Sigmund / Unsplash
korttitalo ylhäältä päin kuvattuna

Taiteilijoiden omakuvia nuoruuden vuosilta

Arvio
|
Joel Karppanen
|

Kuvaa ja tekstiä eri tavoin yhdistävissä teoksissa prekaariaatin tunnemaisema avautuu päiväkirjamaisen intiimiyden ja rosoisuuuden kautta. 


 
Tekla Inari: 
Iida Ylämäki / Ida Uphill.  
464 s. Bokeh 2022. 
 
Adele Hyry:  
Chicken-Legged Hunter Ladybug – Kananjalkainen Metsästäjä Leppäkerttu. 
244 s. Omakustanne 2022. 
 
Millaista on olla taiteilija tänä päivänä? Ensin haetaan taidekouluun useampaan otteeseen, koska sisään otetaan vain muutamia kerrallaan. Sama rumba jatkuu valmistumisen jälkeen apurahojen muodossa. Moni oman lähipiirini taiteilija on harkinnut vaihtavansa alaa miltei heti valmistumisen jälkeen. Yksi heistä voisi olla taiteilija Tekla Inarin luoma kertojahahmo Iida Ylämäki samannimisessä kirjassa.  
 
Kolme vuotta toimeentulotuella elänyt nuori helsinkiläinen nainen Iida Ylämäki on niin köyhä ”ettei saa unta”.  Taide on Ylämäelle henkireikä, mutta epävarman toimeentulon takia mielenterveys on jatkuvasti koetuksella. Niinpä kertojahahmo hakee opiskelemaan sosionomiksi. Se, aukeavatko koulun ovet, jää avoimeksi. Pääsykokeet ovat vain pieni kurkistus dystymiaa eli kroonista masennusta sairastavan kertojahahmon elämään.  

Iida Ylämäki on Tekla Inarin kolmas kirjamuotoinen teos. Kuvaa ja sanaa yhdistävä kollaasi on omistettu luovalle prekariaatille. Se huutaa kertojansa kipua: kyseessä ei ole mikään nätti parinsadan sivun autofiktio luokkahyppelystä, vaan suorasanaista kapitalismikritiikkiä ja yhteiskunnallista realismia.  
 
Teksti on runomuotoista. Inari kuvaa masennusta tarkasti ja vivahteikkaasti: ”se [depressio] on painava, himmeä koru / loistokas, raskas kääty aamun kaulalla”. Valokuvat ja niiden aiheet ovat puolestaan korostetun proosallisia: kaurapuuro, kissa, leipäjonojen ruokakassit. Kertojan kasvoja ei näytetä, vaan lukija astutetaan kertojan kenkiin. Kaupunki näyttäytyy sellaisena kuin kertoja sen siellä harhaillessaan näkee: railoja tienpinnassa, tulvivia jalkakäytäviä, taivaalla lentäviä lintuja, vettä tuulilasissa. Kertoja ei kohtaa muiden katseita. Näkökulman rajaaminen korostaa kertojan eristäytyneisyyttä muusta maailmasta. Sitähän masennus teettää.  

Teos huutaa kertojansa kipua: kyseessä ei ole mikään nätti parinsadan sivun autofiktio luokkahyppelystä, vaan suorasanaista kapitalismikritiikkiä ja yhteiskunnallista realismia.

Inari yhdistää rohkeasti erilaisilla kameroilla otettuja valokuvia ja muuta kuvastoa. Mukana on filmikuvia, ”kännyräpsyjä”, skannattuja esineitä, kuvakaappauksia, piirroksia ja muita graafisia elementtejä. Eri kameroiden käyttöä voisi verrata kielen eri rekistereiden yhdistelyyn. Myös tekstin sävy vaihtelee vilpittömän vakavasta julistuksesta itseironiaan ja kuivakkaan huumoriin: ”mitä on kaunis moraali? / mitä teet, jos näet ihmisen nukkuvan / paperinkeräysastiassa? / entä jos vain oman edun turvaaminen ei riitä? / entä jos en pärjää kilpailussa? – – tuleeko ihmisille metallinen ääni, / kun ne puhuu paskaa? / pitääkö lakkorikkurinkin sielua rakastaa?” 
 
Kyseessä on teos, jossa kuva ja sana ovat tasa-arvoisia. Englanninkielinen nimitys genrelle on ”photo-text-book”. Suora suomennos luo mielleyhtymiä “kuvateksteihin”, joten käytän tässä yhteydessä omaa käännöstäni ”sana-kuva-teos”. Ovathan sanatkin ensisijaisesti kuvia, kuten kirjailija Ville Hänninen muistuttaa esseekokoelmasssaan Muuten se on mennyttä (2022). Kaikkea tekstiä voi tulkita kuvina. Kun avaan kirjan kuin kirjan, ensin silmäilen, sitten vasta ”luen”. Tämä pitää paikkansa etenkin aseemisen runouden kanssa. Sanat ovat muotoja, jotka kohtaamme ensin katseellamme.  

Mitään uutta kuvan ja sanan yhdistämisessä ei ole. Hänninen muistuttaa, että jo William Blakelle kuva ja sana olivat samanarvoisia. Hän teki teoksiinsa kuvitukset, koristeelliset initiaalit ja tekstasi säkeensä käsin. Silti Blakea pidetään ensisijaisesti runoilijana. Myös Tekla Inari on mielessäni ollut valokuvaaja, vaikka hänen teoksissaan teksti ja sana sisältyvät aina toisiinsa. Kumpaakaan ei ole ilman toista. Vasemmalla puolella aukeamaa aurinko paistaa matalalta likaiseen ikkunaan. Kuvan vieressä oikealla sivulla: ”laskut tulivat. ehkä minun pitäisi alkaa / myydä itseäni”. 

Yleensä kuva ja sana viihtyvät omissa lokeroissaan ja sanaa pidetään kuvaa merkityksellisempänä: teksti selittää kuvan auki, kuva tapetoi uutisinsertin. Inarin teoksista ei löydy keskustelua päivälehtien sivuilla, sillä kategoroimishaluisessa maailmassa määritelmiä pakenevat, hankalasti tiivistettävät hybridit ovat maanvaiva. Kuvaavaa on sekin, kuinka lajihybridien hakuluokitukset vaihtuvat: Iida Ylämäki on luokiteltu kirjastoluokkaan 1.2 eli suomenkielisiin runoihin, kun taas Inarin aiemmat teokset, niin ikään tekstiä hyödyntäneet kirjat löytyvät valokuvataiteen luokasta 756.1. 

Kategoroimishaluisessa maailmassa määritelmiä pakenevat, hankalasti tiivistettävät hybridit ovat maanvaiva. 

Iida Ylämäen käteen istuva koko viittaa kaunokirjallisuuteen, mutta toisaalta teoksessa on valokuvakirjamainen avosidos. Kirja on Bokehin julkaisusarjan ensimmäinen teos, jota ei ole tehty käsityönä Antti Nylénin kirjapajalla Maunulassa, vaan on painettu kuten suomalaiset valokuvakirjat yleensä painetaan eli off-settinä Baltiassa. Painos on pieni, 400 kappaletta. Lisäksi tekijä on yhdessä graafikko Jaakko Suomalaisen kanssa luonut teokselle oman kirjasinlajin. Teos on liki 500 sivuinen, mutta koko selittyy osin sillä, että tekstit ovat mukana myös englanniksi – taidekirjalle tyypillistä kansainvälisyyden tavoittelua sekin.  

*** 

 
Valokuvataiteilija Adele Hyryn teosta Chicken-Legged Hunter Ladybug – Kananjalkainen Metsästäjä Leppäkerttu mainostettiin viimesyksyisen näyttelyn yhteydessä tekstiä ja kuvaa yhdistävänä taiteilijakirjana. Käsillä oleva teos on kuitenkin lopulta melko perinteinen valokuvakirja. Teoksella on kova keltainen vinyylikansi, johon on upotettu tekstiä. Paperi on päällystetty ja paksu. Valokuvat esitetään valokuvina, ja suurin osa tekstisisällöstä löytyy vasta kirjan lopusta. Taiteilijan ja kuraattori Nimco Kulmiye Husseinin välisessä, sävyltään rennossa keskustelussa avataan kirjantekoprosessin vaiheita, puhutaan omakuvista, arkistoinnista ja Hyryn vaikutteista. Hyry on editoinut tekstin itse ja lisännyt keskusteluun itsetietoisia alaviitteitä. Haastattelussa tekijä sanoo nukkuvansa ison futon-sänkynsä vasemmalla puolella, mutta alaviite korjaa: ”Silloin asia oli näin, mutta ei enää. (Huomio lisätty 28. lokakuuta 2022.)”. 

Kirja on tekijänsä henkilökohtainen arkisto, kotialbumi, jota voi myöhemmin lukea ”taiteilijan omakuvana nuoruuden vuosilta”.  

Kirjan on jaettu nimettyihin lukuihin, kuten ”Kissan naarmu”, ”Pyhä, pyhä, pyhä!”, ”Meri lemuaa”. Yhdessä esikoisteoksensa luvussa Hyry viittaa isoisänsä Antti Hyryn esikoisteokseen Maantieltä hän lähti (1958), jonka niminovellissa päähenkilö etsii elämän tarkoitusta: ”...hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan ja lisäksi muutamia kertoja näitten suuntien väliltä. Joka kerta hän aloitti maantieltä, ja aina hän tuli lopussa maantielle samoinpäin kuin oli ollut lähtiessään. Kierroksilla ollessaan hän pysähtyi aina jonkin matkaa kuljettuaan ja katsoi ylös, ja joka kerta kun hän katsoi hän näki taivaan ja auringon, tai kuun ja tähtiä.” 

Valokuvataiteilija Hyry kulkee kuvissaan samanlaisia reittejä. Siinä missä novellistina tunnettu Hyry kirjoitti usein arkisista aiheista symbolisesti, myös lapsenlapsi Hyryn valokuvat laajenevat päiväkirjamaisista tuokiokuvista ilmaisemaan laajempia kehityskaaria. Kananjalkaisen Metsästäjä Leppäkertun kuvat ovat päiväkirjamaisia otoksia tekijänsä elämästä yli vuosikymmenen varrelta. Maisemat vaihtuvat kaupunkien vilinästä maaseudun lakeuksille ja rannoille. Omakuvia on runsaasti. Kirja on tekijänsä henkilökohtainen arkisto, kotialbumi, jota voi myöhemmin lukea ”taiteilijan omakuvana nuoruuden vuosilta”.  

Hyryn taiteilijakuvaus on lohdullisempi ja valoisampi kuin Tekla Inarin, mutta naiivi se ei ole.

Hyryn taiteilijakuvaus on lohdullisempi ja valoisampi kuin Tekla Inarin, mutta naiivi se ei ole. Tunnetilat vaihtelevat rinnassa riehuvasta rakkaudesta suurkaupungin tuomaan yksinäisyyteen. Patriarkaalisen yhteiskunnan varjo tuntuu, mutta ei estä näkemästä elämän värejä. Mustavalko- ja värifilmeille kuvatut rosoiset snapshotit muistuttavatkin Nan Goldinista. Yhdysvaltalaisvalokuvaajan tavoin Hyry kuvaa valittua perhettään. Myös iso osa Hyryn kirjan kuvista sijoittuu New Yorkiin, jossa Goldin on kuvannut boheemia elämänpiiriään. Muita viitekohtia nais- ja queerkuvauksen saralta löytyy Francesca Woodmanista japanilaisvalokuvaaja Hiromixiin ja sveitsiläistaiteilija Pipilotti Ristiin. Viimeiseksi mainitun videoteoksissa taiteilijuus on ennen kaikkea leikkiä, ja sitä se on myös Hyrylle: vapautta tutkia maailma ja olla oma haparoiva itsensä.  

Kananjalkainen Metsästäjä Leppäkerttu on oodi oman äänen etsimiselle ja löytämiselle. Se on juoksu kohti vapautta, jossa avain merkitykselliseen elämään löytyy rakkaudesta ja hoivasta.  

 

Kritiikki on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2023. Verkkoversioon on oikaistu tieto Hyryn teoksen kansimateriaalista. Oikea materiaali on vinyyli eikä kluutti, kuten printtilehdessä erheellisesti ilmoitettiin. Toimitus pahoittelee virhettä!

Arviot