pxhere
Sirkka

Yksi pointti, kiitos

Arvio
|
Minea Koskinen
|

Tietokirjalle tärkeä tehtävä on ydinviestin välittäminen. Seppo Turusen kirja harhailee luonnossa vähän siellä ja täällä, Juha Kauppinen pelkistää onnistuneesti: kyse on monimuotoisuudesta. Arvostelussa Kauppisen Kanava-palkittu Monimuotoisuus ja Seppo Turusen Luonto ihmisen aikakaudella.

 

Tilaa Nuori Voima.


Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. 349 s. Siltala 2019.


Seppo Turunen: Luonto ihmisen aikakaudella. 316 s. Into 2019.

Jo takakannen kuvaus ”ilmastonmuutos jyllää, mutta on myös hyviä uutisia” sai minut takajaloilleni.

 

Englannin kielessä on sanonta drive one’s point home, siis kirjaimellisesti ’ajaa olennainen viesti kotiin’. Sanonnassa on kolme osaa: jonkun täytyy ajaa, täytyy olla viesti ja se pitäisi viedä perille. Ne ovat myös hyvän tietokirjan ominaisuuksia, jotka erottavat ainutlaatuiset teokset keskinkertaisista tekeleistä. 

 

Pointin kotiin ajaminen valitettavasti puuttuu Seppo Turusen teoksesta Luonto ihmisen aikakaudella. Teoksessa enemmänkin ajellaan ympäriinsä kirjoittajaa kiinnostavissa aiheissa.

 

Jo takakannen kuvaus ”ilmastonmuutos jyllää, mutta on myös hyviä uutisia” sai minut takajaloilleni. Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse siitä, etteikö maailmassa samaan aikaan tapahtuisi mitään hyvää (kuten mainitut väestönkasvun hidastuminen, uusiutuva energia ja metsien pinta-ala), mutta kaikki hyvä pitäisi suhteuttaa mittakaavaltaan ennen näkemättömään ongelmaan.

Mikään narratiivi ei suojellut ihmiskuntaa Jair Bolsonarolta.

Turunen pitää kaupungistumista megatrendinä, joka jättää jäljelle enemmän koskematonta luontoa. Tiiviit kaupungit kyllä säästävät maata rakentamiselta, mutta jos kaupungistuminen lisää lihan kulutusta, karjankasvatus tarvitsee entistä enemmän maata. Kaupungistuminen on myös kytköksissä vaurastumiseen. Kaupunkilaisen päästöt eivät enää liitykään perustarpeisiin, vaan kuluttamiseen ja matkusteluun. Niin kivaa kaupunkia ei olekaan, etteikö keskituloinen ihminen haluaisi sieltä pois pari kertaa vuodessa.

 

Ilmastonmuutoksen kohdalla taistelu narratiiveista on kuumentunut IPCC:n uusimman raportin jälkeen. Useat merkittävissä asemissa olevat henkilöt ovat syyttäneet mediaa pelon lietsomisessa. Kun Ylen toimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti kesäkuussa toivottomuudesta, tuottaja esitti, että ”jutun dramaturgia totta kai vaatii, että loppua kohden tarinan pitää kääntyä kohti toivon sanomaa”.

 

Samaan tapaan voi suhteuttaa Turusen mainitsemia ilmastonmuutokselle myönteisiä kehityskulkuja. Uusiutuvat eivät ole nakertaneet fossiilisten kulutusta vielä lainkaan ja väestönkasvun hidastuminen ei poista ilmastonmuutoksen ongelmia kuin marginaalisesti. Amazonia palaa ja hakkuut ovat lisääntyneet monen vuoden hyvän kehityksen jälkeen. Mikään narratiivi ei suojellut ihmiskuntaa Jair Bolsonarolta.

 

Kirjoittajan asiantuntemus olisi varmasti kirkastunut tiukemmalla rajauksella. Lukijan on kuitenkin vaikea löytää mitään punaista lankaa teksteistä, jotka käsittelevät yleisellä tasolla ilmastonmuutosta, juomavettä, geenejä ja sarvikuonoja. Kappaleiden aiheille löytyy liian usein parempi vastine jo julkaistuista tietokirjoista. Kirja sisältää toki myös tärkeitä ajatuksia ihmisten luontokäsityksistä ja muistuttaa, että luontoa ei ole vain koskematon ja häviävän pieni osa maailmasta. Elämä pitäisi saada pärjäämään kaupungissa, maaseudulla ja talousmetsissä.

Me ihmiset emme esimerkiksi ymmärrä, että fuusioenergia saadaan käyttöön 2300-luvulla ja se ratkaisee kaikki energiakysymykset ikuisiksi ajoiksi. Myönnän olevani pieni ja tyhmä. Haluan suojella omaa mitätöntä tulevaisuuttani tällä vuosisadalla ja tällä planeetalla.

Turusen sinne tänne poukkoilevaa ajatuksenjuoksua on varmaan edeltänyt hyväntahtoinen toimituspalaveri. Olisi mukavaa, jos kirjoittaisit ihmisen ja luonnon suhteesta valoisan, pohdiskelevan teoksen. Ehkä kirjoittaja on itse halunnut luoda antiteesin jollekin sellaiselle, jota hän pitää tarpeettomana pessimisminä.

 

Eräässä twitter-keskustelussa kysyttiin: “On vuosi 2030 ja ilmaston kuumeneminen on onnistuttu pysäyttämään 1,5 asteeseen. Mitä on tapahtunut?” Pitkän linjan vihreä poliitikko ja ilmastoasiantuntija Oras Tynkkynen vastasi lyhyesti: ihme. Niin kiire meillä on.

 

On pessimismiä jäädä toistelemaan poliittisia realiteettejä ja valittelemaan niiden ahtautta. Mutta Turusen ajatuksissa häiritsee samanlainen kiireettömyyden tuntu kuin Esko Valtaojan parin vuoden takaisessa teoksessa Kohti ikuisuutta. Me ihmiset emme esimerkiksi ymmärrä, että fuusioenergia saadaan käyttöön 2300-luvulla ja se ratkaisee kaikki energiakysymykset ikuisiksi ajoiksi. Myönnän olevani pieni ja tyhmä. Haluan suojella omaa mitätöntä tulevaisuuttani tällä vuosisadalla ja tällä planeetalla. Siihen nähden olemme uralla, joka kaikesta insinöörien saavutuksista huolimatta on suistamassa meitä objektiivisesti arvioiden kovin ankeaan tulevaisuuteen. Se voi tehdä tyhjäksi kaikki ihmiskunnan hyvät saavutukset.

 

Yleensä ihmiset toimivat vastoin parempaa tietoa. Kirjassa olisi voinut pureutua syvemmälle siihen, miksi tieto lähestyvistä keikahduspisteistä ei toistaiseksi ohjaa melkein mitään ihmisen toimintaa. Miksi emme tee mitään? Koska pelkäämme liikaa vai koska emme pelkää tarpeeksi?

 

Toimittaja Juha Kauppinen on puolestaan selvästi käyttänyt paljon aikaa miettiessään, minkä ajatuksen hän haluaa iskostaa lukijan mieleen. Teoksen nimi kertoo, että nyt ollaan perusasioiden äärellä. Monimuotoisuus, siitä tässä on kyse.

 

Kirjassa etsitään kadonneita lintulajeja, hyönteisiä ja harvinaisia suokasveja. Joskus kato on käynyt hitaasti, joskus yllättäen, kun ympäristö on myllätty elinkelvottomaksi. Joskus yksilöitä on niin vähän, että populaatio elää lopun alkua ja se aiheuttaa hiljaista surua. Kauppinen sanoittaa hienosti cityläisen ymmärryksen ylittäviä luontokokemuksia. Olen luonto-oppaan matkassa, mutta ilman hyttysiä.

 

Kauppinen on sekä pohdiskeleva luonnossa kulkija että toimittaja, joka tivaa kaivosyhtiöltä, miksi yva-lausunnosta puuttuu jokin hänen kaipaamansa maininta. Roolien vaihtelu tekee teoksesta raikkaan poikkeuksen luontokirjojen joukossa ja suuntaa sen uudelle yleisölle.

 

Ensimmäinen luku alkaa neljältä aamulla, kun Kauppinen herää ajatukseen: Darwin oli väärässä. Selitystä lukija saa odottaa sivulle 43. Sitä ennen käydään miljoonien vuosien takaisissa sukupuutoissa, pohditaan evoluution olemusta. Välissä rengastetaan lintu, jolla on suuret mustat silmät. Kirjoittaja luottaa lukijan kärsivällisyyteen ja myös lunastaa odotukset. Darwin oli väärässä tulkitessaan, että luontoa hallitsee vain olemassaolon taistelu.

Monimuotoisuus heikkenee, koska ”luonto on reunahuomautus, joka unohtuu”.

Luonnon monimuotoisuuden kato näyttäytyy nyt ”hauraiden spesialistien” katona, koska ihmiset vaikuttavat niin laajasti ja monenlaisiin ympäristöihin. Generalistit pärjäävät, koska ne voivat vaihtaa kotia ja ravintoa. Luonnon rikkaus on kuitenkin muuta kuin aggressiivisia lajeja. Valtaosa teoksen kappaleista on nimetty lajien mukaan, mutta ei siksi, että monimuotoisuudessa olisi kyse yksittäisistä lajeista.

 

Nimetyt lajit ovat harvalle (kaupunkilais)lukijalle tuttuja. Valinta on kiinnostava, koska yhtä lailla Kauppinen voisi omistaa kappaleen hömötiaiselle, harvinaiseksi muuttuneelle, mutta ennen yleiselle linnulle. Sen tietäisi suurin osa lukijoista. Hauraista spesialisteista aukeaa kuitenkin aina jokin erityinen maailma, tietynikäinen ja näköinen metsä tai suo. “Ei ole olemassa kahta keskenään täysin samanlaista suota tai metsää”, Kauppinen kirjoittaa. Yksinkertaiselta kuulostavien huomioiden takana on vuosia luonnossa liikkumista ja kunnioitettava määrä lähdekirjallisuutta.

 

Yksi hauras spesialisti on ruusuruohomaamehiläinen, joka tarvitsee päivässä 12 ruusuruohon kukintoa. Muutaman metrin levyisen niityn niittäminen jättää mehiläisen pyörimään nälkäisenä ympäriinsä. Innokkaat niittäjät ”pitäisi saada uskomaan, että ötököillä on jotain merkitystä”. Monimuotoisuus heikkenee, koska ”luonto on reunahuomautus, joka unohtuu”. Tosin emme tässäkään saa selitystä ihmisen lajityypilliselle itsetuhoisuudelle, korkeintaan arkiselle tyhmyydelle.

 

Teoksessa vuorottelevat luontevasti tutkimustieto ja luontoa tarkkailevan toimittajan havainnot. Rivien välistä on aistittavissa suru, mutta se ei hallitse. Moni kappale loppuu varovaisen toiveikkaasti, koska paikallisten populaatioiden suojeleminen voi parantua jonkin verran pelkästään sillä, että tieto saavuttaa ”niittäjän”. Emme vielä tiedä, miten tässä käy. Vaikka tilanne on karu, narratiivin voi juuri ja juuri hyväksyä.

 

Juttu on ilmestynyt Nuoren Voiman Sápmi-numerossa (5/2019). Tilaa Nuori Voima täältä.