Tom Atwood
Nelson

Toisenlaista loppua toivoen

Arvio
|
Lydia Lehtola
|

Maggie Nelsonin suomennetut teokset saavat alkunsa hänen tätinsä selvittämättömästä murhasta, mutta laajenevat murhanhimoisen kulttuurin kritiikiksi.


Maggie Nelson: Jane/Punaiset osat. Suom. Kaijamari Sivill. 415 s. S&S 2020.

 

23-vuotias yliopisto-opiskelija Jane Mixer murhattiin Michiganissa vuonna 1969. Janen arveltiin kauan olleen yksi sarjamurhaajan kuudesta uhrista, joista monen ruumis oli pilkottu osiin. Jane löydettiin kuitenkin ehjänä, hylättynä hiljaiselle hautausmaalle. Pilkkoutuminen tapahtuu vasta myöhemmin median, oikeusprosessien, poliittisten toimijoiden, ja lopulta myös hänestä kirjoittavan Maggie Nelsonin käsissä.

Jane oli Nelsonin täti, ja Nelson on käsitellyt tapausta kahdessa teoksessa, jotka on nyt suomennettu yksiin kansiin. Vuonna 2005 ilmestynyt Jane lähestyy murhan hajotusvoimaa fragmentaarisen rakenteen kautta. Se on eräänlainen true crime -runokokoelma, joka hyödyntää dokumentaarista aineistoa, kuten Janen päiväkirjamerkintöjä ja poliisiasiakirjoja. Nelson on kuitenkin ottanut vapauden remiksata aineistoaan säemuotoon. Proosateos Punaiset osat (2007) puolestaan keskittyy Janen ilmestymisen aikoihin käynnistyneeseen tutkintaan, jossa tapaus avattiin uudestaan 2000-luvun dna-teknologian ansiosta.

[M]urhan estetisointia vastaan Nelson käy keskittymällä elävän Janeen, joka oli intoilija, vaahtoaja ja nuori kansalaisaktivisti.

Perinteinen tapa kehystää nuoren naisen murha on tuttu jo Edgar Allan Poelta, jota Nelson myös siteeraa: ”maailman runollisin aihe kiistatta on kauniin naisen kuolema”. (s. 26). Tätä murhan estetisointia vastaan Nelson käy keskittymällä elävän Janeen, joka oli intoilija, vaahtoaja ja nuori kansalaisaktivisti. Nelson haluaa ennen kaikkea nostaa Janen esiin murhansa takaa, ja etsii Janessa tämän omaa ääntä päiväkirjakatkelmista. Nuoren naisen arkiset pohdinnat ja kipuilut saavat uudessa kontekstissa enteellistä painoa: ”harmi / että minä en parane / vain lautasellisella lämmintä keittoa / ja kunnon yöunilla. // Täällä on kylmä.” (s. 27).

Janessa surun kokemus on yksityinen, Punaiset osat tekee siitä julkista ja yhteiskunnallista.

Kun Nelson on jo ehtinyt tulla tunnetuksi ainutlaatuisen lyyrisen esseemuotonsa mestarina, tulee Janen runojen kömpelyys pienenä yllätyksenä. Pettymys kuitenkin karisee nopeasti, kun pääsee käsiksi Punaiset osat -teokseen, jonka esseistinen proosa on viiltävän terävää. Kaijamari Sivillin käännös tavoittaa Nelsonin kipeän kauniin kielen.

Janessa surun kokemus on yksityinen, Punaiset osat tekee siitä julkista ja yhteiskunnallista. Teos tuo aiheeseen kaivattua kontekstointia, joka true crime -genressä harmillisen usein jää vetävän tragedian varjoon. Janessa esitelty arkistomateriaali näyttäytyy tarpeellisena lähdeaineistona, jota vasta Punaisissa osissa päästään kunnolla avaamaan ja purkamaan.

Juuri kun Nelson on saanut Janen valmiiksi, löytyy uusi dna-osuma. Tapaus lähtee uudelle kierrokselle, uudet kysymykset asettuvat vanhojen tilalle. Prosessi käynnistyy Nelsonista riippumatta ja vyöryy hänen elämänsä yli. Suru ei tule valmiiksi, trauma ei sula ihmisten väliltä. Punaiset osat kuitenkin osoittaa, että tärkeintä on käsittely, prosessissa eläminen ja kysymysten hyväksyminen.

Janen murhan rinnalla Nelson käsittelee Punaisissa osissa isänsä kuolemaa. Isä kuoli sydänkohtaukseen 40-vuotiaana, joitakin vuosia sen jälkeen, kun Nelsonin äiti oli jättänyt hänet ja lähtenyt uuden miehen matkaan. Vasta aikuisena Nelsonille selviää, millaista syyllisyyttä äiti on kantanut isän kuolemasta: kun nuorehkon miehen sydänkohtaukselle ei löytynyt selitystä, äiti on alkanut kertoa itselleen haitallista tarinaa, jonka mukaan mies kuoli sydänsuruun, ja äiti sai maksaa aviorikoksestaan verellä. Nelson pohtii:

Minusta tuli runoilija osin siksi, että en halunnut kertoa tarinoita. Tarinat kenties tekevät elämästämme mahdollista, mutta minun nähdäkseni ne myös ajavat meidät ansaan, tuottavat valtavaa tuskaa. (s.373)

Nelson onnistuukin käsittelemään murhaa pakottamatta sitä tarinamuottiin. Teoksista puuttuu ”pyrkimys muokata järjettömiä asioita järkeviksi”. Sen sijaan Janen ruumis avautuu metonymiaksi, osaksi kuoleman kokonaisuutta, jossa henkilökohtaiset surut sekoittuvat laajempiin rakenteisiin. Tämä aiheiden kietoutuminen muistuttaa Argonauteista, jossa Nelsonin synnytyskertomus ja kumppanin äidin kuolema kerrotaan toisiinsa lomittuen. Kuoleman läsnäolo kirkastaa elämisen kokemusta.

Seuratessaan oikeudenkäynnissä toimittajien kyniä, jotka käyvät kiivaasti kaikkein julmimpien yksityiskohtien äärellä, hän joutuu pohtimaan, ovatko hänen omat motiivinsa yhtään muita kynäilijöitä jalompia.

Nelson kuvaa osuvasti murhasta kirjoittamisen aiheuttamaa häpeää. Seuratessaan oikeudenkäynnissä toimittajien kyniä, jotka käyvät kiivaasti kaikkein julmimpien yksityiskohtien äärellä, hän joutuu pohtimaan, ovatko hänen omat motiivinsa yhtään muita kynäilijöitä jalompia. Vaikka Nelsonin suhde aiheeseen on henkilökohtaisempi, tapahtumia on mahdotonta rekonstruoida ilman Janea. Ruumis kuuluu hänelle, muut yrittävät vain leikata siitä hyvänkokoisen kimpaleen kaupattavaksi.

Tragedian edessä ”oikeuden hakeminen” näyttäytyy välttämättömänä show’na, jonka oikeusvaltio tarjoaa uhrin omaisille yhteiskuntarauhan takaamiseksi. Oikeusprosessin performatiivinen luonne tiivistyy Nelsonin kuvauksessa sen viimeisiin hetkiin, kun uhrin omaiset odottavat valamiehistön päätöstä ”uhrihuoneessa”, siinä missä syytetyn perhe joutuu nuokkumaan käytävällä määräämättömän ajan välipala-automaatteihin nojaillen. Tämän erottelun on tarkoitus riittää tekemään selväksi, kenen tunteita prosessi vaalii, mutta kun tuomio luetaan, ei se tunnu voitolta kenellekään: “ ‘Oikeus’ on kenties toteutunut, mutta tällä hetkellä oikeussali on vain huoneellinen murtuneita ihmisiä”, Nelson kuvailee. Tärkein kysymys jää vaille vastausta: miksi?

Esiin nousee myös kuolemanrangaistusta ympäröivä poliittinen agenda, joka välkkyy monien Janenkin murhasta kirjoitettujen sentimentaalisten juttujen taustalla. Murhan yksityiskohdilla retostellaan ja elämättä jääneestä nuoresta elämästä tiristetään irti viimeisetkin tunteet, jotta tekijän hengen riistäminen näyttäytyisi ainoana mahdollisena lunastuksena. Nelson osallistuu kuolemanrangaistuksen vastaiseen mielenosoitukseen erään toisen murhaajan teloitusyönä:

Paikalle mennään todistamaan sitä, minkä osavaltio mieluummin tekisi pimeän suojissa. Jos oma perhe on menettänyt rakkaan väkivallan seurauksena, silloin avaa suunsa, jotta kuolemanrangaistuksen kannattajat eivät voi tukeutua uhrien omaisten vihaan ja suruun toimintansa perusteluna. (s. 302)

”Kauniin naisen kuolema” näyttäytyy teoksessa osana kulttuuria, jossa nainen on aina vaarassa luisua toiseuteen, väkivallalle alttiiksi. Nelson kuvaa kokemustaan Taksikuski-elokuvan näytöksessä. Paikalla oli lähinnä nuoria miehiä, jotka olivat katsoneet klassikon niin moneen kertaan, että huusivat repliikkejä kilvan kuin karaokenäytöksessä. Nelson istuu ainoana yksinäisenä naisena äänekkäiden miesten keskellä, kun elokuva pääsee Scorsesen monologiin, jossa tämän hahmo fantasioi uskottoman vaimonsa tappamisesta, ja koko salillinen filmihulluja poikia mylvii mukana: ”Sinun pitäisi nähdä, mitä .44 Magnum tekee naisen pillulle, se sinun pitäisi nähdä.”

Näin Nelson kirjoittaa taitavasti esiin sitä väkivaltakulttuuria, jossa yhä usein puhutaan naisten kohtaamasta väkivallasta sen sijaan, että puhuttaisiin miesten tekemästä väkivallasta. Tuon passiivin alle jää myös Janen tapaus. Sama passiivi nousee esiin oikeudenkäynnissä:

Todistajanaitiossa kaikki puhuvat siitä, mitä Janen ruumiille ’tehtiin’, ei siitä mitä Leiterman teki tai oletettavasti teki, ei edes siitä, mitä Janen ’murhaaja teki’. Leiterman katoaa näköpiiristämme, mielestämme ja kielestämme. (s.356-357).

Pieni kielellinen temppu nostaa syyllisyyden murhaajan harteilta ja sirottelee sen koko yhteiskunnan, ”meidän” kannettavaksemme, niin että se samalla laimenee olankohautuksen tasolle. Kuka siis murhasi Jane Mixerin, joku sekopää vai yhteiskunta, joka ei vieläkään kykene järeästi puuttumaan sukupuolittuneeseen väkivaltaan? Teos ei tarjoa vastauksia, mutta se kehottaa jatkamaan kysymistä.

Kaikesta huolimatta Nelson palaa elokuviin aina uudelleen. Kun hän katsoo äitinsä kanssa Rankka pakomatka -elokuvaa, jossa Kiefer Sutherland on juuri sanonut Reese Witherspoonille haluavansa raiskata tämän kuolleen ruumiin, ja Nelson nousee lähteäkseen, äiti kuiskaa tälle:

Odotetaan vielä hetki – jos tällä kertaa vaikka tapahtuisi jotain muuta. (s. 288).