Tubetähden tunnustuksissa ei tuoksu internet tai aikalaisuus

Maiju (Mansikkka) Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017.

Mansikkka-nimellä vloggaavan Maiju Voutilaisen (s. 1996)  YouTube-kanavalla oli helmikuussa 2018 yli 167 000 tilaajaa. Ei liene epäselvyyttä, madalsiko Voutilaisen suosio Otavan kynnystä ottaa juuri hänen runonsa kustannettavakseen. Esikoiskokoelma Itke minulle taivas ilmestyi loppusyksystä 2017, pian sen jälkeen, kun Mielenterveyden keskusliitto ry oli valinnut Voutilaisen kuluvan vuoden Hyvän mielen lähettilääksi.

Itke minulle taivaassa ei ole vedätyksen tai vauhtisokeuden makua. Vaikka materiaalin saattaminen kansiin oli ”supernopee projekti”, kuten Voutilainen YleX:n haastattelussa (29.11.2017) kertoo, runot ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa.  Eheää, erilliseksi työstettyä teoskokonaisuutta enemmän Itke minulle taivas muistuttaakin säemuotoista päiväkirjaa. Merkinnät ovat muodoltaan ja sanankäytöltään vaihtelevanlaisia, ja niitä nivoo yhteen lähinnä elämänvaihe, teini-iän loppurytinät tunnemyrskyineen, toivoineen ja epätoivoineen. Alkupuolella pelkkä selviäminen,  elämän ja itsen sietäminen, uhkaa käydä ylivoimaiseksi. Loppupuolella uskalletaan etsiä jo yhteyttä toiseen. ”älä mene / jää ja ole”, kuuluvat kokoelman päättävät säkeet.

Kiinnostuin Voutilaisen esikoiskokoelmasta ensisijaisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opetusharjoittelijana. Syksyn ensimmäisen puolikkaan olin kylpenyt ainedidaktiikan ”kuinka saada nuoret lukemaan” -puheessa, johon aiemmin olin suhtautunut huvituksen sekaisella nyreydellä. Harjoittelukouluni käytävillä huomasin mietiskeleväni vailla nyreyden häivääkään, näinkö ympärilläni potentiaalisia Voutilaisen lukijoita. Suosittelisinko Itke minulle taivasta oppilailleni?
Suosittelisin, ajattelin luettuani teoksen. Tai en suosittelisi, mutta laittaisin kaikin mokomin luokkaan näytille. Holhoamisesta tulee älykkäälle puberteetti-ikäiselle vastareaktio, kuten Maria Vuorio blogimerkinnässään toteaa, ja tällaisen teoksen suositteleminen antaisi helposti holhoavan vaikutelman.

Voutilainen on runoissaan avoin ja kommunikoiva, kohti lukijaa kurottava. Hän ei tekeydy yhtään sen älyllisemmäksi, valveutuneemmaksi tai tärkeämmäksi kuin on rahkeet. Voutilainen hallitsee sen, mitä tekee, vaikkei ihmeitä teekään – eikä yritä. Sanojen suurieleisyydessä on toisinaan nupit kaakossa, mutta onko mikään luonnollisempaa, teoksessa kuvattu aihepiiri ja ikävaihe huomioiden? Ei ole leikin asia kohdata ensimmäisiä kertoja se tosiasia, että minä voi myös särkyä. Ei sitä kuulukaan ilmaista hillitysti, harkitusti ja huolitellusti. Silti kokoelmaan mahtuu myös seesteisempiä hetkiä:
      

        illan viiletessä en tahdo avata silmiä
        mustarastaan lauluun olen uponnut
        ja seilannut ajassa eteenpäin
        kun aurinko on jälleen noussut
        ja vesistä sulaneet jäät

        mä en tahdo lähteä
        joten ehkä tähän vielä jään

Vahvinta antia on aukeaman mittainen proosaruno, jonka viidestä kappaleesta jokainen alkaa sanalla ”tähtisumuna”. Proosaruno kulkee arkihavainnoista kasvukertomuksen kautta runominän oman ristiriitaisuuden reflektointiin:
 

Löysin ja kadotin itseni viisi kertaa päivässä. Rakastuin liian helposti ja luovutin ennen aloittamista. Ahdistuin kosketuksesta, mutta kaipasin läheisyyttä.

Jos Voutilaisen lukijat yläkoululaisista parikymppisiin saavat tästä virikkeitä kirjoittamiseensa, sen parempi. Omaa ristiriitaisuuttaan ei voi varttuneempikaan lukija reflektoida liikaa. Myöskään myyttiä runouteen olemuksellisesti kuuluvasta kryptisyydestä ei koskaan ole pahitteeksi purkaa, etenkään yläkoululaisten ja lukiolaisten keskuudessa.

Auskuympyröiden ulkopuolella Itke minulle taivas on saanut osakseen nihkeilyä, etenkin niin sanotusti kirjallisissa piireissä. Syytökset self-helpistä runokääreessä eivät ole täysin tuulesta temmattuja, mutta siitä ei yksipuolisesti ole kysymys – ei kokoelmassa, eikä siihen kohdistuneessa kritiikissäkään. ”Just tommosia mäki olisin voinu joskus kirjottaa”, totesi useampi nuoren polven kirjaihminen, eikä sävy jostain syystä ollut hyväntahtoinen. Mikä estää suhtautumasta runojen tuttuuteen kuten nimimerkki Lotta Goodreadsissa?

”Osa runoista oli todella hyviä, osa sellaisia keskivertoisia ja osa sellaisia joita olisin itsekin voinut kirjoittaa. Minuun nämä iskivät. Ja uskon, että tästä kirjasta moni muukin saa ensikosketuksensa runoihin. Toivonkin, että moni nuori aikuinen tähän tarttuisi.” 

Siltäkin tuntui kuin kirjallisissa ympyröissä olisi muotoiltu hienovaraisesti, häivytetysti, sopivassa seurassa, sopivalla äänenpainolla aatoksia, jotka Ylilaudan Anonyymiltä numero 75041353 tulevat sellaisenaan: ”Ei saatana että vituttaa tällainen, siinä taas meni paikka aidosti taiteellisesti mielekkäältä runoteokselta otavan kustannusohjelmassa.” Pöytälaatikkonsa lukinneelle kirjoittajahäpeän potijalle Itke minulle taivas on turvallinen ukkosenjohdatin.

Itke minulle taivasta on verrattu punjabilais-kanadalaisen Rupi Kaurin globaaliksi ilmiöksi nousseeseen Maitoon ja hunajaan (Milk and Honey, 2014). Kun kokoelmia lukee rinnakkain, on helppoa huomata tiettyjä yhtäläisyyksiä: runojen ”helppous”, kuvituskuvien tyyli, alkusivujen omistukset juuri sille, joka kokoelmaa lukee – Kaurilla ”for / the arms / that hold me”, Voutilaisella ”sinulle, kuka tahansa / minulle, keneltä tahansa”.
 

Tosin eron huomaa jo tästä: Voutilainen puhuu korostetummin lukijoilleen yhtenä heistä, ei niin kuin mestari opetuslapsilleen. Voutilaiselta puuttuu Kaurin paatos ja patsastelu. Voimaannuttava sinuttelu Itke minulle taivaassa on enemmän muistutuksen- kuin julistuksenomaista, eikä se täytä ohuestakaan kokoelmasta kuin murto-osan. Voutilaisen kokoelmassa on sellaistakin epäpuhdasta ainesta (taskuun liiskaantunut banaani, naapurit harrastamassa seksiä, kantapäitä hankaavat uudet maiharit), jolla ei ole sen enempää shokkiwau- kuin voimaantumisarvoakaan, ainoastaan havaintoarvo. Arvokkaiksi ja merkityksellisiksi nousevat myös päivittäiset, tavalliset asiat: ”jos jotain kaipaan, niin huolettomia aamuja ilman iltavuoroja.”

Toinen teos, johon Itke minulle taivas on rinnastettu, on Henri Pulkkisen (Paperi T) post-alfa (2016). Molemmat voi kohtalaisin perustein karsinoida nuorisoystävälliseksi sisäänheittorunoudeksi. Tästä huolimatta teoksia erottaa muukin kuin se, että toisen on kirjoittanut kaksikymppinen tubettaja, toisen kolmekymppinen medianomiräppäri. Paitsi että Pulkkisen kaltaiseen tärkeilevään keikarointiin Voutilainen ei sorru, internet ei näy tubettajatähden runoissa käytännössä mitenkään.
Tämä on huomionarvoista. Onko verkko niin itsestäänselvä asia Pulkkista kymmenen vuotta nuoremmalle Voutilaiselle, ettei sitä kaunokirjallisessa tekstissä ole syytä ihmetellä? Eihän siitäkään ole enää aikoihin veistelty säkeitä, että pistorasiasta tulee sähköä ja kraanasta juomakelpoista vettä.

Syksyn 2016 kirjakeskusteluissa täytettiin hämmentävän paljon palstatilaa sen äimistelyyn, että kolmekymppiset miehet voivat potea rakkaudenkaipuutaan online-ympäristössä. Somea ihmeteltiin kuin öljylamppua ja rautatietä vuosien 1883 ja 1884 kirjatapauksissa. Ehkei se ollutkaan nyt-hetkeä tai tulevaisuutta, kuten uskoteltiin, vaan Boten Anna -aikakauden poikkeuksellisen hyvin markkinoitu jälkituulahdus. (Jos Boten Anna ei sano teille mitään, ette jääneet männävuosina miltään paitsi.)

Helsingin Sanomien videolla (24.12.2017) Voutilainen kertoo koostaneensa säkeellä ”et tuu kuitenkaan” alkavan runonsa tekstiviesteistä poikaystävälleen. Runossa itsessään tämä ei mitenkään ilmene. Runossa ei lue ”kirjotin tän sulle mun iPhonella samalla ku kuuntelin Spotifystä Lana Del Reytä” tai muuta vastaavaa. Ehkä ensisijaista todellakin on tai voi olla yhä se, mitä sanotaan, eikä millä välineellä ja millaisessa viestintäympäristössä (saati mitä kaikkea luetellen tai kuinka ironisesti). Nämä Voutilaisen säkeet eivät lakkaa mietityttämästä, niin pläkkiselviä kuin ensilukemalla ovatkin: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”. Kuuleeko internet?

Post-alfaa enemmän Itke minulle taivasta lukiessa tulee mieleen Julma-Henrin debyyttialbumin suora, raaka tunnustuksellisuus. Julma-Henrin tapaan Voutilainen kuvailee – toki aivan eri ilmaisurekisterissä – paniikkikohtauksia, päiviä, joina ei pääse sängystä, puhuttelee samaistuvien lisäksi myös niitä, jotka nauravat. Voutilainen: ”(älä koskaan jaa syvintä minääsi / kenenkään kanssa / ja anna tilaisuutta / satuttaa sinua.)” Julma-Henri (10706): ”älä luota keneenkään niin sua ei koskaan satu”. Voutilainen: ”ei ole olemassa tervettä ihmistä” .Julma-Henri (201206): ”ei ehjää lapsuutta kellään / koska täydellistä vanhempaa ei ole olemassa / täydellistä ihmistä ei ole olemassa / jokainen meistä särkyneitä”. Voutilainen: ”- jos taakka on liian painava, anna jonkun jakaa se kanssasi.” Julma-Henri (201206): ”kanna niitä sun mukanas / jotka tarvii tukea, älä hylkää”.

Näin yksitotisille säkeille on kultivoituneemman runopään tavattoman helppoa hörähdellä. Kuinka kypsää sellainen on? Sanomattakin on selvää, että Itke minulle taivaan anti patinoituneemmalle lukijalle on melko vähäinen. Se (minulle) vähä, mitä kokoelmassa on, on kuitenkin paikallaan ja luontevasti. Jos se teoksen pääasialliselle kohderyhmälle on paljon, kuten näyttäisi olevan, ei teosta voi pitää kuin onnistuneena. 

Maaliskuun 2018 alussa #itkeminulletaivas tuo Instagramissa 462 julkaisua. Selfieitä on huomattavasti vähemmän kuin otteita kirjasta. Voutilaisen säkeitä ei vain siteerata, niistä inspiroituneena on myös maalailtu ja piirrelty! Ainakin neljä nuorta on tubettanut Voutilaisen esikoisesta. Vaikutelmani on, että kerrankin nuorille kirjoittaa nuori, ja nuoret itse ottavat sen omista lähtökohdistaan vastaan. Ei setiä ja tätejä survomassa itseään väkisin ”nuorten maailmaan”, kertomassa, mistä puhua ja miten. Kun yläasteikäinen lukee suosikkirunonsa Voutilaisen kokoelmasta kameralle ja ilmoittaa, ettei hänen videonsa sisällä kaupallista yhteistyötä, nuorison rappio tulee viimeisenä mieleen.

Taidan olla ensimmäinen, joka setäilee Itke minulle taivaan äärellä. Setäilijänä minua huolettaa muutoin sopusuhtaisessa ilmiössä ainoastaan yksi asia: Voutilaisen vastaanotossa pojat loistavat poissaolollaan. Teoksen ulkoasu ja markkinointi eivät jätä epäselväksi, miksi näin on. Itke minulle taivas ei vaikuta olevan vielä se kirja, jolla torjua poikien keskuudessa leviävää uuslukutaidottomuutta. 

Nämä ovat kuitenkin kirja-alan portinvartijoiden ja äidinkielenopettajien, eivät Voutilaisen ja hänen lukijoidensa murheita. Kun nyt simppelimpi ja suoraviivaisempi nuorisorunous on osa nykyrunoutemme kenttää, löytyisikö kustantamoilla rohkeutta laajentaa repertoaariaan tällä saralla?

Jasper Kaarna

Lyhyempi versio tekstistä julkaistaan Nuoren Voiman numerossa 2/2018, Ruoka.