Yksinäisten miesten tarinoita
Olavi Koistisen esikoisnovellit paljastavat tavallisuuden takana piilevän omituisuuden.
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. 216 s. Kosmos 2017.
Olavi Koistisen esikoiskokoelman niminovellissa tavataan valtiovarainministeriössä työskentelevä Raimo, jonka pitkäaikaisena haaveena on laskea miljardiin. Tarina sopii edustamaan kokoelman muitakin tekstejä. Niistä jokaisessa esiintyy mies tai poika eri elämänvaiheessa. Sukupuolen lisäksi Koistisen päähenkilöitä yhdistää pinnalta jokin hieman erikoinen tavoite tai ainakin enemmän tai vähemmän epätoivoinen pyrkimys hallita elämäänsä. Toisinaan voidaan puhua jopa pakkomielteistä.
Olisi houkuttelevaa tulkita näitä kertomuksia jonkinlaisena suomalaisen miehen kujanjuoksun pienoiskuvana. Tarinoissa tavataan joukko tyyppejä, jollaisia voisi periaatteessa asua kenen tahansa naapurissa. Koistisen henkilöistä arkisimmatkaan eivät silti ole tylsässä mielessä perinteisiä. Ennemmin novelleissa paljastetaan tavallisuuden takana piileksivä omituisuus. Lopputulos on uskottava.
Koska henkilöt ovat todentuntuisia, aiheiltaan erikoisemmatkaan novellit eivät kompastu nokkeluuteen tai yliyrittämiseen. Pitkien laskutoimitusten lisäksi tarinoissa esimerkiksi tuskaillaan pankin puhelinrobotin kanssa, pukeudutaan – kirjan riemastuttavasti oudoimmassa tekstissä – lehmäksi tai vain podetaan krapulaa pölyhiukkasten muotoja pohtien. Osa henkilöhahmoista kipuilee teini-iän tuskissa, mutta sen helpompaa ei ole keski-iässä tai senioreilla. Elämän pienissä hankaluuksissa on suuren draaman ainekset.
Silloinkin, kun novellien aiheet ovat tavanomaisia, Koistisen vahvuus kirjoittajana näkyy tunnelman ja ympäristön kuvauksessa. Novellimuoto ja tiivis ilmaisu nostavat yksinkertaiset mutta tarkat havainnot hyvin esille.
Oli huhtikuinen ilta. Satoi kuin Itämeri olisi nostettu taivaalle pystyyn. Raimo käveli piiskauksen läpi kotiin. Hän ei jaksanut riisua märkää takkia, ainoastaan kenkänsä. Hän istui sihisevissä ulkovaatteissa nojatuoliinsa ja lojui märkänä, sitten nahkeana ja lopuksi enää hikisenä, kunnes nukahti viittomakielisten uutisten pehmeään hiljaisuuteen. (s. 201)
Jos kirjasta etsii läpileikkaavaa teemaa, se on kommunikaation vaikeus. Teeman tärkeys tuli ilmi myös Koistisen Nuoreen Voimaan (1/2017) kirjoittamasta autofiktiivisestä novellista Mies joka laski tuhanteen. Novellissa aloitteleva kirjailija etsii vielä omaa ilmaisuaan ja löytää itsensä toistuvasti hieman avuttoman ja sivullisen oloisista henkilöhahmoistaan. Silti novelli ei anna tyhjentäviä pohdintoja esikoisteoksen sisällöstä.
Ellei kommunikaatio, niin ainakin ulkopuoliseksi ajautuminen toistuu kokoelman sivuilla useaan otteeseen. Yksinäisyys on osa henkilöhahmojen todellisuutta siitä huolimatta, ollaanko liikkeellä yksin, perheen kanssa vai kaveriporukassa. Synkissä sävyissä on toki mukana huumoria ja yllättäviä näkökulmia. Yhdeltä istumalta luettuna kirja saattaa jättää hieman haikean melankolisen vaikutelman. Vaikka tarinat olisivat erityyppisiä, niissä tapahtuva kehitys – tai tilanne, jossa henkilöt eivät niinkään kehity kuin yrittävät oppia tulemaan toimeen – on samankaltaista. Hetkittäin samankaltaisuus voi jo puuduttaa, mutta kokonaisuus nousee kuitenkin sen yli.
Kertomusten jännitteet yksilön ja häntä ympäröivän hämmentävän todellisuuden välillä korostuvat varsinkin, kun vastakkain asetetaan arki ja virtuaalimaailma. Tietokoneita, pelaamista, lukuja ja tilastoja on helpompi hallita kuin ihmissuhteita. Koistisen kokemus toimittajana varmasti vaikuttaa teeman toistumiseen. Teknologia ei ole tarinoissa yksiselitteisesti pahasta, vaan se voi auttaa ihmisiä toimimaan elämässään. Usein se kuitenkin sulkee heidät eristyneisiin maailmoihin.
Iltaisin avaan nettiselaimen ja kytkeydyn suureen koneeseen, joka näyttää minulle ihmeellisiä asioita. Kaiken, minkä osaan pyytää, se osaa loihtia näkyviin. Istun huriseva tietokone sylissäni, tunnen sen kuumuuden reisiäni vasten ja haistan kotelossa kuumenevan pölyn. Tuijotan päättymätöntä paraatia, se on tahmeaa hunajaa, joka tahraa kaikki muut ajatukset. (s.137)
Koistisen henkilöt ovat tietoisia asemastaan, tarkkailevat ympäristöään ja olosuhteitaan kenties ulkopuolisina, mutta osuvasti. Lukija pääsee havainnoimaan maailmaa samoin, etäisyyden päästä, hiukan huvittuneena. Pyrkimys kohti yhteyttä on kuitenkin koko ajan olemassa.
