Viimeiset vuoristolaiset ja paikalliskulttuurin tuho

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

suomentanut Lotta Toivanen

Bazar, 2017, 235 s.

Paolo Cognettin (s. 1978) romaani Kahdeksan vuorta voitti kesällä 2017 Italian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan, ja saman vuoden syksynä se jo ilmestyi suomeksi. Ihan näin nopeaan reagointiin tuskin mikään kustantamo tai suomentaja pystyisi; luultavasti ajatus suomentaa teos on syntynyt ehdokasvaiheessa.

Vuosittain jaettava Strega-palkinto on yleensä suosinut esteettisesti varsin konservatiivisia teoksia. Yksi syy tähän lienee valintaprosessissa. Raadin ovat perinteisesti muodostaneet 400 kulttuurieliitin edustajaa, joita kutsutaan nimellä Amici della domenica, ”Sunnuntaiystävät”. Nimi on peräisin kirjallisuussalongista, jonka piirissä palkinto sai alkunsa. Ensimmäisellä kierroksella kahdentoista kilpailuun kelpuutetun teoksen joukosta valitaan äänestyksellä viisi finalistia. Voittaja valitaan näiden joukosta niin ikään äänestyksellä. Prosessi eroaa siis selvästi esimerkiksi Finlandia-palkinnosta, jossa yksittäisellä valitsijalla on ainakin teoriassa mahdollisuus yllättäviin nostoihin.

Stregaa on myös arvosteltu siitä, että se suosii suurten kustantamojen teoksia, näillä kun on enemmän kontakteja ”Sunnuntaiystäviin” ja varaa lähettää satoja näytekappaleita raadille. Viime vuodesta lähtien valintaprosessia on pyritty tasapainottamaan laajentamalla raatia esimerkiksi yliopistojen ja kirjastojen edustajiin sekä eri maiden Italian kulttuuri-instituuttien valitsemiin intellektuelleihin; uudessa systeemissä valitsijoita on yhteensä 660.

Kahdeksan vuorta on varsin tyypillinen Strega-voittaja: romaania voisi luonnehtia konservatiiviseksi laatukirjallisuudeksi. Yhdellä tasolla romaani on hyvin perinteinen kasvukertomus isistä ja pojista, miehuudesta ja aikuistumisesta. Samalla se on kuvaus katoavasta elämänmuodosta ja hienovarainen poliittinen kannanotto.

Italian Alpeille sijoittuva teos sisältää myös omaelämäkerrallisia aineksia, sillä vuoret ovat Cognettin lapsuudenmaisemaa, ja nykyäänkin kirjailija asuu suurimman osan vuotta Aostanlaaksossa Luoteis-Italiassa. Romaani on sukua Cognettin aiemmalle teokselle Il ragazzo selvatico (2013), jossa syvän kriisin kokenut päähenkilö muuttaa erakoksi vuorille.

Italia on tunnettu historiantäyteisistä kaupungeistaan ja pittoreskeista maalaismaisemista, mutta samalla maa on yksi Euroopan vuoristoisimpia: 35% pinta-alasta on vuoria. Tiheään asutussa maassa tämä merkitsee sitä, että metropoli ja erämaa, inhimillinen ja ei-inhimillinen, ovat usein vieri vieressä. ”Joskus harvoin tuulisina syys- ja kevätpäivinä vuoret erottuivat Milanon bulevardien takaa. […] Huiput loistivat valkoisina, taivas oli poikkeuksellisen sininen, ilmassa oli ihmeen tuntua. Alhaalla olivat meluisat tehtaat, ahtaat työläiskorttelit, autokolarit, kaltoin kohdellut lapset, teiniäidit; ylhäällä oli lumi” (s. 12).

Romaanin minäkertoja on Pietro, joka kuvaa lapsuutensa ja nuoruutensa kesiä Italian Alpeilla. Dolomiiteilla varttuneet vanhemmat viihtyvät paremmin vuoristossa kuin kotona Milanossa, niinpä perhe vuokraa kesäpaikan Granan vuoristokylästä Luoteis-Italiasta.

Vaikka Pietron molemmat vanhemmat rakastavat vuoria, heillä on niihin hyvin erilainen suhde. Isä on päämäärätietoinen kiipeilijä, joka ei säästä itseään eikä muita: ”Isälläni oli omaperäinen tapa kulkea vuoristossa. Ei järin pohdiskeleva, pelkkää jääräpäistä puskemista. Hän kiipesi voimiaan säästelemättä, kilpaili aina jonkun tai jonkin kanssa” (s. 7). Siinä missä metsä on isälle pelkkä kulkuväylä ylärinteille, äiti taas tuntee metsän puut ja kasvit nimeltä, ”aivan kuin ne olisivat olleet yksilöitä omine luonteenpiirteineen” (s. 38). Symboliikka on selvää: metsä on yhteisö, riippuvuussuhteiden ja vuorovaikutuksen verkosto, vuorenhuipuilla taas on yksinäistä. Lastensuojelussa työskentelevä äiti viihtyy toisten ihmisten ja olentojen parissa, kun taas isä on itseriittoinen yksinäinen susi. Isä kyllä ottaa Pietron mukaan retkilleen, kunhan poika ei puhu tai pysähdy katselemaan maisemia.

Granassa Pietro tutustuu paikalliseen paimenpoikaan Brunoon, ja pojista tulee elinikäisiä ystäviä. Bruno on on hieman juro ja sosiaalisesti kömpelö mutta tuntee vuoret kuin omat taskunsa. Itse asiassa Brunolla ja Pietron isällä on paljon yhteistä, mikä herättää Pietrossa mustasukkaisuutta. Kerran heidän ollessaan kolmistaan vuorilla Pietroon iskee vuoristotauti eikä hän enää pysy isän ja Brunon vauhdissa: ”Näen yhä sieluni silmin sen hetken, jolloin se seisovat railon takana vierekkäin tohkeissaan kuin isä ja poika” (s. 57).

Italialaisessa kirjallisuudessa syvää suhdetta paikkaan ilmentää yleensä paikallinen kielimuoto. Myös Bruno tuntee kasvien, eläinten ja paikkojen ”oikeammat” nimet: ”Lehtikuusi oli brenga. Punapuu oli pezza. Sembramänty oli arula. Kallionkieleke, jonka alle saattoi vetäytyä sateensuojaan. Pikkukivi oli berio, ja se oli minun lempinimeni, josta pidin kovasti” (s. 61). Pietron mukaan Bruno opettaa hänelle murretta, mutta kyseessä on Aostanlaaksossa puhuttu arpitaanin kieli, joka on lähempänä oksitaania kuin italiaa.

Teini-ikäisenä Pietro ottaa etäisyyttä isäänsä eikä enää lähde tämän kanssa vuorille. Isä loukkaantuu, koska heidän yhteiset retkensä ovat ainoa läheisyyden muoto, johon hän kykenee. Pietrokaan ei tee mitään korjatakseen välejä, ja muuttaessaan Torinoon opiskelemaan hän lakkaa moneksi vuodeksi myös käymästä Granassa. Puhumattomuus ja toisten ihmisten kohtaamisen vaikeus yhdistävät kaikkia romaanin mieshahmoja. Sotaorpona isä kantaa sisällään käsittelemättömiä traumoja ja pakenee ahdistustaan ankaraan työntekoon ja vuorikiipeilyyn. Pietro taas ei kykene läheisiin naissuhteisiin vaan lähtee karkuun heti, kun suhde on muuttumassa vakavaksi.

Isän kuollessa kuusikymppisenä sydänkohtaukseen Pietro perii yllätyksekseen vuoristotontin Granasta. Palatessaan lapsuuden maisemiin hän saa kuulla kylään jääneeltä Brunolta, että isä halusi rakentaa tontille talon. Rakennusprojektin myötä Pietro löytää uuden suhteen vuoriin ja lapsuudenystäväänsä sekä tekee mielessään sovinnon isänsä kanssa. Samalla hän saa huomata, ettei seutu ole enää entisensä: ennätystulvat ovat tehneet tuhojaan, ja kylän läpi virtaavan joen uomaa on pitänyt leventää.

Samantyyppisiä viittauksia Alpeilla tapahtuviin muutoksiin on teoksessa siellä täällä: kylät autioituvat, perinteiset elinkeinot näivettyvät ja alppiluonto väistyy laskettelukeskusten tieltä, jotka ilmastonmuutoksen takia tosin joutuvat turvautumaan tekolumeen. Tämän muuttuvan todellisuuden keskellä perhe-elämää ja yrittäjyyttä kokeillut mutta lopulta erakkoelämän valinnut Bruno on eräänlainen viimeinen mohikaani, uhanalainen eläin, joka selviää vain syntyperäisessä ympäristössään. Pietro puolestaan on kahden maailman kansalainen, joka ei ole missään täysin kotonaan. Hän päätyy vapaaehtoiseksi Nepaliin, toisten vuorten keskelle.

Tarina paikalliskulttuurien tuhosta on yhtä vanha kuin modernisaatio itse, ja erilaisia hätähuutoja ja joutsenlauluja tullaan kuulemaan niin kauan kuin elämme fossiilikapitalismissa. Kahdeksan vuoren vahvuus on poliittisen sanoman vaivihkaisuudessa sekä siinä, ettei henkilöhahmoja kuvata ihannoidusti vaan inhimillisinä, kaikkine puutteineen. Romaanin vuoristolaiset eivät ole mitään jaloja villejä vaan usein jopa vastenmielisiä ihmisiä ja oman tuhonsa edesauttajia, kuten Brunon isä ja setä, jotka katkeroituneina ja kohtaloonsa alistuneina antavat perheen alppitilan mennä retuperälle.

Cognetti itse on puolestaan antanut hyvin suoria poliittisia lausuntoja ja sanonut hyödyntävänsä Strega-voittoaan pelastaakseen vuorensa. Hän on myös osallistunut Torinon ja Lyonin välille suunniteltua, Alppien läpi kulkevaa luotijunaa vastustavan No Tav -liikkeen toimintaan.

Lotta Toivasen suomennos on tyylikäs ja idiomaattinen. Erityisesti jäin miettimään, mikä alkutekstin ilmaus on käännetty ”hernerokkasumuksi”.