Valintojen ehkä-maailma
Petra Vallilan esikoisteos yhdistää omaperäisiä runokeinoja toimistoestetiikkaan, mistä syntyy arvoituksellista ja tuoretta ilmaisua.
Petra Vallila:
Ehkä.
87 s. Poesia 2022.
Jo tovin aikaa nykyrunoudessa on korostunut teoksellisuus, eli runokirjan temaattinen (ja myös muodollinen) yhtenäisyys; eräänlainen näkemys tai ehdotus, jonka kirja luo. Kirjaesine ja kirjan materiaalisuus ovat yhä enemmän osa teoksellisuutta, mikä näkyy selvästi myös Petra Vallilan esikoisrunoteoksessa Ehkä.
Viestintätehtävissä työskentelevä Vallila on toteuttanut teoksen sisällön lisäksi sen kanssa linjassa olevan visuaalisen ilmeen, mukaan lukien kannet ja taiton. Ehkä onkin monessa mielessä tilallisuutta hyödyntävä teos: kirjassa on harmaansävyiset kannet sekä erilaisia fontteja ja tekstuaalisia yksityiskohtia. Lisäksi on kuvia esimerkiksi ikkunoista ja sälekaihtimista sekä neliöitä, jotka muistuttavat selainikkunoita. Nämä kaikki piirtävät kuvaa siitä, että teoksen eräänlainen miljöö on toimistotilan ja tietokoneella tapahtuvan harmaa duetto ihmisen (no, miksei myös koneen) kokemuksellisessa todellisuudessa. Siksi se, että olen onnistunut sotkemaan kirjan kannen haalealla kupinpohjan muotoisella kahvitahralla, ei tunnukaan kovin väärältä. Kun ensimmäiset kuvat sälekaihtimista ilmaantuvat sanan ”<tila>” jälkeen, lukija haistaa ja maistaa toimiston.
2000-luvun kotimainen kokeellinen runous on osoittanut, että melkeinpä mistä tahansa voi lukea esiin poeettisuutta. Tätä kirjoittaessa Ehkä on ehtinyt myydä ensimmäisen painoksensa loppuun. Mututuntumalta arvelen, että teoksen poikkeuksellinen vetovoima runokentällä juontuu ainakin toimistotematiikasta sekä yritysviestinnän diskursseihin nojaavasta ja niitä lainaavista ilmaisutavoista. Yllä mainituissa lienee tarttumapintaa monelle, vaikka teos itsessään, koheesion luomisen ja tulkinnan tasolla, ei ole kaikkein helpoin.
Katkoksellista puhuntaa voi lukea leikkauksina poetisoidusta markkinointiviestintä- tai palaveripuheesta.
Nimi Ehkä tuntuu aluksi arvoitukselliselta suhteessa kirjan käsittelemiin aiheisiin. Pian käy kuitenkin selväksi, että teos henkii monella tasolla epävarmuutta ja avoimuutta. Ehkä ikään kuin osallistaa lukijaa eri tavoin. Yksi osallistamisen keino on useampaan kertaan toistuva [k/e] eli ’’kyllä/ei’’ -valintamotiivi, joka ilmeisimmin ja vähän retrosti rinnastuu tietokoneelle annettavaan komentoon.
nämä eivät ole varsinaisia monivalintoja:
ajattelit aivan oikein [k/e]
ajattelit, että [k/e]
ajattelit, mutta ajattelit aivan oikein [k/e]
kesälomien jälkeen peikonlehden elinvoimaa voi yhä olla
asteikolla 1-5: 2,78
ihan eri asteikoilla 14,2
tai kuusi, merkitsevät
[ei-]mitään
Katkoksellista puhuntaa voi lukea leikkauksina poetisoidusta markkinointiviestintä- tai palaveripuheesta. Sitaatin aloitus jo itsessään alleviivaa, että lukijan osallistaminen on melko näennäistä. Puhunta on ikään kuin tyhjää täynnä eikä johda mihinkään, valitsi lukija/työntekijä sitten kumman vaihtoehdon tai komennon hyvänsä. Kirjaa voi pitää hengeltään pelillisenä, kuten Arttu Seppänen ehdottaa Helsingin Sanomien kritiikissään (16.9.2022). Kuitenkaan teoksessa ei tarkasti ottaen esiinny vaikkapa ergodisuutta, jossa lukijan tekemät valinnat johtaisivat eteenpäin ’’pelissä’’. Toisto ’’[k/e]’’ assosioituu myös keskiviikkoon, tuohon arkipäivien arkipäivään, kun taas luku 14,2 yhdistyy hupaisasti ainakin Apple-kannettavan tuumakokoon. Arjen banaaliuden, kahveineen ja peikonlehtineen, kääntäminen toimivasti ja tuoreesti runomuotoon ei ole kaikkein helpoin tehtävä, mutta Vallila onnistuu siinä hyvin.
Kyllä/ei -toisto ja absurdin tuntuiset monivalinnat tuovat mieleen myös esimerkiksi kaikenlaiset fiilismittarit ja masennustestit. Näitä on suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa muunneltu ja parodioitu esimerkiksi Pontus Purokurun Römaanissa (2019):
Millä keinoilla yritätte unohtaa kapitalismin tuottaman täystuhon horisontin? Voitte valita useampia vaihtoehtoja.
Trollaan internetissä.
Syön masennuslääkkeitä (alle 2 kg päivässä).
Syön masennuslääkkeitä (yli 2 kg päivässä).
Olen työnarkomaani.
Römaanin listassa on väittämiä, joiden edessä olevan neliön lukija voi rastittaa. Vaikka Ehkän kytkös mielenterveysteemoihin on melko selvä, se ei ole osoitteleva, mikä on ilahduttavaa. ’’Valinta-tematiikan kautta Ehkään tarttuu myös melko suurikin pala zeitgeistiä. Mielenterveysongelmien kasvu viimeisen kymmenen vuoden aikana on yhdistetty myös kasvaneisiin valinnan mahdollisuuksiin’’, kirjoittaa kritiikissään myös Seppänen. Yksilön valinnan mahdollisuudet ovat kuitenkin myös vallitsev[a/ie]n järjestelm[ä/ie]n, muun muassa talousjärjestelmän, rajaamia. Myös Ehkä luo omanlaisensa järjestelmän. Hieman kyynisesti voisi siis kysyä, missä määrin valinnat ovat merkityksellisiä tai todeta, että valinta on loppupeleissä ikään kuin aina / aivan sama.
Arjen banaaliuden, kahveineen ja peikonlehtineen, kääntäminen toimivasti ja tuoreesti runomuotoon ei ole kaikkein helpoin tehtävä, mutta Vallila onnistuu siinä hyvin.
Teoksen huumori on melko mustaa ja välillä absurdia: ’’sitten keskittymiseni herpaantui, videopuhelun taustakohina alkoi kuulostaa / [varo/ora]valta tilanteessa ei ollut mitään staattista ja putosin’’. Tämänkaltaiset kohdat saavat lukijan sekä hellittämään tulkinnanhalustaan että hörähtämään sattumanvaraisesti generoidun oloiselle, mutta samalla osuvalle jälkimmäiselle sanavalinnalle: kieli itse tuotti taas oivalluksen!
Valintojen maailma heijastuu myös teoksen tapaan antaa lukijan tehdä itse valintoja esimerkiksi tietyn verbin persoonamuodon suhteen. Vallila totesi Runokuun haastattelussa elokuussa 2022, ettei tiedä, kuinka lukea teoksen kyseisiä kohtia ääneen.
Teoksessa toistuu hieman varioituna lause ’’luuli[n/t] että kerroi[n/t] jotain. Lausahdus herättää ajatuksen kertomisen eräänlaisesta sisällöttömyydestä. Kyseisessä kertomisen aktissa puhuja ehkä luulee tai toivoo tulevansa kohdatuksi myös henkilökohtaisella tasolla, mutta se paljastuu illuusioksi. Kertomuksen funktio vaikkapa mainonnassa, mutta usein myös näennäisen puolueettomissa tekstilajeissa kuten uutisissa, on esimerkiksi mielikuvien luomisessa ja myymisessä. Myös yrityselämässä on alettu käyttää erilaisia ’’tarinavalmentajia’’. Mieleen tulee taannoinen Kertomuksen vaarat -tutkimusprojekti, joka tarkasteli kriittisesti kertomusmuodon lisääntymistä mediassa erityisesti yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja kiinnitti huomiota siihen, miten kertomusmuoto yksinkertaistaa kompleksista todellisuutta.
Vallila yhdistää nerokkaasti henkilökohtaisuutta karttamaan pyrkivän viestinnän koukeroisen kohteliaisuuskoodiston ja jaarittelevan rytmin, jonka takaa päilyy yksilön ahdistus.
Valinnan näennäisyyttä alleviivataan myös kirjan loppupuolella kohdassa, jossa persoonan valinta on kummassakin tapauksessa sama eli toinen persoona: ’’luule[t/t] että ol[e/i]n kertonut jotain’’. Se onkin teoksen viimeinen kohta, jossa kyseinen runokeino esiintyy.
Paikoin kieltä hajottavassa puhunnassa on arkista, lähes saarikoskelaisen riisuttua toteavuutta 2020-luvulle päivitettynä. Pohjalla on ripaus Kafkaa sähköpostimuotoisessa paketissa: ’’pitää ihan erikseen vielä varmuuden vuoksi / pyytää, ettet välitä tätä tai mitään osaa tästä / sellaiselle pinnalle, jossa tämän tai tämän / osan leviäminen olisi lainvastaista, ja pitää / erikseen vielä varmuuden vuoksi pyytää / että ajattelet etkä tulosta turhaan, ja pitää / pyytää, että huomioit ystävällisesti sen, että / – – /eivätkä nämä / välttämättä edusta ketään tai pysy tällaisina / tai tarkoita mitään – – ’’. Vallila yhdistää nerokkaasti henkilökohtaisuutta karttamaan pyrkivän viestinnän koukeroisen kohteliaisuuskoodiston ja jaarittelevan rytmin, jonka takaa päilyy yksilön ahdistus. Samalla suoraan ilmaistu ajatus (yritysviestinnän/runon/kielen ylipäänsä) ei-mitään-tarkoittamisesta tuottaa huvituksen affekteja.
Turun Sanomissa Miikka Laihinen (2.1.2023) korostaa luennassaan teoksen virheitä ja ’’kielellisisiä häiriöitä’’, joista voisi varmaankin puhua myös koneissa esiintyvinä glitcheinä. Näissä häiriötiloissa voi kuitenkin nähdä myös muutospotentiaalia, joka horjuttaa järjestelmää. Paikoin huuruiseksi yltyvän kielen voi siis tulkinnasta riippuen nähdä kuvaavan yksilöä jallittavaa systeemiä tai vastarintaa sitä kohtaan. Maailmassa joka glitchaa, glitchaa myös kieli; virheen takaa pilkistää virne.
Kritiikki on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2023.
