”En vittu valehtele”

Esseisti Antti Hurskainen luki Koko Hubaran Ruskeat Tytöt ja Timo Hännikäisen Lihamyllyn. Jotakin yhteistä niillä on.

Jos lyön kassajonossa edellä seisovaa ihmistä takaraivoon, hänestä tulee uhri. Uhriuden perusmerkitystä ei ole vaikea hahmottaa, ellei pyri näyttelemään yksinkertaista. Toki käsitteestä saa kiharaisen, jos ottaa huomioon uskonnollisten rituaalien ja metsästäjien peijaisten kaltaiset uhri-ilmiöt. Arjessa ja ihmisten kesken sen sijaan pääsee pitkälle pelkällä intuitiolla: uhri on kärsinyt, uhrille on tehty väärin.

Oletetaan, että kassajonossa pahoinpitelemäni ihminen tekee rikosilmoituksen. Hän joutuu kertomaan poliisille Alepan tapahtumat ja luomaan narratiivin, jossa minä pahoinpitelen ja hän kärsii. Harva julkenisi väittää, että samalla hän ”uhriutuu”, sillä uhriutumisen konnotaatiot ovat yksinomaan kielteiset. Uhriutuja, kuten sellaisen ymmärrämme, nauttii uhrin asemastaan ja saattaa hekumassaan valittaa niin kutsutusti turhasta. Self help -kirjallisuudessa ja keskustelupalstoilla uhriutujaa pidetään jopa narsistin tai väkivaltaisen puolison kaltaisena ongelmatapauksena, joka vaurioittaa itsensä lisäksi lähimmäisiään.

Mutta voisiko uhriutumisen käsittää neutraalimmin, ikään kuin lähtötasoksi? Pahoinpitelemäni tuntematon uhriutuu de facto, sillä hän parkkeeraa itsensä uhrin asemaan. Vaikeneva uhri ei ainakaan tule uhriutuneeksi, mutta kuka haluaisi elää mykkien ihmisraunioiden maailmassa? Ei, tarvitsemme lisää uhriutumista mutta vielä enemmän pohdintaa siitä, milloin uhriutuminen on perusteltua ja ylevää, milloin taas alhaista ja tarpeetonta.

 

***

 

Koko Hubara (s. 1984) kertoo seisoneensa varhaisteininä kassajonossa, kun tuntematon mies alkoi epäillä häntä myymälävarkaudesta, huudella rasistisia solvauksia ja kaivaa Hubaran taskuja. Mies myös tunki kätensä hänen alushousuihinsa. Sakkotuomioon johtaneen tapauksen kulku kerrataan Hubaran esikoisteoksessa Ruskeat Tytöt (Like 2017), joka perustuu hänen huippusuosittuun blogiinsa. Ruskeiden Tyttöjen ”tunne-esseissä” Hubara jakaa muitakin omakohtaisia anekdootteja. Esimerkiksi yliopistossa häntä on luultu vaihto-oppilaaksi ja siivoojaksi, äitiysneuvolan terveydenhoitaja on tarjonnut tulkkia. ”Mokkalatte” ja ”mantelisilmä” ovat Vantaalla syntyneelle Hubaralle tuttuja nimityksiä.

Koko Hubara, jemeninjuutalaisen isän ja kantasuomalaisen äidin tytär, on kokenut pöyristyttävää rasismia, seksismiä ja seksuaalista ahdistelua. Hän on kiistatta uhri. Ruskeat Tytöt kuvaa tekijänsä ja kulttuurimme tragedioita paatoksella ja kiitettävän konkreettisesti. Hubara on löytänyt ”ruskeudesta” kevyen ja osuvan tavan hahmottaa mustan ja valkoisen tuolle puolen putoamista. Mustien kärsimykset eivät ole hänen omaisuuttaan, valkoisten etuoikeudet yhtä vähän.

Ruskeat Tytöt on parissa vuodessa kasvanut blogista käsitteeksi ja tuoteperheeksi. Esikoiskirjailija Hubara pyörittää nyt omaa verkkomediaansa, josta voi ostaa Ruskeat Tytöt -hupparin ja pipon. Kyynikko puhuisi ahneudesta tai silkasta korniudesta. Sellainen olisi ilkeämielistä, mutta jonkinasteista vauhtisokeutta Hubaran toiminnasta voi aistia, vaikka ei olisikaan pahantahtoinen.

Vastaavaa kaiken irti ottamisen henkeä valuu myös Hubaran esseetekstiin ja uhrin aseman sanallistamiseen. Silmiinpistävän usein kaikki ovat Koko Hubaraa vastaan – jopa laastariteollisuus. Kokoelman parhaassa esseessä ”Hiphop ja vaihtoehdottomuus” Hubara käyttää rakastamastaan musiikkilajista laastarin metaforaa ja huomauttaa ohimennen, joskin tosissaan, kuinka ”laastarit ovat yleensä valkoisen ihmisen ihon värisiä”1.

Myös lukeminen on lukemista rakastavalle Hubaralle ongelmallista, koska hän ei löydä suomalaisesta proosasta kaltaisiaan henkilöhahmoja:

Jokainen ihminen ansaitsee tulla kuvatuksi ulkoisesti kaunokirjallisuudessa, ihohuokosiaan, melaniini­lukuaan, hiustenlaatuaan, vartalonmuotoaan myöten. Jokainen. Jokainen ihminen, jokainen kipu.2

Ymmärrän, mitä Hubara tällä hakee, mutta ajatus on silti narsistinen. Rakastan itseäni siinä missä muutkin, mutta en etsi kirjallisuudesta toisintoja ihohuokosistani. Usein luen nimenomaan unohtaakseni oman olemassaoloni. Sanataiteen ei tarvitse olla sataprosenttisen samaistuttavaa opettaakseen kuolemaan ja tätä kautta elämään. 

Koko Hubaran ihannekirjastosta puolestaan voisi lainata peilejä. Kuten kriitikko Herman Raivio muotoilee Suomen Kuvalehden arviossaan:

Hubara näkee itsensä kaikkialla. Siellä missä Hubara ei ole, hän näkee poissaolonsa.3

Kun Hubara pyytää osallistumaan tuskaansa vääränlaisten laastarien ja henkilöhahmojen äärellä, hän tekee hallaa Ruskeiden Tyttöjen ydinsanomalle. Yhteiskunnallisesti uraauurtava uhriutuminen muuttuu uhriutumisbileiksi, joissa dj pyörittää termejä ”cis­hetero”, ”rodullistaminen” ja ”PoC”. Ruskea feministi hylkää Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin kaltaiset naisasiakirjoittajat, sillä he eivät ajattele hänen olemassaoloaan. Valkoiset feministit ovat Hubaralle mykkiä, koska:

[H]eidän kirjoissaan oli naisia, joita puristeltiin kyllä perseestä, mutta ei sellaisia naisia, joita puristeltiin perseestä kutsuen samalla eksoottiseksi hierojaksi tai napatanssijaksi.4

Samalla logiikalla en voisi arvostaa Rikosta ja rangaistusta, sillä Raskolnikovilla ei ole aivan kaikkia ominaisuuksiani. Hypersensitiivisyyden ja vainoharhan välisellä erolla on tapana kaventua olemattomiin, mitä Ruskeat Tytöttahtomattaan todistaa.

Toisaalta: kiinnostaisiko Koko Hubara ketään, jos hän osaisi laittaa asiat mittasuhteisiin, olisi järkevä?

 

***

 

Myös Timo Hännikäinen (s. 1979) on uhri. Ei pelkästään eikä edes enimmäkseen, mutta 2000-luvun kotimaisista kirjailijoista hän on ehdottomasti riepotelluin ja vihatuin. Toisin kuin nuori Hubara kassajonossa, Hännikäinen on yleensä edesauttanut kaltoinkohteluaan provosoimalla tai käyttäytymällä kuin idiootti. Huomionkipeä Hännikäinen tuntuu myös saavan perverssiä nautintoa asemastaan likasankona. Silti: kun laitavasemmistolainen Varisverkosto liimailee Hännikäisen kotitalon ovelle ”tunne naapurustosi natsit” -lappuja, nimenomaan Hännikäisellä on perusteita olla varuillaan ja tehdä rikosilmoitus. Kun Alfred Kordelinin säätiön Hännikäiselle myöntämä apuraha pyritään epäämään verkkopalautevyöryllä, mahdollisia uhreja on tasan yksi.

Hännikäisen teos Lihamylly (Kiuas 2017) palaa natsilappu- ja Kordelin-kohujen ohella kymmeniin tapauksiin, joissa lyöjän ja lyötävän asemat ovat näitä moniselitteisemmät. Alaotsikko antaa tuoteselosteen: ”Kirjallisen, julkisen ja poliittisen eläimen muistelmat vuosilta 2000–2016”. Muisteleminen alle neljäkymmenvuotiaana kuulostaa ennenaikaiselta, mutta Hännikäisellä on syynsä kiirehtiä. Hänen ympärillään on tapahtunut paljon. Reilussa vuosikymmenessä Hännikäinen on muuttunut kirjallisen eliitin arvostamasta runoilijasta, esseististä ja kääntäjästä ihmissaatanaksi, punaiseksi vaatteeksi, jonka pelkkä kutsuminen tilaisuuksiin aiheuttaa säännönmukaista raivoa. Hännikäistä kammoavat eivät muodosta homogeenistä joukkoa, mutta yleisimmin he identifioituvat poliittiseen vasemmistoon ja jakavat liberaalin maailmankatsomuksen. 

Timo Hännikäinen, kuten niin moni, hahmottaa oman ahdinkonsa syyttämällä muita. Harvat kuitenkaan kykenevät solvaamaan yhtä uljaasti kuin Hännikäinen, kuten esseeteokset Ilman (2009) ja Ihmisen viheliäisyydestä (2011) lukeneet tietävät. Lihamyllyssäkin Hännikäisen proosavirke on kauneimmillaan, kun kauna kohdistuu täsmällisesti johonkin ilmiöön tai, etenkin, ihmiseen: Samuli Knuuti, Ville Hytönen, Maaria Ylikangas, Antti Nylén… Hännikäinen käyttää oikeita nimiä ”pestessään ruumistaan”, kuten hän August Strindbergin kisällinä kokee tekevänsä. 

Virallisesti Lihamyllyn eetokselle naureskellaan, mutta veikkaan monen kirjailijan ja toimittajan selanneen levottomana sen pitkää henkilöhakemistoa.

Piikittelyn ja tylytyksen vastapainoksi Hännikäinen jakelee kehuja, joskin enimmäkseen itselleen. Hänen päätoimittamiensa Kerberos- ja Sarastus-lehtien arvo ei jää epäselväksi. Nykyisten yhteistyökumppanien kuten Hexen Press -kustantamon ja Suomen Sisun selkääntaputtelu on Lihamyllyssä uuvuttavinta. Kun Hännikäinen jaksaa suhtautua käsittelemiinsä henkilöihin ambivalentisti, teksti alkaa hengittää. Kohtaamisiaan Paavo Haavikon ja Pentti Linkolan kanssa Hännikäinen taas muistelee fanipojan aseistariisuvalla kunnioituksella.

Lihamyllyssä henkilökohtainen on todella poliittista. Suomalaisen kirjallisuuselämän laaja kuvakin hahmottuu, kun hän kritisoi yksilöitä tai tarkasti rajattuja yksittäistapauksia. Valitettavasti hän ei kirjan mitassa kykene vastustamaan yleistämisen kiusausta. ”Punavihreä konsensus” on jopa nostettu yhden alaluvun otsikoksi. Ylätason jaarittelut suvaitsevaiston hegemoniasta saavat kielellisesti taitavan Hännikäisenkin vaikuttamaan Hommaforumin tusinakirjoittajalta.

Avainhetkinä, kuten Kordelinin apurahatapauksessa, Hännikäinen malttaa mielensä ja on eksakti. Se, että säätiö päätyi edes harkitsemaan kertaalleen myönnetyn apurahan perumista saamansa palautevyöryn vuoksi, on absurdia ja surullista. Sekin on surullista, Hännikäisen kannalta, että vuosiapu­rahaputket eivät ole koskaan auenneet hänelle. Silti: Mitä pitäisi ajatella, kun viime vuonna vaille kirjastoapurahaa jäänyt Hännikäinen valittaa päätöksestä, laatii ”harhaoppisten kirjailijoiden eristämistä” käsittelevän selvityksen ja luovuttaa tämän kansanedustajaystävälleen Olli Immoselle (ps)? Tai kun hän katsoo aiheelliseksi erota julkisen protestin kera Kirjailijaliitosta, joka ei myöntänyt hänelle rahoitusta, vaikka hakija katsoi ”täyttävänsä kriteerit”?

Tässä yhteydessä Hännikäinen käyttää ilmausta ”verinen vääryys”. Kai niinkin voi sanoa, vaikka sanoja tietää kyllä hyvin, että kriteerit täyttäviä pyytäjiä on aina enemmän kuin saajia. Arvo- ja markkinaliberalismin kriitikon ei myöskään olettaisi järkyttyvän, kun yksilö ei pääsekään tavoitteisiinsa. 

On totta, että Timo Hännikäisellä on paljon vihamiehiä. Silti Lihamyllyn uhrituminen sinkoutuu kohtuuttomiin sfääreihin, kun Hännikäinen olettaa koko suomalaisen kirjallisen elämän apurahajärjestelmineen asettuneen häntä vastaan. Hännikäisen megalomania tuokin mieleen Jari Sarasvuon ja erään hänen nälkävuoden mittaisista radiomonologeistaan. Sarasvuo sivuaa ohjelmassa menneisyyttään uhriutujana, nyt jo parantuneena. Hän tunnustaa haksahtaneensa ajattelemaan, että Suomen media on yhteisellä päätöksellä liittoutunut häntä vastaan:

Että ne kaikissa toimituskokouksissaan pohtii juuri minua, Jaria.5

Uhrin aseman paisuttaminen on keskeinen osa Hännikäisen brändiä mutta johtaa Aisopoksen sadusta tuttuun tilanteeseen. Silloin tällöin susi tulee ja Timo Hännikäistä todella vainotaan. Kaikki ovat kuitenkin tottuneet sutta eli ”verisiä vääryyksiä” ja ”ideologisella ristiretkellä olevia toimittajia” huutavan Timo-pojan hätään.

Samalla logiikalla toimivat Hännikäisen innokkaimmat kriitikot. Keväällä 2015 hänen Kunnia-esseeteoksensa julkaiseminenkin tuntui olevan väärin sellaisten ihmisten mielestä, jotka ovat perinteisesti kannattaneet sananvapautta. Eikä Kordelin-farssissa Hännikäisen kuuttatuhatta euroa vastustamaan nousseita Anssi Järvistä ja Tuomas Murajaa voi kiitellä suhteellisuudentajusta.

Hännikäisen internet-sikailut olisi syytä tuomita täsmällisesti. Hänen sanataiteensa heikkouksiin, kuten valtaosaan Kunniasta, tulisi puuttua analyyttisesti ja kirkumatta. Aloittaa voisi vaikkapa Kunnian esseestä Veljeskunta, jossa Hännikäinen luennoi metsästysseurojen yhteisöllisyydestä pikemminkin tylsästi kuin provosoiden. Kärkevyys on vain yksi, joskin tunnetuin osa hänen ilmaisurepertuaariaan. 

Kuinkahan moni Timo Hännikäisen aktiivisista vihamiehistä on edes perehtynyt hänen tuotantoonsa? Miten vaarallisena vaikkapa Hysterian maan (2013) sivistynyttä kirjallisuusesseistiikkaa kannattaa pitää?

Väärämielisen kirjailijan olemassaolon kavahtaminen ei kerta kaikkiaan auta. Päinvastoin: Kunniasta muistetaan ainoastaan yritykset estää teoksen julkaisu, ei sitä, kuinka puiseva pino esseitä tämä ”kohukirja” onkaan.

Piruntorjuntahengen hedelmät kerää se, joka ylennetään piruksi.

 

***

 

Lihamylly ja Ruskeat Tytöt ovat muutosta ajavia ja agendalla varustettuja teoksia mutta teoksia yhtä kaikki. Tyyli on köyhän mutta myös kirjallisen uhriutujan perusoikeus. Kansiin laitetun uhriutumisen uskottavuus on tiiviisti sidoksissa sanavalintoihin, rytmin tajuun ja kokonaisuuksien hahmottamiseen – eli seikkoihin, jotka erottavat hyvät kirjailijat huonoista. ”Olen uhri” on sanottavissa lukemattomin tavoin, joista kaikkia ei lue mielellään.

Timo Hännikäisen asiaproosatyyliä voisi luonnehtia kylmäksi, mahdollisimman epäempaattiseksi. Ilman-läpimurtoteoksensa johdannossa Hännikäinen rinnastaa autobiografisen kirjoittamisen potilaan itselleen suorittamaan kirurgiseen operaatioon, jossa voi onnistua vain sopivasti turtuneena. Samaa kliinistä metodia hän soveltaa onnistuessaan muiden solvaamisessa. Mutta kun armoton fasadi pettää ja Hännikäinen innostuu, jäntevä proosa valuu sormien välistä. Viha muuttuu keljuiluksi ja uhriutuminen nillitykseksi. 

Nyky-Hännikäinen ei ole yhtä ahnas myöntämään heikkouksiaan kuin Ilman-Hännikäinen, joka teki juuri puutteistaan taidetta. Horjumattomuus tuo Lihamyllyyn paikoin tahattoman koomisiakin sävyjä.

Sellaisista puheenollen: Koko Hubara syytti alkuvuodesta 2016 kirjailija Laura Lindstedtiä ja tämän Oneiron-teosta kulttuurisesta omimisesta. Hubaran mukaan etuoikeutettu kantasuomalainen ei saisi kuvata fiktiossaan syömishäiriöistä juutalaista.6 Timo Hännikäinen kiteyttää Lihamyllyssä:

[U]seampi kirjailija yritti kohteliain ja maltillisin sanakääntein selittää, että kirjailijat ovat aina kirjoittaneet myös oman kokemuspiirinsä ulkopuolisista asioista, vaikka ainoa järkevä vastaus Hubaralle olisi ollut kehotus pitää turpansa kiinni.7

Monella Nuoren Voiman lukijalla lienee vaikeuksia nyökkäillä tyytyväisenä vain koska sitaatin on kirjoittanut Timo Hännikäinen. Vaikkapa Markku Eskelisellä on tapana sanoa vihamiehistään paljon pahemmin, mutta hänen kirjallinen raivonsa osataan ottaa kirjallisena. Hännikäisen tapauksessa viha taiteellisena tehokeinona ja kännimölinät Facebookissa menevät välillä pahanpäiväisesti sekaisin. Ehkä vuosikymmenten kuluttua, kun sosiaalinen media on räjähtänyt mutta kirjat elävät, Timo Hännikäisen poetiikkaa arvostetaan.

Nimestään ja karmeasta kannestaan huolimatta Lihamylly on nimittäin uljasta sanataidetta. Tällä verukkeella ainakin minä, esteetti, olen valmis antamaan jokusen Pekka Siitoin -henkisen manööverin anteeksi.

Ruskeat Tytöt puolestaan liikkuu tässä ajassa ja reaalipolittisesti oikeammalla asialla kuin Lihamylly. Kansan Uutisten Pontus Purokuru rohkenee julistaa, kuinka ”Suomi jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Koko Hubaran”.8 Tuskin sentään, ja ainakin sen voi luvata, ettei kirjallinen Suomi polvistu Hubaran edessä. Ruskeita Tyttöjä ei tutkita yliopistoissa vuonna 2070, niin pahasti esseeilmaisu tökkii. Ikään kuin Hubara tunnustaisi tappion jo teoksen johdannossa verkkoyleisöönsä vedotessaan:

Ei kannata pelästyä: essee on vain vähän hienostuneempi sana blogipostaukselle, joka on painettu kirjaksi.9

Olen kuullut parempiakin esseen määritelmiä. Mutta jos Hubarasta tuntuu genrekysymyksessä tältä, niin minkä sille voi. Ruskeiden Tyttöjen nimeäminen ”tunne-esseiksi” luo suojan, jonka alla värjöttelevä Hubara ei saata erehtyä. Meillä valkoisilla on filosofimme, kirjailijamme ja julkinen keskustelumme. Hubara pohtii, mitä ruskeille jää kirjoitettavakseen:

Kokemukset. Tunteet. Kokemukset ja tunteet ovat totta.10

Hubara korostaa totuudellisuutta muotoiluilla kuten ”tiedät kyllä mistä puhun”11 tai ”en vittu valehtele”12. Kumuloituessaan hänen tyylikeinonsa, kuten yhden sanan virkkeet ja anglismit, tekevät esseetekstistä pikemminkin raskasta kuin kevyttä, vaikka blogimaiseen ilmavuuteen olisikin pyritty.

Myöskään Lihamylly ”ei vittu valehtele”. Hännikäinen varoo korostamasta teoksensa kirjallisuudellisuutta, sillä tietoisuus keinoista olisi suoraan pois raa’asta fiiliksestä. Tässä suhteessa Hubaran ja Hännikäisen eetokset muistuttavat kovasti toisiaan. Kumpikin haluaa puhua suunsa puhtaaksi, sillä ikenet ja limakalvot ovat likaantuneet väärämielisen ilman hengittämisestä. Ja kun antaa tulla, ei voi valehdella, eihän?  

Hännikäinen perustelee teoksensa nimeä:

Kulttuurielämän, julkisuuden ja politiikan toimintamekanismi on nimittäin sama kuin lihamyllyn: sen tarkoitus on jauhaa kaikki nieluunsa joutuva orgaaninen aines yhdenmukaiseksi massaksi. Onnistuipa se tässä tai ei, ihminen ei myllyn läpi kuljettuaan ole aivan entisensä.13

Timo Hännikäisen ja Koko Hubaran uhriutumisperformanssit pyörittävät omanlaisiaan myllyjä. Kumpikaan uhri ei jää sängynpohjalle, vaikka molempia on kannustettu vaikenemaan. He ovat aktiivisia, toisintavia uhriutujia. Lihamylly ja Ruskeat Tytöt eivät loukkaannu, jos niiden äärellä loukkaannutaan, verisestikin. Hännikäinen jopa kirjoittaa pyrkimyksensä tuottaa tekstillään uusia uhreja auliisti auki. Hubara ei ole yhtä ikävä, mutta myös hänen teoksensa haluaa moukaroida: rasismia, valkoisuutta ja miestä kassajonossa yli viidentoista vuoden takaa.

Sehän on oikein, patojen purku ja suoraan puhuminen. Kunhan kirjailija, joka antaa tulla, tunnustaa peilistä katsovan ihmisen viheliäisyyden. Tennessee Williamsin sanoin:

All cruel people describe themselves as paragons of frankness!14

 

Essee ilmestyi alun perin Kriitikin numerossa XVI (Kevät 2017). Nettijulkaisun jälkeen neljä kirjoittajaa kommentoi esseetä ja sitä seurannutta keskustelua – lue puheenvuorot täältä.

• 1. Ruskeat Tytöt, s. 49
• 2. mts 91–92
• 3. Suomen Kuvalehti 10/2017
• 4. Ruskeat Tytöt, s. 33
• 5. http://areena.yle.fi/1-3688230
• 6. http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron
• 7. Lihamylly, s. 60–61
• 8. http://blogit.kansanuutiset.fi/toimittaja-testaa/suomi-jakautuu-aikaan-ennen-ja-jalkeen-koko-hubaran/
• 9. Ruskeat Tytöt, s. 41
• 10. mts 42
• 11. mts 80
• 12. mts 95 & 124
• 13. Lihamylly, s. 8
• 14. Näytelmästä The Milk Train Doesn’t Stop Here Anymore (Secker & Warburg, 1964, s. 10)