Sana-avaruuden kasvustoa - katsaus kevään puutarhakirjoihin

Hannimari Heino: SYKLEJÄ herbaario 64 s. ntamo 2018

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä. 149 s. Atena 2018. 

Mari Mörö: Kukkanuottasilla. 234 s. Teos 2018. 

Ilmastonmuutos muokkaa puutarhaa ja kasvimaata - näkyykö tämä kevään puutarhakirjoissa?

Niiden pallonpyörähdysten aikana kun ihmiskunta on ilmaissut itseään kirjallisesti, puutarhakin on ollut paikalla. Lyriikan historiassa säät, kasvimuotien muutos, pulat ja runsaudet kerrostuvat loputtomasti.  

Tänä keväänä on tavanomaisten puutarhaoppaiden lisäksi ilmestynyt kahden runoilijan, Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin, kirjeenvaihtoa, ensinmainitun runokokoelma Syklejä - herbaario ja puutarhakolumnistinakin kunnostautuneen kirjailija Mari Mörön lyhytproosaa. 

Heinon ja Wallinin kirjoitukset ottavat itsensä mietteliään vakavasti, kun taas Mörön pelottomasti konkretialla pelaava Kukkanuottasilla kutsuu talikonvarteen.  

Alta kuultaa kolumnimainen ilmaisu, mutta Mörön sosiaalisesti tarkkanäköiset ja sadunomaisesti liioittelevat  proosapalat ovat absurdin hupaisia. Täysin kurantti on esimerkiksi hyönteisten syömistä käsittelevä ”Sirkkaamosta hepokattilaan”, joka sisältää vinkkejä kotoiseen sirkkafarmiin ja oman pihan kotiloiden hyödyntämiseen. Kirjan aiheisto on rikas, ja sitä on lähestymistapakin: ”Kävelin yöllä puutarhassa, nuuskin heliotrooppeja, ihailin tivolikukkaa ja henki kulki. Sitten kastelin tomaatit ja muut kasvihuoneen asukit, mutustelin pienilehtistä basilikaa, suljin kasvihuoneen oven, kävin uimassa, ihailin siirtolohkareita, maistoin kallioimarretta, herätin miehen ja rakastelimme, kävelin taas puutarhaan ja laadin testamentin.” Lukija ei pääse usein luistamaan sellaiseen mukavuuteen, joka syntyy tekstin arvattavuudesta, vaan proosan näkökulma vaihtuu nopeasti ja hilpeästi. 

Puutarhakirjeitä taas muistuttaa sitä kirjeromaanin traditiota, jossa vastapuolen kirjeitä ei tarvita. Dialogi puuttuu. Kirjeissä ilmenee, että kirjoittajien ystävyys ulottuu vuosien taakse. Eikö heillä tosiaan ole sellaista jaettua puhetapaa, jonka ulkopuolinenkin huomaa ystävien välillä? Kirjekirjoissa sosiaalinen ulottuvuus kietoutuu kirjalliseen - siksi niiden julkaisussa on mieltä. Puutarhakirjeitä on laadittu alkuaan radioon, kuten Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin Meri, joka kuitenkin onnistuu uraauurtavana esseistiikkana. Ehkä Meri siintää Puutarhakirjeiden tyylillisenä esikuvana. 

Yksi syy dialogin puutteeseen lienee kirjeenlaatijoiden ajatusten samankaltaisuus. Kirjeiden välillä ei ole hankausta. En aina erota kirjekaverien ääniä toisistaan. Molempien maneerina on hengästyttävä listaus: “Meillä kasvaa perennapenkissä  isotähtiputki. On kuunlilja, punahattu ja hyvänheikinsavikka. Tyräkki. Voi miltä tuntuvatkaan suussa konnanulpukka, juurtokaisla, ristilimaska!” (Wallin) tai: “Meren rannalle viskoma roina, rautaromu ja ajopuut, joista Jarman [Derek] on tehnyt mökkinsä ympärille rujoja veistoksia, elää siellä haurauden -- paikallisten kasvien kuten merikaalin, piikkiherneen ja koiranruusun sekä kylvettyjen kukkien, sorassa hehkuvien unikkojen, valeriaanan, salvian, iiriksen, ruiskukan, kurkkuyrtin -- kanssa samaa sykliä” (Heino).  

Puutarhakirjeitä antaa hienoja hetkiä esteettiseen viehtyilyyn, mutta klisettä piisaa. Onko muistojen huoneiden kohtalona olla haalistuneita? Hylätty talo on ihmisen ja luonnon kohtauspaikka, ja siitä sukeutuu vanhenevan vartalon metaforakin. Elokuun pimeä on hellä, kuinka muutenkaan. Kun kirjoittajien hyvin proosakonstein liikuttelema teksti pysähtyy, sivulle tupsahtaa usein latteus. 

Kirjeet ovat kauneimmillaan, kun runollinen kieli vangitsee keskeislyyriseen taikaansa: ”Vuosi sitten kirjoitin, että osa minusta haluaa pysytellä talvessa, hämärässä joka ei vaadi. Huomenna on maaliskuu, eikä valo tunnu vaatimukselta vaan enemmänkin musiikilta” (Wallin). 

Esimerkiksi kotoisuudesta kirjoittanut ranskalaisfilosofi Gaston Bachelard luo syvällisyyden tuntua, mutta aiheuttaa poeettista mussuttelua. Bachelardiin viittailu korvaa valitettavan usein ajattelun, ja pahimmillaan havainnon. Puutarhakirjeissä taustafilosofi tappaa talossa ja puutarhassa: ei ole multaa, lantaa ja ällöä, ei kukkien, kuhinan ja raadannan tuntua, vaan valon liikettä vedessä ja sipulien ajatuksia pimeissä syvyyksissä. Ja juuri havaintoa puutarhakirjallisuus kaipaa. Tai arcimboldausta: kun aikansa asettelee, vihanneksissa näkyy naama. Esimerkiksi puutarhaproosan taitaja Risto Niemi-Pynttäri hallitsee näitä keinoja verkkokirjoituksissaan. Ja Mörö Kukkanuottasissaan. 

Hannimari Heinon SYKLEJÄ herbaario toimii modernin lyriikan traditiossa. Heinon tyyli muistuttaa Sinikka Vuolan tapaa liikuttaa säkeitä eteenpäin pitkin sivujen pintaa lukusuuntia ehdotellen. Liikkeen ja kasvun paralleelisuus toistuu teoksen eri tasoilla, alkaen ihmiselämän ja vuodenkierron yhdistävästä metaforiikasta. Mullan olioiden touhussa on läsnä niin kasvu kuin kuolemakin, ja Heino menee likelle Dylan Thomasin tapaa sisäkkäistää kehkeytymisen ja mätänemisen prosessit. ”Niin kuin nätkelmä niin kuin eläin niin kuin ihminen sitoo itseensä lämpöä yhden kesän” on silkkaa katoavaisuuden kauneutta.  

SYKLEJÄ luottaa viritettyyn kuvakieleen, asemointiin ja kokonaismyllerrykseen, mutta säe on yksittäisissä runoissa monotoninen. Teos on ennemmin runoelma kuin runojen kokoelma, ja siksi runon mieltäminen yhdellä tai kahdella sivulla nököttäväksi yksiköksi voi olla liian jähmeä tulkinta. 

Syklisyys toistuu - kenties implisiittisen feminiinisenä elementtinä - myös Heinon ja Wallinin yhteiskirjassa. Mörön kirjassa vuodenkierto vain on. Luuppaavat kasvukaudet eivät ole abstraktioita elämän yleistasolla, vaan elämä on partikulaarinen ja yhteismitaton. 

Elämän ja kuoleman kysymykset ovat ikuisia, mutteivät muuttumattomia. Käsitys maapallosta on tällä vuosituhannella niin olennaisesti toinen kuin edellisellä, että luulisi sen näkyvän puutarhatraditiossakin. Olemme siirtyneet mentaalisella tasolla litteän luomakuntasfäärin eläjistä vakaan kivipallon tallaajiksi, ja nyt olemme monitasoisen piereskelyn lämmittämässä kaasukuplassa.  

Tiedon ilmastonmuutoksen vaikutuksesta viljelyyn ja kasvuoloihin sekä faunan (hyönteisten ja lintujen) vähenemisestä koko maailmassa kai jyskyttää 2000-luvulla puutarhasta kirjoittavan aivoissa.  Se kulttuuri, jossa siirtelemme arkoja särkyneitäsydämiä varjopaikasta toiseen, on muuttunut. Ekofilosofiakin on alkanut ehdotella meille kotitarveviljelytaitojemme petraamista. 

Kun ei se sipuli D.H. Lawrencen luontolyriikan myyttis-maagisessa hengessä vain puske jotain! Kirjallisuus saa dynamiikkansa traditiosta, mutta myös ajastaan. Ja olisi tärkeä teko kirjalta tietää se. 

Kukkanuottasilla tietää. Eräs kirjan hillittömimmistä kirjoituksista käsittelee varttamalla luotuja hybridejä. Kuten pottutomaattia, kahden koisokasvin, tomaatin ja perunan, yhdistelmää. Hedelmäsalaattipuukin on olemassa. Sellaisessa on vartettu samaan runkoon samansukuisten hedelmäpuiden oksia, kuten aprikoosia, persikkaa ja nektariinia. Groteskin kanssa flirtaten kirja onnistuu tarttumaan aikaansa maalailematta kuolemaa kummempia piruja seinille. 

Puutarhan siirtäminen verbaaliseen avaruuteen tuntuu jostain syystä luontevalta. ”Tiedän, että jaat kanssani haaveen puutarhasta, joka on sana-avaruuksia samalla kun se on lehtivihreää ja solukkoa, juuria, varsia, heteitä, hahtuvia. Jaat sen näissä kirjeissä ja kasvikylteissä, jotka ovat runoa ja joita olet sirotellut istutusten lomaan.” (Wallin Heinolle, viittaa Heinon installaatioihin).   

Sanallinen puutarha on oksymoroni, siitä huolimatta, että kasvimaailma tulee tiedon ja hallinnan piiriin sanojen avulla. Tämä oksymoroni on avainasemassa ihmisen luontosuhteelle ja ekologiselle jäljelle. Sanapiiriin tuominen muistuttaa elonkehän omasta, ratkaisevasta, nonverbaalisuudesta. Kirjan päättävä kirje, Heinon käsialaa, summaa puutarhaprojektin runouden rihmastoksi.  

Kun sanallistaminen onnistuu, ovat sanat puutarha. Eivät käsitteellisenä harppauksena tai kasviluettelona, vaan toimintana ja liikkeenä. Osana kasvillisuutta ja sen lakkaamatonta putkahtelua ja lakoamista. Ihmispuhe havisee muun muassa, määräämättä muun nimeä.