Tarina kirjoitetaan aina isolla teellä － arviossa Arsi Aleniuksen Villa Alpha
Tarina on tuote ja jokaisella tuotteella on tarina. Kirjallisuusbloggaajan esikoisromaani moukaroi taidokkaasti tarina- ja mielikuvabisnestä.
Arsi Alenius:
Villa Alpha.
224 s. Kosmos, 2019
Opus vei -kirjallisuusblogistaan tunnetun Arsi Aleniuksen Villa Alpha on älykäs ja taitavasti rakennettu romaani, ja mikä parasta, sillä on myös sanottavaa. Teos tuntuu väittävän, että kun luulemme tekevämme kulutusvalintoja vapaasta tahdostamme, juoksemme todellisuudessa vain meille myytyjen mieli- ja haavekuvien perässä kuin sopulit mereen. Samalla se kysyy, erotammeko enää journalismia kokemuspuheesta. Teksti kuitenkin kutsuu lukemaan itseään kriittisesti niin monesta näkökulmasta ja kokonaisuus on niin piinallisen satiirinen ja parodian kyllästämä, että itse tarina uhka jäädä jalkoihin.
Kuningas Tarina
Juuri tarinasta teoksessa kuitenkin on kyse. Tai oikeammin sen vallan ja tuotteistamisen kritiikistä. Tarina on kuningas, tarina imee kaiken sisäänsä. Tarina on tuote ja jokaisella tuotteella on tarina.
Kouvolassa sijaitseva Villa Alpha -elämyskeskus näyttäytyy jonkinlaisena tarina- ja huomiotalouden dystopiana, jossa kriittinen ajattelu on hylätty ja vain subjektiivisella kokemuksella on arvoa. Tarinan voiman on sisäistänyt parhaiten Villa Alphan perustaja, matkailuyrittäjä Miko Pennanen. Hän kirjoittaa kirjassaan “On vain numero” sanan “tarina” aina isolla alkukirjaimella.
Villa Alphassa aikuiset voivat elää nuoruutensa uudestaan. Tarkemmin sanottuna asiakkaat voivat elää kuukauden ajan ”lukiolaisina” jonkinlaista geneeristä peruskoulu-uudistuksen jälkeistä Suomea jäljittelevässä elämyskeitaassa. Kokemukseen kuuluvat vanhemmat, koulupäivät opettajineen ja jälki-istuntoineen, esikaupunkimiljöö sekä käty-bileet. Lavasteissa yhdistellään yksityiskohtia entisten nuorten tunnistamasta esikaupunki-Suomesta niin, että jokaiselle löytyy sopivasti jotain mihin identifioitua ja mihin kulttuuriteollisuuden muovaamat mielikuvansa ankkuroida. Nirvana-julisteet, energiajuomat ja opettajien tunneilla käyttämät Youtube-videot sopivat samoihin lavasteisiin kenenkään kyseenalaistamatta.
Alenius tekee mediakriittistä satiiria parodioimalla kunnianhimoista, merkkimäärillä brassailevaa syväjournalismia
Postuumisti paikan päältä raportoi sankarimiestoimittaja Veli Heiskanen muistiinpanoissaan, joista teos johdantoa lukuun ottamatta koostuu. Alenius tekee mediakriittistä satiiria parodioimalla kunnianhimoista, merkkimäärillä brassailevaa syväjournalismia Heiskasen lehtijutun muuttuessa vähä vähältä muuksi. Toimittaja tempautuu mukaan Villa Alpha -kokemukseen, journalistin eettiset ohjeet alkavat unohtua ja sankaritoimittajan aateliskilpi rapistuu. Muutoksen myötä Alenius pääsee parodioimaan myös muita tekstilajeja, kuten runoutta ja eturauhasenlämpöistä rockhistoriikkia, mikä tuo tekstiin miellyttävää vaihtelua.
Heiskasen pilkkaamisella on lukijan kannalta kuitenkin myös nurja puoli. Tahallisen korostetut mieskliseet, kuten perhekriisin pakeneminen viinaan ja työhön ja naisia esineellistävä mieskatse onnistuvat kyllä parodioimaan kyseistä hahmotyyppiä, mutta minkäänlaista empatiaa hän ei saa osakseen, ainakaan minulta.
Selittämisen sivumaku herkullisessa kokonaisuudessa
Toki tässä katsannossa myös Aleniuksella on tarinansa. Kirjoja ja kirjailijoita tomuksi jauhava teräväkielinen ja -älyinen blogisti julkaisee esikoisromaaninsa. Blogia lukeneille kirjan teemat ja väitteet ovatkin pääosin tuttuja. Vaikka blogia ei olisikaan lukenut, Alenius paaluttaa kritiikkinsä perustukset paikalleen yhdessä Heiskasen kirkkaammista hetkistä.
Kyseisessä liuskassa toimittaja pohtii Villa Alphaa nuoruuden tulkinnan, roolien sekä kuvastoihin identifioitumisen kautta. Hän myös viittaa epäsuorasti filosofi Guy Debordin teokseen Spektaakkelin yhteiskunta (1967) ja suoraan sosiologi-filosofi Jean Baudrillardiin. Kenties katkelma on oikeutettu, mutta minusta se tuntuu melkein tuputtamiselta, ikään kuin Alenius ei luottaisi lukijan päätyvän ”oikeisiin” johtopäätöksiin ilman apupyöriä.
Alleviivaamiselle ei olisi tarvetta, sillä Alenius osaa tuoda nämä teemat taidokkaasti osaksi Villa Alpha -kokemusta. Elämyksen herkullinen perverssiys suorastaan kumpuaa niistä.
Villa Alphassa ihmissuhteetkin ovat tuotteita, osa tarinaa ja elämystä
Mukaan hakiessa pitää kirjoittaa itselleen taustakertomus, jonka varaan yksilöllinen elämys rakennetaan. Asiakkaat pitävät kiinni valituista rooleistaan, joten myös heidän väliset suhteensa määrittyvät niiden kautta. Villa Alphassa ihmissuhteetkin ovat tuotteita, osa tarinaa ja elämystä siinä missä pulpetit ja ruokatunnitkin. Sosiaaliset jännitteet rakentuvat niin ikään omaksuttujen roolien varaan ja ovat osa ostettua kokemusta.
Kirjan hersyvintä antia ovat mielikuvien ja takkuilevan toteutuksen yhteentörmäykset: ”vanhemmat” ja ”opettajat” eivät hahmota työnsä rajoja, maskit tipahtelevat ja ylilyöntejä tulee. Elämä Villa Alphassa vaikuttaa kerta kaikkiaan hirveältä. Asiakkaat ottavat roolinsa kuitenkin tosissaan. Tästä on maksettu.
Niin, mistä on maksettu? Asiakasyhteisön suurin pelko tuntuu olevan illuusion särkyminen. Jos joku yrittää sytyttää kotibileissä verhot tuleen, muut estävät, koska ei sellainen kuulu tähän. Jos joku puhuu omana itsenään roolinsa ulkopuolelta, häntä ei kuunnella. Kapinoida saa, kunhan se sopii leikkiin. Opettajaa voi heittää pyyhekumilla, mutta häntä ei voi pyytää näyttelemään osaansa innokkaammin. Villa Alphassa kapinakin on tuotteistettu, kirjoitettu sisään tarinaan ja myyty takaisin kapinoijalle.
Kriittisesti kolmella kierteellä
Kirjan johdannon on kynäillyt Heiskasen jutun julkaisevan lehden toimitus, joten koko teos on hahmojensa ”kirjoittama”. Nabokovilainen kierre on ehdottoman perusteltu, sillä sen avulla teos valjastaa muotonsa Troijan hevoseksi keskeisille väitteilleen ja tuo tarina- ja mediakritiikkinsä lähemmäs lukijaa. Samalla se kuitenkin etäännyttää tarinasta ja päähenkilöstä: siitä miten kerrotaan tulee kiinnostavampaa kuin siitä, mitä kerrotaan. Näkökulma nousee johdannosta, joka määrittelee Heiskasen jutulle ja sen julkaisemiselle kontekstin:
Te, hyvät lukijat, pitelette nyt käsissänne ensimmäistä osaa yhteisörahoitetusta Jälkipitkät-antologiasta, joka kokoaa yhteen ansiokkaita juttuja, jotka eivät erinäisistä syistä lehteemme lopulta päätyneet - - ‘Puhu, päiväkirja’ koostuu heinäkuussa 2019 paikan päällä Villa Alphassa kirjoitetuista merkinnöistä sekä epilogista. Nämä toistasataa pitkälti käsin kirjoitettua liuskaa on saatu Veli Heiskasen omaisilta. Toimitus on jäsennellyt ja koostanut valmiin jutun näiden tekstien pohjalta. - - Kiitos Veli. Missä sitten oletkin.
Tekniikka asettaa lukijan nenälle kriittiset kolmiteholasit. Ensinnäkin se kiinnittää lukijan huomion kerronnan ketjuun. Kenen kertomaa tarinaa ja kenen ehdoilla teoksen maailmassa luemme – Heiskasen, perikunnan vai toimituksen? Mitkä liuskat ovat monien käsien kautta kulkiessaan kadonneet kokonaisuudesta? Ajatusleikkiä alleviivaavat myös Heiskasen liuskoissa vilisevät käsintehdyt korjaukset, kommentit ja yliviivaukset. Kiinnittämällä huomion välikäsiin ja editointiin Alenius tekee jälleen kerran mediakriittistä satiiria: Villa Alpha on kuin lehtijuttu, joka muistuttaa joka sivullaan lukijaa siitä, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä lukee.
Myytävällä tarinallakin on siis tarina. Lue sankaritoimittajan viimeiset henkilökohtaiset muistiinpanot! Klik klik klik klik.
Toiseksi ratkaisu kutsuu tulkitsemaan kriittisesti myös Heiskasen valintoja ja näkökulmia (tai niiden vähyyttä) alleviivaten tämän ammattitaidottomuutta. Esimerkiksi Miko Pennanen puhuu Heiskasen liuskoilla ainoastaan kirjoittamansa kirjan referaateissa ja katkelmissa sen sijaan, että Heiskanen edes yrittäisi haastatella häntä tai analysoisi Pennasen kirjaa kriittisesti. Toimittajan kädettömyys ärsyttää, mikä entisestään vähentää mielenkiintoa häntä kohtaan.
Kolmanneksi (ja ehkä kaikkein keskeisimmin) tekniikka saa pohtimaan lehden toiminnan eettisyyttä. Toimituksen kirjoittama johdanto tuotteistaa kirjoittajan kuoleman jutun myyntivaltiksi. Myytävällä tarinallakin on siis tarina. Lue sankaritoimittajan viimeiset henkilökohtaiset muistiinpanot! Klik klik klik klik. Kukaan lehdessä ei ole vaivautunut täydentämään juttua, tuomaan mitään Heiskasen muistiinpanojen rinnalle. Miksi ”syväjournalismistaan” ylpeä lehti julkaisee kokemuspuhetta ja sosiaalipornoa? Väite vaikuttaa olevan itsestään selvä: se myy. Kapitalismi määrittelee myös journalismin tavoitteet.
Asetelmasta syntyy myös kliseisesti sanottuna catch 22 -tilanne. Jos lukija ei huomaa ristiriitaa lehden profiilin ja lopputuotteen välillä, tulee teos vain ikään kuin osoittaneeksi, ettemme enää erota kokemuspuhetta journalismista. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen: esimerkiksi Koneen säätiön rahoittama Kertomuksen vaarat -projekti taistelee näkyvästi juuri tämän tyyppistä ilmiötä vastaan.
Villa Alpha on kiehtova kokonaisuus, josta saa paljon irti, jos on valmis sukeltamaan kirjan ehdottamiin ajatusleikkeihin ja pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä. Vaikka päähenkilön kohtalo ei unettomia öitä lukijalleen aiheuttaisikaan, pitää Villa Alpha toivottavasti osaltaan yllä kriittistä keskustelua kommentoimistaan aiheista. Kirja onnistuu tekemään piinallisen selväksi, että sellaiselle keskustelulle on tarvetta.
