Tekstuaalisia kiihotteita
Tunnettu esseisti kiusoittelee ensimmäisessä tietokirjassaan läntisen kirjallisuuden pikkusievää kaanonia ja paljastaa, mitä seksuaalisuus kertoo maailmasta.
Silvia Hosseini:
Kirjallisuuden kiihottava historia.
379 s. Gummerus 2023.
Uudessa teoksessaan Kirjallisuuden kiihottava historia Silvia Hosseini tarkastelee seksiä länsimaisessa kirjallisuudessa antiikista nykypäivään. Kyse ei ole varsinaisesti pornografisen kirjallisuuden historiikista, vaan laajemmin seksuaalisuuden, eroottisten tunteiden ja seksikuvausten historiasta. Siksi Hosseini käsittelee myös odottamattomampia tekijöitä ilmiselvien eroottisten klassikoiden kuten markiisi de Saden ja John Clelandin ohessa. Hosseini löytää, jos ei aivan erotiikkaa, niin ainakin eroottisia väreitä Jane Austenin hillityistä tapakomedioista ja Raamatusta.
Kirjallisuuden kiihottava historia on ensimmäinen Hosseinilta ilmestynyt tietokirja, ja hän tuo siihen mukanaan esseistään tutun keskustelevan ja humanistisen otteen. Luontevan kirjoitustyylin alta paistaa syvä lukeneisuus ja laaja yleissivistys. Teos osoittaa Hosseinin olevan loistava lukija, joka onnistuu kekseliäästi särkemään länsimaisen kirjallisuuden pikkusievän kaanonin. Seksuaalinen ruumis eritteineen ja hävyttömine toimintoineen on aina ollut läsnä kirjallisuudessa, vaikka se on kerta toisensa jälkeen yritetty kieltää.
Teoksessa käytetty aineisto on laaja ja kuvaava. Jos sitä jostain voisi kritisoida, niin Hosseinin liian hyvästä mausta. Kauhu- ja tieteiskirjallisuuden hän sivuuttaa lähes täysin, ja goottilaisista romansseista hän keskittyy Ann Radcliffen salonkikelpoisiin kummitusjuttuihin. Väkivaltaisella tai (aiheen kannalta oleellisemmin) seksuaalisella sisällöllään suorasukaisemmin retostelevat kertomukset, kuten Matthew Lewisin Munkki, jätetään mainitsematta. Tämä on sääli, sillä juuri genrekirjallisuudessa käsiteltiin vaiettuja aiheita kuten queer- ja kink-teemoja eksplisiittisemmin ja aiemmin kuin niin sanotussa laatukirjallisuudessa.
Kirjallisuuden kiihottavan historian voikin ennen kaikkea nähdä läntisen kaanonin uudelleentulkintana, joka pyrkii löytämään sen läpi kulkevan eroottisesti sykkivän suonen. Syvempiin ja törkyisempiin bulkkipornon ja tunkkaisen perusjynkyn vesiin Kirjallisuuden kiihottava historia ei sukella. Esimerkiksi 50-luvun yhdysvaltalaisia pornopokkareita Hosseini sivuaa vain lyhyesti. Aihetta käsitellessään Hosseini keskittyy lähes yksinomaan vuosikymmenen aikana kirjoitettuihin lesboromaaneihin (jälkiviisaana voikin todeta, että juuri nämä kirjat olivat näistä teoksista ne merkittävimmät), mutta muun massatuotetun pornon sivuuttaminen jättää silmäänpistävän aukon.
Kirjallisuuden kiihottava historia tarkentaa, miten syvälle Abelardin rakkaus Héloïsea kohtaan todellakin työntyi.
On nimittäin mahdotonta kieltää, että pornokirjallisuus (oli se miten umpimieleisen maskuliinista ja mekaanista hyvänsä) näytteli merkittävää roolia Yhdysvaltain sodanjälkeisellä kirjallisuuskentällä. Monet tekijät tukivat muuta kirjallista toimintaansa kirjoittamalla pornopokkareita. Muun muassa skottilainen beat-kirjailija Anthony Trocchi ja amerikkalainen dekkarikirjailija Orrie Hitt kirjoittivat pornoromaaneja pysyäkseen leivän (ja viskin) syrjässä kiinni. En väitä, että suurimalla osalla pornopokkareista olisi suurtakaan taiteellista arvoa, mutta ne kiistämättä muodostivat (jos eivät kulttuurisen painoarvonsa, niin sivumääränsä ja levikkinsä puolesta) valtaosan aikakauden eroottisesta kirjallisuudesta. Siten ne heijastelevat raaemmin kirjallisuusteollisuuden realiteetteja, ja niiden kautta voidaan tarkastella, miten tekijät kuten painotekniikat tai levityskanavat vaikuttivat eroottisen kirjallisuuden kehitykseen.
Porno on muiden populaarikulttuurin ja -kirjallisuuden muotojen tavoin poikkeuksellisen herkkä kaupallisille realiteeteille. Kyynisempi kriitikko saattaisi kuvailla sitä opportunistiseksi lajityypiksi. Pornolla on tapana tuottaa sellaista sisältöä sellaisessa muodossa, joka vetoaa mahdollisimman laajaan yleisöön. Näin ollen geneerinen aineisto todennäköisesti heijastelee julkaisuajankohtansa aineellista, taloudellista ja seksuaalista todellisuutta paremmin kuin ylhäältä päin kanonisoidut, taiteellisesti korkealaatuiset teokset.
Lukijasta riippunee, miten paljon puoliunohdettujen ja nom de guerren takaa kirjoittaneiden kioskikirjailijoiden puute teoksessa haittaa. Kirjallisuuden kiihottava historia on loppujen lopuksi suunnattu kirjallisuudesta yleisesti kiinnostuneelle suurelle yleisölle. Pornokirjallisuuden esoteriaan ja ephemeraan tarttumisen sijaan kirjan suurempi ansio on tavassa, jolla Hosseini onnistuu kyseenalaistamaan vallitsevan käsityksen seksistä kirjoittamisesta ”miesten juttuna”. Hän löytää lukuisia esimerkkejä siitä, miten naiset läpi historian ovat kirjoittaneet omasta seksuaalisuudestaan, vaikka patriarkaalinen kaanon onkin heidät parhaansa mukaan yrittänyt vaientaa. Muistan oppineeni keskiajan kirjallisuuden historian kurssilla, että Héloïse kirjoitti ”rakkauskirjeitä”. Noh, Kirjallisuuden kiihottava historia tarkentaa, miten syvälle Abelardin rakkaus Héloïsea kohtaan todellakin työntyi.
Hosseinin kirjaa on kiinnostavaa lukea viime vuosina käytyä seksuaalisuutta ja fiktiota käsittelevää keskustelua vasten. Nykymaailmaa kuulee usein kuvailtavan yliseksualisoituneeksi tai peräti pornoistuneeksi, erityisesti suhteessa seksuaalista vallankumousta edeltäneeseen aikaan. Tästä huolimatta seksi kaunotaiteissa on tällä hetkellä alennustilassa – tai kuten Hosseinin esipuheessaan lainaama kirjallisuustutkija Maria Mäkelä on todennut: ”Nykyaika on viktoriaanista!”.
Viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan nuoret eivät enää halua nähdä seksiä televisiossa. USCL:n kyselyyn osallistuneista 10–24-vuotiaista lähes puolet oli sitä mieltä, että suurin osa televisio-ohjelmissa esitetystä seksistä on turhaa. Toive seksuaalisen sisällön vähentämisestä on osittain toteutunutkin: vuonna 2019 Kate Hagen tutki viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistuja elokuvia, joista vain 1,21 % sisälsi seksikohtauksia. Määrä on pienin sitten 60-luvun.
Nykymaailmaa kuulee usein kuvailtavan yliseksualisoituneeksi tai peräti pornoistuneeksi, erityisesti suhteessa seksuaalista vallankumousta edeltäneeseen aikaan. Tästä huolimatta seksi kaunotaiteissa on tällä hetkellä alennustilassa.
Mutta onko kehitys positiivinen? Se riippuu siitä, mistä syystä seksiä ja seksuaalisuutta kaunokirjallisuudessa kuvataan. Hosseinin kirja tarjoaa kysymykseen useita vastauksia. Porno ja erotica (sekä kaikki seksikuvaukset, jos näitä pornografisina laajemmin pidetään) voidaan kaikista typistetyimmillään nähdä pelkkinä masturbaation apuvälineinä. Tosin nykytutkimuksessa, kuten Hosseini huomauttaa, edes pornon ei ajatella olevan ”merkityksestä tyhjä”. Seksuaalisuuden kuvausten ajatellaan heijastelevan sosiaalista ja kulttuurista halun kenttää laajemmin. Toisin sanoen kaunokirjallisen seksin kuvauksen kautta voidaan käsitellä sitä, mikä meitä tällä hetkellä tai historiallisesti muutenkin kiihottaa.
Radikaaleimmillaan seksuaalisuus haastaa yhteiskunnalliset normit. Menippolaiset satiirit, Gaius Petroniuksen Satyricon ja Rabellais’n Gargantua ja Pantagruel asettivat hillittömässä seksuaalisuudessaan valtaapitävien tiukkapitoisuuden ja kaksinaamaisuuden kyseenalaiseksi, James Joycen Odysseuksen erotiikka venyttivät traditionaalisen kerronnan rajoja ja James Baldwinin romaanien mustan miehen homo- ja biseksuaalisuuden kuvaukset pakottivat lukevan yleisön kohtaamaan seksuaalisuuden ja rasismin uudella tavalla. Seksin kuvauksista luopuminen tarkoittaisi kirjallisuuden ja taiteen köyhtymistä.
Seksi on yleisinhimillinen ja -historiallinen asia. Inhimillisestä kokemuksesta ei voi kirjoittaa mainitsematta seksiä, ja Kirjallisuuden kiihottava historia osoittaa, että seksistä on aina kirjoitettu – myös silloin, kun sitä ei ole haluttu myöntää. Laajan aineiston ja odottamattomien esimerkkien avulla Hosseini osoittaa, että aiheesta voi kirjoittaa monella eri tavalla, jotka eivät varmasti tyrehdy kirjassa lueteltuihin. Seksi on hauskaa, tyydyttävää, kauheaa ja ihanaa. Seksi on yksityistä ja yhteiskunnallista, kaupallista ja esteettistä. Sen kuvauksessa on yhä outoa voimaa, koska se kumpuaa lihasta ja tunkeutuu ihon alle. Varmaa on vain, että niin kauan kuin on kirjallisuutta, siinä tulee myös olemaan seksiä.
Kritiikki on alun perin julkaistu Nuoren Voiman Kirja-numerossa (1/24).
