on teknisesti vivahteikasta. Tavallisista runojaloista sekä niiden yleisimmistä yhdistelmistä on kustakin kokonaisen luvun verran tietoa ja analyysia. Pieteetillä läpikäydään myös kalevalamittaa ja heksametriä. Näin syntyy tarkka esitys suomalaisesta poetiikasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Valitettavasti kirja ei anna kovin mielenkiintoista kuvaa V. A. Koskenniemestä. Tekstiä vaivaa myös yksioikoinen suhde käyttämäänsä lähdekirjallisuuteen.

Laulava hiljaisuus on teoreettisesti kevyt, mikä ei ole huono asia. Runomittojen ymmärtämisessä pääsee pitkälle tekemällä yksinkertaisia, konkreettisia havaintoja, ja näihin pitäytyessään kirja onkin varsin mielenkiintoinen. Kattavaa teoriaa ei jää kaipaamaan.

Toivonen ei lähesty runomittoja akateemisesta näkökulmasta eikä pyri uudistamaan tapaa, jolla runomittoja analysoidaan. Hän kirjoittaa edelleen runojaloista vaikka käsite on suomalaisessa tutkimuksessa hylätty viimeistään 1980-luvulla. Eikä hän kirjoita pelkästään trokeista, jambeista, daktyyleista ja anapesteista vaan myös amfibrakhys, molossos, prokeleumatikos ja muut eksoottisemmat rakennuspalikat tulevat mainituiksi. 

Tämä on paikallaan, jos käsittelyssä on joku antiikista periytyvä monimutkainen runomitta, kuten sappfinen tai alkaiolainen säkeistö. Mutta kun tarkastellaan vaikkapa yksinkertaista trokeemittaa, ei lisäkäsitteiden kytkeminen analyysiapparaattiin tuota kovinkaan suurta lisäarvoa itse analyysiin.

Toisaalta trokeemittaa on ammoisina aikoina eritelty sellaisin käsittein kuin pyrrhikios ja spondee, ja Toivosen mukaan tämä puhetapa olisi syytä elvyttää. Mainitut käsitteet viittaavat tavun painon ja pituuden suhteeseen runomitassa. Tästä aiheesta Toivonen kirjoittaa muuten erinomaisen havainnollisesti.

Utelias suhde vanhaan on hyvä tapa hahmottaa ja myös uudistaa kirjoittamista tässä ajassa.

Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei elvyttämiseen ole ryhdyttävä. Syy elvyttämättä jättämiselle on yksinkertainen: syytä elvyttää ei ole. Metriikantutkimus, jota tehdään Suomessa häviävän vähän, käsittelee nykyään aivan toisia kysymyksiä kuin tavujen paino-laajuussuhteita. Runoilijat taas eivät kovinkaan paljoa kirjoita mittaan.

Kirjallisia traditioita – mukaan lukien suomalaisen runouden traditiota – on tietysti tutkittava. Utelias suhde vanhaan on hyvä tapa hahmottaa ja myös uudistaa kirjoittamista tässä ajassa. Toisaalta satavuotiaan runouden ymmärtämistä helpottaa, jos tuntee ne diskurssit, johon runous tuolloin kytkeytyi: mitä vanhempaa on teksti, sitä enemmän on harjoitettava filologiaa, jotta sitä osaisi arvostaa.

Mutta on kyettävä olemaan kriittinen, eikä Toivonen ole. Silloin, kun Laulava hiljaisuus ei pitäydy pelkkään runotekniikkaan, teksti on hyvin anakronistista. Lähteet, joihin Toivonen eniten viittaa, ovat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuoliskon runousoppeja. Erityisen taajaan hän vetoaa V. Artin teoksiin Runoanalyysin opas (1930) ja Runoanalyysi ja runotekniikka (1932) ja B. F. Godenhjelmin julkaisuun Runous ja runouden muodot (1914). Myös August Ahlqvistin väitöskirja Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta (1863) on ahkerassa käytössä. Lähteistössä on jonkin verran uudempaa tutkimusta, mutta eniten viitteitä on sotaa edeltäviin kirjoittajiin. Kumma kyllä, itsensä Koskenniemen laaja esseistiikka on melko suppeasti esillä.

Vanhat lähteet ovat vanhaan diskurssiin tutustumista ja oman näkökulman tervehenkistä vieraannuttamista nykyajan selviöistä. Ongelma on se, että Toivonen ei ota näihin lähteisiin kriittistä etäisyyttä.

Huomattavaa on, että Toivonen kirjoittaa ”tuntehikas” vaikka kyseessä ei ilmeisesti ole suora sitaatti.

Jokin sentimentaalinen pidäke suhteessa esi-isäin runousoppiin tuntuu vallitsevan kautta koko Laulavan hiljaisuuden. Esimerkki: Vahvaan mitalliseen asemaan päättyviä säkeitä on perinteisesti sanottu maskuliinisiksi, heikkoon päättyviä taas feminiinisiksi. Tämän todettuaan Toivonen viittaa V. Artiin, joka ”esitti, että miespuolinen säkeenloppu on ponteva, päättäväinen ja iskevä. Naispuolinen säkeenloppu on taas tyyni, tuntehikas ja pehmeä”. Huomattavaa on, että Toivonen kirjoittaa ”tuntehikas” vaikka kyseessä ei ilmeisesti ole suora sitaatti.

Tämän yksittäisen, kyseenalaistamatta jäävän maininnan jälkeen sukupuolidualismi sitten ponnahtelee esiin milloin mistäkin ja sisältää aina saman olemuksellisen olettamuksen, jota en viitsisi toisintaa. Taantumuksellinen asenne tulee tekstiin ikään kuin osmoosin kautta, tihkumalla asian läpi.

Kirja sisältää myös luvun eri äänteiden merkityksistä: ”V. Arti on jakanut vokaalit perustellun tuntuisesti tummiin ääntiöihin u, ä, y ja ö sekä kirkkaisiin, valoisiin ääntiöihin a, o ja i. Konsonanttejakin voi luokitella samoin: esimerkiksi l on heleä ja r synkkä.” Tätä oivallusta seuraa listaus, jonka mukaan M on arkipäiväinen, H abstrakti, V leuto ja Y surullinen. Pitkä vokaali on (jälleen Artin mukaan) rohkea ja varma, lyhyt vokaali pieni ja levoton. 

Ajattelen, että puhtaasti mekaaniseksikin tekeytyvä kirjoittamisen tapa imee itseensä aina kulttuurisia, poliittisia ja moraalisia merkityksiä.

Näillä opeilla saadaan runoanalyysi kohotettua jollei astrologian niin ainakin grafologian tasolle.

Toivosen runouskäsitys noudattaa klassistista sopivaisuusteoriaa: eri sisällöt edellyttävät erilaisia keinoja, ja sisältöjen ja keinojen välillä vallitsevat muuttumattomat suhteet, joita hyvä runoilija osaa noudattaa.

Itse ajattelen, että puhtaasti mekaaniseksikin tekeytyvä kirjoittamisen tapa imee itseensä aina kulttuurisia, poliittisia ja moraalisia merkityksiä ja sitten toisintaa niitä. Laulava hiljaisuus ainakin oireilee tämäntapaisesti. Katsotaanpa vaikka niitä esimerkkisanoja, joilla Toivonen havainnollistaa erilaisia runomitan ilmiöitä: kaarnavene, kyyneliä, laine, maine, yötuuli, panssarijääkäri. Osa näistä on Koskenniemen runoista, osa on tekstissä irrallaan, mutta ennen kaikkea nämä ovat niitä sanoja, jotka nousevat mieleen, kun etsitään esimerkkejä runomittojen teknisille ilmiöille. Miksi? Siksi, että tämänkaltaisia sanoja koskenniemeläinen runous on leimallisesti käyttänyt.

Siis – patrioottis-nerollinen, platonisoiva ja syviin olemuksiin uskova henki ratsastaa jälleen: viattomien runomittojen perässä seuraavat sukupuoliset, esteettiset, psykologiset ja poliittiset piilo-olettamukset. Juuri tämä näennäisen objektiivisuuden alla piilevä maailmankuvallinen karike on runomitoissa kiinnostavaa. Tästä näkökulmasta niitä kannattaisi tutkia.

Näin päästään itse V. A. Koskenniemen rooliin Laulavassa hiljaisuudessa. Suurin osa kirjan esimerkeistä on Koskenniemen runoista, ja Toivonen on ilmeisesti laskenut tarkoin, millaisia mittoja tämä on milloinkin käyttänyt. Tilastoinnista on hyötyä tutkimukselle, mutta valitettavasti itse tilastot ovat jääneet puuttumaan. Kirja ei sisällä taulukoita eikä koontia, mutta sisältää kyllä lauseita, kuten: ”Laskelmieni mukaan 19% hänen runoistaan noudattaa puhdasta trokeeta, mutta trokeis-daktyylinen mitta muovaa vain pariakymmentä runoa.” Hyvä on, mutta mikä on aineiston koko?

Esimerkkitekstien perusteella tosin syntyy kuva runoilijasta, joka tykkäsi luonnosta, poti ylevää henkistä tuskaa ja haiskahti natsilta.

Runoesimerkkien, harvojen esseeviittausten ja puolitiehen jääneen tilastoinnin ohella kirja ei sisällä tietoa Koskenniemestä. Koskenniemen poetiikan kehityksestä mainitaan siellä täällä ohimennen, mutta ei pohdita sitä, minkälaisiin esteettisiin pohdintoihin hän poetiikkansa perusti. Koskenniemen omia esseitä ei juuri suhteuteta hänen runotuotantoonsa eikä liioin hänen akateemista työtään. Esimerkkitekstien perusteella tosin syntyy kuva runoilijasta, joka tykkäsi luonnosta, poti ylevää henkistä tuskaa ja haiskahti natsilta.

Kuva Koskenniemestä jää siis latteaksi, vanhojen ennakkoluulojen mukaiseksi, ja tämä on sääli, sillä Koskenniemi jos joku on revision tarpeessa. Hän edustaa estetiikaltaan ja arvomaailmaltaan sitä, minkä suomalainen runous jo aikoja sitten hylkäsi. Isänmaallisen oikeiston runoilijana hän on kuitenkin jälleen relevantti ja kiinnostava reflektion kohde – edellyttäen että häntä tutkitaan relevantilla ja kiinnostavalla tavalla.

 

Kritiikki on ilmestynyt Nuoren Voiman Magia-numerossa (2/2020). Tilaa lehti kotiisi!