Todellisuutemme näivettää planeettaa - Juhani Ahvenjärven runot tarkkailevat ihmistä ja luontoa

Juhani Ahvenjärvi:

Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

43 s. Teos, 2018

Maitovalas vatsa täynnä mandariineja virtaa konstailematonta modernistista säelyriikkaa, jossa tarkkanäköisellä ironialla on kuitenkin yhä sijansa. Juhani Ahvenjärven seitsemäs runoteos on tullut loitommas vuonna 1992 debytoineen runoilijan alkutuotannon absurdeista tunnelmista ja nasevasta metapoeettisesta reflektiosta. Pelkistetylle ilmaisulle perustuvat runokuvat kiinnittyvät aistein maisemaan ja tuovat taitavan vähäeleisesti etualalle länsimaisen elämäntavan ja luonnon epäsuhtaisen liiton, jonka vyöryvät jäljet näivettävät planeettaa mutta ovat yksittäiselle ihmiselle todellisuuden pohja.

Ihmisen suhde ympäristöönsä kokoaa temaattisesti Ahvenjärven teosta, mutta Maitovalas vatsa täynnä mandariineja ei rakenna ympäristöeetosta osoitellen. Runot pikemminkin havainnoivat tutkivasti ympäristön alati liikkeessä olevia yksityiskohtia ja viitteellisesti ihmisen roolia niissä. Teoksen havaintopisteet ovat tilkkutäkki: kosketettua ja koskematonta, urbaanin elämäntavan tuottamaa hälyä ja luonnon omia ääniä: ”( – –) Liikenteen kohina on kostea ja vaimeaa / – niin kuin parkkitalossa, jossa käy jatkuva veto – / ja sepelkyyhkyn kujerrus on selkiytymätöntä”. Ahvenjärven runoissa nousee esiin, kuinka ajatus dikotomiasta ihmisen ja luonnon välillä on mahdoton: ihminen ja muu luonto ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa myös 2000-luvun urbaanissa elämäntavassa, ja jotkin luonnossa, kuten kaupungit omakseen ottanut sepelkyyhky, sopeutuvat ihmisen muokkaamaan maisemaan ihmistä paremmin. Luonto läikkyy erottamattomasti ihmisen rakentaman lomassa: ”Aurinko on armahtanut aurauskaluston / ja tammet taittavat valoa varikon sisään, / halliin, jossa kolhiintunut rauta hikoilee”.

Kotikaupunki on läsnä tamperelaisen Ahvenjärven tuotannossa, myös tässä tuoreimmassa teoksessa. Maitovalas vatsa täynnä mandariineja jakaantuu kolmeen osaan, joista varsinkin ensimmäinen, ”Valuma-alue”, sisältää viittauksia tamperelaisiin paikannimiin, kuten Pispalaan: ”Aurinko kapuaa tahmeitten lehmusten taa. / Tihkusäteet poimuilevat pitkin Pispalaa, / punaisten kattojen seassa vihreät katot”. Runoissa voi nähdä yhtymäkohtia topografiseen runouteen, vanhaan lajiin, jonka keskeisiä piirteitä ovat paikannimien runsaus, vahva paikallisuuden tuntu ja kotiseudun luonnon ylistäminen.

Ahvenjärven runous kuitenkin karttaa kaikenlaista suoraa arvottamista. Runot ennen kaikkea rekisteröivät ja aistivat maisemaa maisemassa, jonka ne joskus yksilöivät: ”Kun lumi alkaa Pirkkalassa nopeasti sulaa / ja pakokaasut kahmaisevat syleilyynsä puut, / tuntuu niin kuin kävelisin / lentotukialuksien alla. (− −)”. Tampereen seutuun viittaa myös teoksen kolmannen osan ”Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä” runo ”Poteronkatu 4”, jossa kevät heräilee kerrostalojen ja pakokaasujen keskellä: ”Kun kevätpäivä osuu kehään kerrostalojen, / pakokaasuhiukkasiin ja siipiin perhosten, / ikkunoitten heijastusten tulitus on kovaa”. Tampereen lisäksi säkeissä vilahtavat Vantaa ja Pohjois-Karjala.

Teoksen toinen osa ”Otis, Tissot” poikkeaa hetkeksi kotoisista maisemista ja kuvaa ”Cortinaksi” otsikoidun runon perusteella italialaiseen Cortina d'Ampezzo -laskettelukeskusta, joka tunnetaan varakkaiden lomakohteena. ”Rossingol”-runossa esitellään lakonisesti hiihtokeskustodellisuutta: ”Ihmisiä, joilla on ruskettunut nenä, / kiikkuu kuuraisessa hiihtohississä / (− −)”. Viittaukset kalliisiin tuotemerkkeihin, Otisiin, Tissotiin ja Rossingoliin, sekä talvilomailun lyhytsanaiseen kuvaukseen ladattu ironia näyttäytyvät kritiikkinä rahakkaita huveja kohtaan.

Säkeissä pilkahtaa myös Ahvenjärven aiemmalle runoudelle ominaista absurdiutta: ”Cortina on kohtelias sana, / kiuas on kissojen aurinko”. Laskettelukulttuuri hinnakkaine brändeineen ja maastoa pilkkovine hiihtohisseineen laajenee ”Otis, Tissot” -osassa metonymiaksi länsimaisesta elämäntavasta, joka lopulta näyttäytyy turhuudessaan järjettömänä. Absurdin kuvallisuuden rakentamaa kriittisyyttä voi havaita myös teoksen omaleimaisesta nimestä, joka kenties viittaa valtaviin, ulkonäkönsä vuoksi maitovalaiksi kutsuttuihin Airbus-rahtikoneisiin. Niiden sisuksissa voidaan lennättää tonneittain kulutustuotteita ja syöstä samalla aimo annoksia saastetta ilmakehään.

Ahvenjärven teos on ansiokkaan pienieleinen ja samalla puhutteleva tutkielma luonnon ja urbaanin lomittumisesta, ihmisen jäljistä ja supistuvasta koskemattomasta. Teos ei tuputa moraalista sanomaa, mutta huolellisista säkeistä huokuu korutonta rakkautta luonnon vapaaseen elinvoimaan − ja hiljaista turhautumista siihen, mitä ylimääräistä ihminen jatkuvasti maisemaan vuotaa ja kasaa: ”Pienhiukkasten sekamelskassa linnut / linnut kuin auringon sakset loikkivat puissa”. Vaikka hillityistä sanoista kuultaa terävä katse, teoksesta löytyy myös lempeyttä ihmistä ja hänen mukavuudenhaluaan kohtaan. Emmehän me tahtoisi saastuttaa, ainoastaan tuntea järven mahdollisimman nopeasti ihollamme: ”Matkustamme paahtavalla asvaltilla vain / päästäksemme tutustumaan uimarantoihin. (− −)”