Tämä on vettä
Harry Salmenniemi:
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
218 s. Siltala 2019.
Delfiini hahmottaa vedessä uivan tai sukeltavan ihmisen sydämenä ja keuhkoina. Kaikuluotainaistin avulla delfiini havaitsee kohteen sydämenlyönnit ja hengityksen satojen metrien päästä sameassakin vedessä. Hengityksen ja pulssin perusteella se tietää jo kaukaa, onko kohde pulassa. Jos sukeltaja on hukkumassa, delfiini ui apuun ja nostaa sukeltajan pintaan. Miksi delfiinit auttavat usein merihätään joutuneita ihmisiä? Siitä tutkijat ovat erimielisiä.
Älykkäinä eläiminä delfiinit kykenevät tuntemaan myös samankaltaista epätoivoa kuin ihminen. Lohduttoman surullisten delfiinien tiedetään tappaneen itsensä. Itsemurhan delfiini tekee jättäytymällä tietoisesti vedenpinnan alle; se kieltäytyy nousemasta enää hengittämään, antaa keuhkojensa täyttyä vedellä, vajoaa meren pohjaan.
Harry Salmenniemen uutuusteoksen Delfiinimeditaatio ja muita novelleja otsikkotekstissä delfiinit edustavat kertojalle kauneuden ja sopusoinnin ideaalia.
Vaikeina hetkinä mietin usein delfiinejä. Saan niiden pyöreistä ja lämpimistä hahmoista voimaa ja lohtua, niistä on tullut minulle tärkeitä symbolieläimiä. - - Olen varma, että jos voisin uneksia delfiineistä joka yö, elämäni olisi huomattavasti miellyttävämpää ja ahdistukseni viimeinkin päästäisi minut kokonaan otteestaan.
Asenne new age -todellisuuspakoon ei ole tässä ironinen. Teoksen muissa tarinoissa novellihenkilöt viruvat vankeina yhteiskunnallisten realiteettien rautahäkissä. Arkielämä tuottaa heille monisyistä ja monimuotoista kärsimystä. Mielikuva delfiinielämän levollisuudesta, harmonisuudesta ja tuskattomuudesta on ihmiselämän surkeuden negatiivi. Vastaavia ”symbolieläimiä” me kaikki tarvitsemme selviytyäksemme päivästä toiseen; keinovalikoima vaihtelee kivun laadun mukaan.
Myös esteettisesti niminovellilla on tärkeä rooli teoskokonaisuudessa. Monien muiden kertomusten lajityyppi on jeremiadi: kertoja keskittyy kuvaamaan ympäristönsä tai oman henkisen tilansa viheliäisyyttä, piehtaroimaan kärsimyksessään. Delfiinihaaveet ovat kaunis, tasapainottava vastakuva inhimilliselle kurjuudelle.
Teoksen dynamiikka ei kuitenkaan pelkisty epätoivon ja lohdun väliseen jännitteeseen. Kokonaisuus on vähintään yhtä yllätyksellinen kuin teossarjan aloittanut Uraanilamppu ja muita novelleja (2017). Uusi kokoelma alkaa täysmodernistisen kuulaalla tajunnankuvauksella ”Yöllä taivas”. Perheenisä herää keskellä yötä valvomaan; muistojen, nykyhetken ja unen rajapinnoissa leijailevia mielenliikkeitä kuvataan kauniisti, vaikka epämääräisen uhan tuntu pilkahtelee tämän tästä havaintokentän rajalla.
En ole niin valveilla että voisin sanoa: olen valveilla. Jossakin kynttilät, ehkä näyttämöllä, tavoittamattomissa. En ole sokea. Missä rahat ovat, turvaketjun ja peilioven takana. Jälleen hän havahtui siihen, miten hengitti katkonaisesti, hän oli Kansallisteatterin edustalla kaksikymmentäkolme vuotta sitten, tai Torinossa kahdeksantoista vuotta sitten. Käärinliinat, hän tunsi, jossakin, kasvot. Matalat pilvet. Vuoret nousivat aivan keskustasta.
Avausnovellin keskushenkilö on ollut mukana politiikassa. Ohimennen viitataan pettymyksiin tällä alueella; mies ei ole saavuttanut kansansuosiota, koska on keskittynyt liiaksi teoriaan, ja karismaattinen viehätysvoima puuttuu. Vaikka kokoelmaa ei ole jaettu osastoihin, hahmotan seuraavat kolme novellia jatkona politiikka-teemalle, poliittisten kertomusten sikermänä; ehkä jonkinlaisena Suomi-triptyykkinä.
”Mustan yön valossa” kaksi finanssialan ammattilaista analysoi – ehkä – Kreikan velkakriisiä; ylivelkaantunutta tahoa ja kriisin osapuolia ei suoraan nimetä. Tyyli noudattelee konstailemattoman kotimaisen miesproosan käytäntöjä: toteava jäyhä lause, päähenkilöiden Mannelin ja Markkula attribuointi pelkillä sukunimillä, ja niin edelleen. Mutta tarinan lopussa koivuklapikuorma romahtaa, kun Markkulan homoeroottiset fantasiat nousevat odottamatta pintaan baarissa kesken biljardinpeluun. ”Asiallisten asioiden” hoitaminen häiriintyy.
”Päätöksiä”-novellissa naisministeri matkustaa junalla Helsingistä pohjoiseen ja pohtii kauaskantoisia sosiaalipoliittisia leikkauksia, joita hän on ollut mukana vastentahtoisesti toteuttamassa. Hän on säilyttänyt moraalintajunsa ja ymmärtää, millaisia seurauksia esimerkiksi mielenterveyspalveluiden karsimisella on. Edes hän ei ole turvassa rakenteelliselta väkivallalta, jota hän on mukana harjoittamassa koneiston osana. Harha-aistimusten kaltaiset yksityiskohdat kerronnassa vihjaavat oireiluun, joka syntyy voimattomuuden tunteesta väistämättömän perikadon äärellä.
”Reservatio mentaliksen” kertoja on vähävarainen, puolittain syrjäytynyt ja masentunut henkilö, joka haaveilee perustavansa kommuunin stressin ja vieraantumisen vaurioittamalle poliittiselle eliitille. Luostarissa päättäjät voisivat seestyä ja valaistua, kasvaa korkeampaan ihmisyyteen ja pysäyttää käynnissä olevan tuhon kierteen. Mielenmaisemaltaan hahmo muistuttaa jonkin verran niminovelli ”Delfiinimeditaation” kertojaa:
Päättäjät ovat avainasemassa, koska heillä on valtaa muiden ylitse, koska heitä laajat joukot ovat pakotettuja kuuntelemaan. Vaikka päättäjillä ei tällä hetkellä olekaan ymmärrystä siitä, mitä he ovat tekemässä, olen varma, että he voivat pysähtymällä saavuttaa korkeamman ymmärryksen.
”Vaikeus kieltäytyä croissantista” kuvaa piinallisesti nuoren naisen lentomatkaa, josta keliakiatyyppinen suolisto-oireilu tekee lähes katastrofin. Tarkan inhorealismin ansiosta tarinasta sukeutuu ”kakkatragedia”; infantiili komiikka puuttuu kokonaan. Kontrasti painottomuutta, kivuttomuutta ja lempeyttä edustaviin delfiineihin on voimakas.
Yleensäkin henkilöiden psykosomatiikka korostuu kokoelman tarinoissa silmiinpistävän usein. Yhteiskunta pahoinpitelee jäsentensä psyykettä rakenteellisella väkivallalla, ja henkinen pahoinvointi ilmenee fyysisinä oireina. Jos moniaineksiselle ja oikukkaalle teoskokonaisuudelle yrittäisi hahmottaa kattoteemaa, yksi vaihtoehto olisi ehkä biovalta.
Kaksi novellia koostuu psykiatrisista tapauskertomuksista ja saman psykiatrikertojan itsereflektiivisistä kommenteista näihin kertomuksiin. Novelleja ”Galleria: hohde” ja ”Galleria: veri” voikin pitää kahteen osaan jaettuna yhtenä laajana kokonaisuutena. Moni potilas oireilee kehollisesti: esimerkiksi atooppinen iho, selkäkivut ja anemia ovat heidän ahdistuksensa ulkoisia ilmauksia. Psykiatrin subjektiiviset kommentit muuttuvat loppua kohti sävyltään yhä synkemmiksi. Hän näkee potilaissa oman kärsimyksensä heijastuksia.
Tiedän laajalle levinneestä ja selittämättömästä kivusta lähes kaiken mahdollisen; tiedän selittämättömistä, elämän tukahduttavista ja ilon ryöstävistä oireista kaiken mahdollisen. Ei ole ainuttakaan kipua, jota en saisi esille kehossani nyt kun kirjoitan tätä lausetta. Tavallaan minuun sattuu kaikkialle, tavallaan ei mihinkään. Kehoni ei osaa päättää, onko se rehellisesti hajalla vai teeskenteleekö yhä toimivansa.
Hallusinatorisinta mielenkuvaus on kahdessa peräkkäisessä tarinassa ”Harhoja” ja ”Unen kutsu”. Edellisessä sairaalaan joutuneen tädin hourailu vuotaa osittain kerronnan todellisuuteen, kun hoitava lääkäri ja koko sairaalaympäristö alkavat vaikuttaa epätodellisilta. Jälkimmäinen tarina kulkee alusta loppuun surrealismin moodissa: päähenkilö vierailee kaupassa, mutta ostosten teko osoittautuu hankalaksi, koska pankkikortti on selittämättömästi lerpahtanut. Myyjä kovettaa kortin puhaltamalla siihen, sulkee kaupan ja kutsuu päähenkilön kotiinsa, joka paljastuu suureksi ja sokkeloiseksi, vanhusten kansoittamaksi palatsiksi. Novelli päättyy vain hieman muokattuun Kommunistisen manifestin katkelmaan, jota myyjä alkaa esittää valmistautuessaan seksiin päähenkilön kanssa.
Teoksen loppupuolta hallitsee komiikka ja viha. Myös ”Presidenttejä” ja ”Instituutioita” jäsentyvät novellipariksi; niissä pyhiksi miellettyjä suomalaisuuden ikoneja tölvitään räävittömällä vihapuheella. Tässä Salmenniemen tavallisesti suvereeni tyylitaju pettää pahan kerran. Hän jää jankkaamaan samaa sanaa, luonnehtii niin Rytiä, Paasikiveä kuin Ahtisaartakin samalla sanalla ”kakkapillu”. Toisteinen teksti herättää lähinnä inhoa ja vaivaantumista, ja sen kuvaus maamme historiasta on varsin yksiulotteinen ja kitkerän mätävasemmistolainen. On vaikea ymmärtää, miten etabloitunut kirjailija tulee suoltaneeksi yleisönsä silmille jotain tällaista – etenkin kun hän itse on kätellyt televisiossa tasavaltamme presidenttiä. Kokonaan oma kysymyksensä on Salmenniemen ymmärrys biologiasta. On syytä epäillä, että maamme johtajissa on ollut enemmänkin ”kusimulkkuja” ja että ”kakkapillut” ovat olleet jokseenkin harvinaisia.
Elokuva-arvostelun muotoon rakennettu ”Mies ei vastaa” on niinikään vihanpurkaus, teilaava ja oivaltava analyysi kieltämättä vastenmielisestä Hymyilevä mies -elokuvasta. Rivien väleistä piirtyy ääriviivat jälleen yhdelle salmenniemeläiselle henkilöhahmolle, pahoinvointiaan työhönsä purkavalle elokuvakriitikolle, joka ahdistuu jopa elokuvassa lavasteina käytetyistä tuoleista.
”Haastattelu” on toteutettu samalla päällekirjoitusmetodilla kuin esimerkiksi Uraanilampun niminovelli. Pohjatekstinä on Raymond-verkkolehdessä julkaistu Cheekin haastattelu. Salmenniemen uusintaversiossa haastateltava on muuttunut Uraanilampun K. M. Walleniusta muistuttavaksi jääkäriupseeriksi ja eräkirjailijaksi. Uraanilampun ”Piilodepressio”-novellissa Walleniuksesta hahmoteltiin – niinikään päällekirjoitustekniikalla – toksinen luonnekuva. Cheek-retoriikan sulauttaminen tällaiseen hahmoon synnyttää hullua anakronistista komiikkaa; vähän kuin uraanilla viritetty lamppu ahtaassa maalaistorpassa.
Muutoinkin Uraanilampun ja Delfiinimeditaation väliltä on kiinnostavaa etsiä temaattisia, tarinallisia ja tyylillisiä linkkejä. Henkilöhahmojen – leimallisesti ennen kaikkea mieshahmojen – esittely pelkillä sukunimillä lienee Salmenniemellä muutakin kuin suomalaisen miesproosan ikiaikaisen konvention ironista mukailua. Syntyy vaikutelma kuin nämä Haarlat, Karekset, Sarlinit, Mannelinit, Markkulat, Honkaset ja Hokkaset olisivat osa samaa, vielä tarkasti rajautumatonta fiktiomaailmaa.
Tammikuisessa podcast-haastattelussa Salmenniemi mainitsi suunnitelleensa tekeillä olevasta novelliteossarjasta neliosaista. Nyt siis tasan puolet verisusikuusta on tullut näkyviin. Vielä on liian varhaista sanoa, miltä se näyttää kokonaisena. Millaisilla keskinäiskytköksillä sarja on maadoitettu ja ansoitettu? Vai perustuuko sarjamuoto johonkin vielä salakavalampaan periaatteeseen? Tämä jää nähtäväksi.
Teosten nimet ja Markus Pyörälän suunnittelema graafinen ulkoasu johdattavat ajatukset klassiseen elementtioppiin: voisiko Uraanilamppu olla tulen ja maan yhteensulautuma, Delfiinimeditaatio veden ja ilman? Kannet hohkaavat häiritsevän neonmaisia värejä: Uraanilamppu punaoranssia, Delfiinimeditaatio vaaleaa sinistä. Molempien teosten kansimateriaali on epätavallisen taipuisaa. Tuntuu kuin lukija saisi käteensä kappaleen jotain vierasta ainetta, ehkä kaukaisen taivaankappaleen ytimestä louhittua.
Joka tapauksessa meneillään on jotain arvaamatonta ja ainutkertaista. Suomalaisen lyhytproosan perinne infektoi Salmenniemen kertomuksia eri tavoin; esimerkiksi Juha Seppälän Super market (1991) on selvä edeltäjä groteskisti revitteleville teksteille. Sen sijaan sarjalliselle sommittelulle ja aavemaiselle ”elementtiarkkitehtuurille” on jo vaikeampi paikallistaa esikuvia. Prosaistinakin Salmenniemi on täysiverinen runoilija. Runoilijan kädenjälki tuottaa teossarjalle tavallisesta poikkeavat kehykset ja komposition. Kuin mereen vajonnut Atlantis, jossa lapset ratsastavat delfiineillä, jotka ratsastavat lapsilla, jotka rukoilevat armoa, jota tässä maailmassa on turha pyytää.
