Runoilijan testamentti
Runoilija Hannu Helin kirjoitti viimeisiä runoelmiaan kilpaa kuoleman kanssa. Tammikuussa 2015 menehtyneen runoilijan 614-sivuisen Alisiin ylisiin -teoksen julkaisi tänä keväänä Poesia.
Hannu Helinin (1944-2015) oli tarkoitus aloittaa uusi elämänvaihe. Ennen helmikuuta 2012 ja parantumattoman paksusuolensyövän diagnoosia kollegat ja läheiset saivat useita kertoja kuulla suunnitelmista muuttaa Berliiniin ja jättää samalla hyvästit omalle Pulvis & Umbra -kustantamolle varastoineen kaikkineen. Kirjoittamisen halu oli polttava.
”Hannu oli ilmoittanut mulle, että haluaisi tulla Poesian kirjailijaksi. Oman kustantamon pyörittäminen oli hidastanut kirjoittamishaaveiden toteuttamista. Hänellä tuntui olevan halu aloittaa vielä kokonaan uusi jakso: rikkoa kieliopit ja muut säännöt entistä selvemmin ja kirjoittaa vielä leimallisemmin omannäköistään ja itsenäistä runoutta”, paljon Helinin kanssa tekemisissä ollut Henriikka Tavi kertoo.
Helinin unelmista toteutui kaksi. Poesian aktiivit Tavi ja Mikael Brygger suuntasivat maaliskuun alussa 2012 farmaritaksilla Pulvis & Umbran varastolle Vuosaareen hakemaan kustantamon kirjat talteen. Helin oli pyytänyt Poesiaa ottamaan teokset haltuunsa jo ennen syöpädiagnoosia. Poesialaisia jännitti, kuinka kohtaaminen sujuisi. Perillä kuitenkin odotti hyväkuntoinen runoilija, joka suorastaan loisti varaston pihalla, kun sai perintönsä siirrettyä. Pulvis&Umbran tuotanto mahtui pariinkymmeneen suureen pahvilaatikkoon, julkaisuista vain Marina Tsvetajevan Valitut runot (1994) oli loppuunmyyty. Vuonna 2013 Poesia julkaisi Helinin Kaikki kaikessa -runokirjan.
”Aika pian tuli esiin, että Helin halusi julkaista vielä suuren teoksen, joka kokoaisi hänen jälkeenjäävät runoelmansa. Muuhun ei aikaa riittäisi”, Brygger kertoo.
600 liuskaa hämmennystä
Olen ollut toimittaessa välillä ärsyyntynyt Hannulle, että olisi nyt hitto vie voinut vähän karsia. Tällaisen megalomaanisen homman jätit meille.
Helin päätti jo varhain, että postuumin teoksen nimeksi tulisi Alisiin ylisiin. Syyskuussa 2013 runoilija kirjoitti merkinnän Work in Progress -blogiinsa: ”teen sitä sitten niin kauan kuin jaksan ja aikaa suodaan”. Kirjan toimittamisesta päävastuun kantanut Tavi kertoo saaneensa runoilijan viimeisen muokkauksen käsikirjoituksesta sähköpostilla joulukuun alussa 2014. Saatteessa sanottiin: ”Kuumetta yöllä 38,2”.
Helin kuoli 26. tammikuuta 2015. Kun surusta ja järkytyksestä oli toivuttu, Poesiassa alkoivat työt. Varsinaista toimitustyötä edelsi kuitenkin pitkä ymmällään olemisen kausi. Aluksi ei oikein osattu päättää, miten lähestyä 600 täyteen kirjoitetun liuskan mittaista käsikirjoitusta, jonka tekijän kanssa ei voinut enää neuvotella.
”Se osoittautui mahdottomuutta läheneväksi toimitustyöksi. Helinin kieli on niin eri aineksiin uppoutunutta, että suuria vapauksia ottava toimitustyö tuhoaisi sen helposti. Kässäri ei silti ollut läheskään valmis. Olen ollut sitä toimittaessa välillä ärsyyntynyt Hannulle, että olisi nyt hitto vie voinut vähän karsia. Tällaisen megalomaanisen homman jätit meille”, Tavi sanoo.
Lähtökohdaksi tuli pyrkimys muuttaa alkuperäistä käsikirjoitusta niin vähän kuin mahdollista, mutta silti saada Helinin ääni ja runouden laatu kirkkaammin esiin. Helin itse oli antanut toimittamiseen vapaat kädet. Alisiin ylisiin kuvailee jatkuvasti runoilijan arkeen liittyviä seikkoja, joten ei ole yllättävää, että se näyttää kommentoivan toimittamistakin. Helin kirjoittaa: ”Minusta on hyvä ja oikein / ymmärtää minut väärin” ja ”kynnän kynällä vaot kylvän löytämäni / korjattavaksenne”.
”Koin, että toimittamiseen pitää luoda selkeitä sääntöjä. Vaikka Helin suhtautui suopeasti muutoksiin, mietin totta kai jatkuvasti, etten vain tekisi väkivaltaa tekstille”, Tavi sanoo.
Tavi päätti jo toimittamisen alkuvaiheessa, että karsii kolmasosan tekstistä pois. Esimerkiksi resoluutioltaan liian pienet tähtikonstellaatiokuvat saivat mennä. Lisäksi teoksen ulkopuolelle jäi “Finnegans Sake” -niminen uudelleenkirjoitus Helinin suuresta innoittajasta, James Joycen Finnegans Wakesta (1939). Se julkaistaan todennäköisesti myöhemmin.
Tavi myös yhdisteli säkeistöjä toisiinsa, lisäili kauttaaltaan ilman välimerkkejä kulkevaan tekstiin pilkkuja ja pisteitä ja merkitsi lähteiden nimiä marginaaleihin, jotta teksti olisi virtaavampi ja sidosteisempi. Alun perin Alisiin ylisiin -teoksen tekstit on julkaistu Helinin blogissa. Runoelmaan sopimattomat jäljet piti saada pois.
”Ajattelin ja kuulostelin erityisesti rytmiä. Testasin ex tempore Varsinais-Suomen runoviikolla Turussa, miten teos toimii ääneen luettuna. Se toimi hätkähdyttävän hyvin”, Tavi kertoo.
Luovan mielen raakuus
invxxn zvaä chuhvfva vuzvfgra wn raxryvra xvryvyyä zhggn / zvahyyn rv byvfv enxxnhggn byvfva zvaä inva uryvfriä infxv
Toimittamisen haasteet voi uskoa käsikirjoitusversioita lukiessa. Helinin lyhyet säkeet ovat täpötäynnä kielellisiä yksityiskohtia ja niistä syntyviä lyhyitä ja pitkiä assosiaatioketjuja, jotka saattavat lähteä missä kohtaa tahansa viemään täysin yllättäviin suuntiin. Runouden perinteitä hyvin tuntenut Helin pyrki johdonmukaisesti omaan suuntaansa, etsimään uudenlaista, oman näköistään ilmaisua modernismin pitkään hallitsemassa Suomessa. Runoelmissa hän oli villeimmillään. Postuumi teksti on mittavuutensa ja kielellisen totaalisuutensa takia loputtoman haastava lukukokemus. Teoksen jälkikirjoituksessa Lassi Hyvärinen toteaa: ”Alisiin ylisiin ei tyhjene lukemalla, siihen voi upota niin syvälle kuin lukija tahtoo ja uskaltaa”.
Helinin kielen sidoksisuus on usein niin hämärää, että sen perässä on vaikeaa tai ehkä mahdotonta pysyä eksyilemättä. Säkeet muodostuvat enemmän tai vähemmän mielekkäiksi äänteiden soinnin, eri kielten etymologian tai loputtomien kirjallisten viitteiden pohjalta. Välillä tärkein johtolanka on mielivaltaisuus tai totaalinen kielen hallinnasta luopuminen: ”invxxn zvaä chuhvfva vuzvfgra wn raxryvra xvryvyyä zhggn / zvahyyn rv byvfv enxxnhggn byvfva zvaä inva uryvfriä infxv”. Tällaisina hetkinä kieli on kuin oudosti muuntuilevaa hengitystä.
”Mulle jäi Helinin tekemisistä lopulta sellainen kuva, että hän yritti kirjoittamalla siirtyä täältä ei ikuisuuteen vaan tekstiin. Hän kirjoitti jatkuvasti ja tavallaan tilanteestaan pois. Kun hän tiesi saavansa tekstille paneutuneen toimittajan, hän sai varmasti uudenlaista intoa kielen tutkimiseen”, Brygger sanoo.
Alisiin ylisiin menee lopulta vielä lähemmäksi luovan mielen raakuutta ja ihanuutta kuin Helinin aiemmat teokset. Mieli muuntelee maalman loputonta informaatiota mielin määrin. Prosessia kutsutaan runoelmassa aivomyrskyksi, ja siitä syntyvä kielen virta vertautuu Joycen kirjallisuudessa keskeiseen, Dublinin halkaisevaan Liffey-jokeen. Monesti Heliniä lukiessa kokemus on hurja: kuin olisi sisällä jonkun tajunnassa, joka on totaalisen täynnä kieltä.
”Luuttomaksi” teoksessa kutsutun kielen ryöppyyn ui englantia, venäjää, ranskaa, saksaa, murteita, vanhaa suomea, lapsimaista lätystelyä, sananlaskuja ja valtavasti muita kieliä, diskursseja ja roinaa. Helin tunnetaan kaikenlaisten räkäisten ja hyljeksittyjenkin rekistereiden käyttäjänä ja yhdistelijänä, ja nytkin hän kirjoittaa suosivansa ”katujen ja kapakoitten” kieltä. Helin on enemmän alisen kuin ylisen asialla, vaikka naittaakin säkeissään lopulta kaikkea mahdollista yhteen.
Ryöpytyksen keskelle Helin on jättänyt henkilökohtaisuudessaan puhuttelevia päiväkirjanomaisia merkintöjä. ”Vihaan muistelmia. Tässä omani”, Helin kirjoittaa järjestyksessään 23. teoksensa luonteesta. Kirja etenee aikajärjestyksessä vuodesta 2010 vuoteen 2014 ja lähenee samalla runoilijan kuolinhetkeä. Sitä lukee kuin testamenttia.
Säkeet kiertyvät uudelleen ja uudelleen runouden kirjoittamisen ja lukemisen merkitysten ympärille. Helin kirjoittaa julistuksenomaisia säkeitä: ”Mitä tahansa runouden puolesta vittu viimeiseen / hengenvetoon (…) kieli on jumalani / runous identiteettini / en pidä muita jumalia / en identiteettejä / tuutteja et al”. Lähtökohdat tehdään heti selviksi: ”kirjoittaminen on okei, jos se on ainoa asia, joka pitää / sinut hengissä ja järjissäsi. Jos kirjoitat jostain muusta syystä, / kirjoitat paskaa”.
Elossa kirjoittamalla
Oma kustantamo mahdollisti vapauden. Helin sai kirjoittaa miten halusi, mutta toisaalta hän putosi marginaaliin.
Aliseen yliseen puhuu väsymättä itsemurhan mahdollisuudesta. Puhe on usein vaikuttavaa realistisuudessaan ja suoruudessaan: ”minulla on kaikki hyvin toistaiseksi / en istu rullatuolissa / eikä kenenkään tarvitse / syöttää minua voin / tappaa itseni koska / tahdon”. Puhe on ymmärrettävää, sillä tekstissä tulee vastaan esimerkiksi sellaisiakin hetkiä, jolloin runoilija raivoaa kuin olisi kipujen tai epätoivon vallassa: ”antakaa vittu / sähköshokkeja tunkekaa / täyteen mömmöjä / tehkää lobotomia (…) en voi liikahtaa milliäkään / tai räjähdän kappaleiksi / kaikki happi maailmasta loppu”. Välillä taas tuutataan pitkiä numeroiden rivejä kuin jatkuvien syövän tutkimusten ja loputtomiksi numeroiksi muuttuneen digitaalisen maailman kuvana.
Karri Kokko kertoo Helinin nekrologissa (Nuori Voima 2/2015), että jo ennen syöpää Helinin ”vuosikymmeniä kestänyt sivullisuus ja ryyppääminen oli viedä runoilijalta hengen”. Alisiin ylisiin antaa ymmärtää, että elossa pysymisen keskeinen tai jopa keskeisin syy on ja on ollut kirjoittaminen. Se tyhjentää ja nostaa mieltä ja välillä se on taistelua: ”täytyy olla tyhjä minun pysyä siivilläni” (…) sanoilla aikaa vastaan”. Runoilija myös tietää, miten itsemurhan tekeminen oikeasti sävyttäisi hänen koko jäljelle jäävää mainettaan ja kirjallisuuttaan. ”Write / a fictional work about a suicide called suicide and upon / completing it commit suicide yourself then death is the most / important word of your life”, Helin kirjoittaa.
Vuosien 2013–2014 merkintöjen päätteeksi Helinin puhuja näyttää jättävän lopulliset jäähyväiset, mutta silloinkin elämä vielä jatkuu. Hän keskustelee kuolleiden kanssa pitkin kokoelmaa kirjailijasitaatein. Aliseen yliseen on myös mentaalisesti tapahtuvien kuolemien harjoitteluteos. Helin kirjoittaa: “I’m trying to die on and on”.
Helin puhui julkisestikin itsemurha-ajatuksistaan. Ratkaisu kävi runoilijan mielessä esimerkiksi silloin, kun hän putosi kirjoittajana tyhjän päälle vuonna 1988. Weilin+Göösin kaunokirjallisuuden kustannusoikeudet hotkaissut Gummerus lopetti Helinin runojen kustantamisen kuudenteen teokseen julkaistuaan enää vain yhden kokoelman. Samoihin aikoihin loppui tai keskeytyi monen muunkin lyyrikon tuotanto. Gummerukselta niin ikään ulos lentänyt Pekka Parkkinen surmasi itsensä pian yhden omakustanneteoksen jälkeen. Helinkin kuului niihin, jotka eivät löytäneet uutta kotia. “Viisi vuotta ajattelin, että minun kirjailjanurani on lopussa ja etten kirjoita enää mitään enkä halua kirjoittaa, että mä tapan itseni”, hän muisteli (Kerberos 1/2003). Helin ei kuitenkaan antanut periksi, vaan julkaisi kirjansa Pulvis & Umbran kautta vuosina 1993–2010.
Hyvärinen toteaa osuvasti, että oma kustantamo mahdollisti Helinille vapauden. Helin sai kirjoittaa miten halusi, mutta toisaalta hän putosi marginaaliin. ”En piittaa palkinnoistanne. Ne ovat kuraa (…) 17 vuotta minä luin, hankin ammatin perusteet. 34 vuotta / olen saanut tehdä sitä mistä todella pidän. Olin etuoikeutet- / tu. Nyt vuodan jatkuvasti verta”, Helin kirjoittaa Alisiin ylisiin -teoksessa urastaan ja sairaudestaan.
Ulkopuolisuus ja osallisuus
Tiedetään, että Hannu perheineen asui pitkään Hyvinkäällä, mutta kuinka pitkään -- Mitä runoilijoilla on sanottavaa toisilleen, kun kaikki on jo kirjoissa.
“Poikkipuolinen asenne ja ainainen ulkopuolisuuden tunne”, Kokko kuvaa Heliniä nekrologissaan. Pitkään erillään kirjallisuuspiireistä kulkenut Helin alkoi 2000-luvun mittaan löytää paikkaansa runoilijoiden keskuudesta. Uusi runoussukupolvi löysi hänen teostensa kielellisen avaruuden ja kurittomuuden. Esimerkiksi Ctrl+Alt±Del (2004) ja Linnumpi nyt (2005) innostivat monia. Helin julkaisi 36 vuotta itseään nuoremman Ville-Juhani Sutisen kanssa yhteisteoksen Neuhickyr vuonna 2006.
”Hannu alkoi käydä viimeisinä vuosina paljon Poesian juhlissakin. Hän tuli niihin ihan viimeisiin aikoihin saakka, jos vain pääsi ja jaksoi. Muistan, että aina kun hyvästelimme häntä porukalla taksiin, Hannu halusi halata. Se halaaminen jäi hyvin elävästi mieleen. Sitten kun Helin täytti 70 vuotta, Poesia järjesti juhlat. Seuraavana päivänä Hannu vaati maksaa illan kulut, koska ’teidän tehtävä on kustantaa kirjoja’”, Brygger muistelee.
Moni piti Heliniä hankalana ja ärhäkkänä ihmisenä. Maine perustui ennen kaikkea blogiin, jossa Helin usein haukkui ihmisiä ilman tarkempia perusteita. Runoilijalla oli kaksi eri puolta. Teemu Mannisen kirjoittama nekrologi (Helsingin Sanomat 1.2.2015) tiivistää, että IRL-Heliniin sopivat adjektiivit ”lämmin”, ”välitön” ja ”kiltti”.
Alisiin ylisiin -teoksessa vilahtaa tärkeä kollega ja paras ystävä Sirkka Turkka: “nyt minä haluaisin olla vain hevosten ja koirien kanssa / niin kuin Sirkka”. Teoksessa määritellään myös millaisista ihmisistä runoilija ylipäätään piti. Luonnehdinta on kaunis, mutta myös traaginen, sillä se vaikuttaa varsinkin kirjoittajalta itseltään: ”Pidän ihmisistä jotka ovat vaatimattomia, mutta ankaria / itselleen / jotka eivät esitä muuta kuin ovat / jotka ovat jatkuvasti tyytymättömiä / itseensä ja kaikkeen / jotka ovat aina auki / mille tahansa uudelle”. Helin löysi Poesiasta kotinsa: ”#jäänkaipamaan / #lapsiajaeksääkin / #poesialaisiajakaikkiaystäviä”.
Helin ei kertonut elämästään kovin paljon edes kollegoilleen. Tiedetään, että hän oli kotoisin Kuopiosta, asui pitkään perheineen Hyvinkäällä ja sittemmin yksin Vuosaaressa. Karri Kokko kirjoittaa, että hänellekin Helinin elämä jäi osittain mysteeriksi, vaikka he olivat ystäviä viimeisinä vuosina. ”Tiedetään, että Hannu perheineen asui pitkään Hyvinkäällä, mutta kuinka pitkään -- Mitä runoilijoilla on sanottavaa toisilleen, kun kaikki on jo kirjoissa.”
Aina niin valoisa
Jos en olisi tuntenut Hannua, en ehkä osaisi nähdä hänen runoudessaan niin paljon koomisia sävyjä. Esimerkiksi tätä viimeisintä teosta oli pitkään raskasta lukea, mutta mitä enemmän luin, sitä useammin olin myös huvittunut – muistan Hannun virnistyksen.
Henkilökohtaisuuden lisäksi Alisiin ylisiin -teosta luonnehtii yhtäaikainen runsaus ja tyhjyys. Kokemus tyhjyydestä on kaikkialla elämässä läsnä ja tunkeutuu myös kirjoituksiin: ”tyhjä tulee tyhjemmäksi -- tyhjä tyhjän päällä -- tyhjyys on neljäs / ulottuvuus”. Helinin vyöryttämät lukemattomat sanaketjut toisaalta peittävät tyhjyyttä, mutta niin kuin kaikki peitot tulevat toisaalta korostaneeksi niiden alle kätkeytynyttä.
Kuoleman lähestyessä tyhjyyden tuntu lisääntyy entisestään, tulee miten milloinkin. Välillä itämaisia filosofioita muistuttavana hyväksymisenä, mutta useimmiten angstiin sekoittuneena. Jatkuva itseruoskinta on päällä. Se menee paikoin hurjuudessaan ironian rajoille, kuten oman nekrologin hahmotteluun. Tällöin tyhjyys tarkoittaa mitättömyyttä, osattomuutta ja raivoa: ”tappoi vanhempansa, tärveli lastensa elämän / geeneitse jne. eli turhan ja tyhjän / ei saanut mitään aikaan”.
Hyvärinen sanoo, että Helinin huumori saattaa helposti jäädä huomaamatta.
”Jos en olisi tuntenut Hannua, en ehkä osaisi nähdä hänen runoudessaan niin paljon koomisia sävyjä. Esimerkiksi tätä viimeisintä teosta oli pitkään raskasta lukea, mutta mitä enemmän luin, sitä useammin olin myös huvittunut – muistan Hannun virnistyksen.”
Usein vakavuus ja huumori ovat yhtä ja toisinaan ne vuorottelevat. Välillä tekstin joukosta on erotettavissa kuvitelmia kuoleman jälkeisestä maailmasta. Tyhjä ja täyteläinen maailma jatkaa kulkuaan: ”tyhjyyttään kolisevien joenuomien / rypyt ja tyhjäkäynti kaskaitten / säksätyksen muisto kuumat / elokuun tuuto roimat / ehtat ehtoot ja keltuaisen / neljännekset”. Helin vie tyhjyysteeman loppuun rinnastamalla sen pimeyteen. Kuollessaan hän on ”pelkkää tyhjää / pimeää”.
Pimeyden korostukset ovat kaukana siitä, mitä Helinin tunteneet kuvailivat hänen keskeisimmäksi piirteekseen. Tavi kirjoittaa hänen olleen ”tavatessamme aina niin valoisa” ja Hyvärinen kutsuu häntä ”eräänlaiseksi vanhemmaksi veljeksi”. Aliseen yliseen -teoksen pimeydessä kyse ei kuitenkaan ole pelkästä synkistelystä, vaan ennen kaikkea maailmankaikkeuden fyysiseen kokonaisuuteen samaistumisesta. ”Suurin osa -- / on sellaista mitä emme voi nähdä / jota emme pysty koskemaan / tätä pimeää ainetta kulkee / lävitsemme jatkuvasti”, Helin kuvaa.
Helin kertoi jo vuoden 1999 Ei vielä mutta jo -teoksensa esipuheessa kehitelleensä poetiikkaansa emergenssin kaltaisten fysiikan käsitteiden kautta. Nämä yhdistyvät luomistyöhön, myös raamatullisessa mielessä: ”valoa aurataan kaduilta / ja kipataan mereen / niin kuin aatamin luomisessa / luon pimeyttä”. Helin saa usein koko maailman näyttämään henkisesti pimeältä. Gnostilaiset teemat nousevat esiin: ”syntymästä asti / olen pimeä kuu”.
Miten kestää tekstin runsaus?
Helin vertaa kirjoitustaan shamaanin rumpuun ja dervissin tanssiin.
Tavi kertoo olleensa pitkään epävarma äärikielellisen teoksen mittavuudesta. ”Kielellinen pyöritys, joka tuntui välillä lyövän lukijansa kanveesiin”, Tavi kuvailee teoksen toisessa jälkikirjoituksessa tekstin haastavuutta. Hän mietti, kestäisikö sitä kukaan.
”Tuskailin ja tuskailin, mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että pituudessa on paljon mahtavuutta”, Tavi sanoo.
Helin vertaa kirjoitustaan shamaanin rumpuun ja dervissin tanssiin. Alisiin ylisiin uudelleen ja uudelleen käynnistyvät säesessiot toden totta kurkottavat jatkuvasti valtaviin teemoihin. ”Runoilijan toisen silmän pitää olla kaukoputki toisen / mikroskooppi”, Helin kommentoi.
”I stare into the abyss / the abyss stares back”, Helin viittaa nietzcheläiseen kuiluun tuijottamiseen. Ajatus tulee ymmärrettäväksi teosta lukiessa etenkin sen kautta, että kuolema ja totunnaisten merkitysten dekonstruoiminen on jokaisella sivulla läsnä. Käsittämätön kuilu ammottaa. Kun lukijoita puhutellaan, kyse on jonkinlaisesta arjesta vieraannuttamisesta ja kielen pauloihin houkuttelemisesta: ”levitän tätä mustaa mattoa / jotta voitte tarkistaa / todella vittumaisen kunnia / komppanian ja pudota / pisteeseen”.
Alisiin ylisiin on vaikea luonnehtia kattavasti, mutta yksi sen omista määritelmistä jää kaikumaan päähän: “semanttinen vastaus todellisuuden / ylettömyydelle”. Runoelman pimeys-teema huipentuu kuvaan mustasta aukosta, jossa tyhjyys ja runsaus ovat äärimmillään: ”schwartzschildin sädettä / pitkin kohti tilavuutta / joka on nolla mutta / tiheys ääretön pimeässä”. Kaikkien pimeyksien tulkinnat, sen valoitusyritykset tuntuvat jäävän lopulta vajavaisiksi tai ohimeneviksi: “salamavalo välähtää / ja hetken verkkokalvoilla / leijuu sen hehku / sitten pimeys palaa”.
Preesens vie muistia
Olen lopulta pelkkä vitsi -- Maapallon immuunijärjestelmä / yrittää päästä minusta eroon -- tuulesta temmatun / pitää tuuleksi / jälleen tuleman
Vaikka Helinin teoksen maailma on valtavan laaja ja karttaa kaikkia yrityksiä ottaa sitä haltuun, käsikirjoituksessa oli myös rajoituksensa. Tavi kertoo poistaneensa monia kohtia, joissa toistuivat vahvat sukupuolistereotypiat ja joissa naiskehoon kohdistuu ironista tai ei-ironista vihaa. ”Riittävän usein toistuessaan sukupuolittuneet solvaukset alkavat häiritä lukemista”, Tavi kirjoittaa jälkikirjoituksessa
”Helin käytti paljon nettiä kirjoittamisensa rinnalla ja kaikki solvauksetkin ovat kulttuurimme olemassa olevaa elämää. Vaikka niiden käyttö olisi kuinka dokumentoivaa ja kommentoivaa, se kuitenkin kääntyy nykyoloissa helposti teosta vastaan”, Tavi sanoo.
Valmiissa teoksessa sukupuolistereotypioihin ei juuri törmää. Siinä sen sijaan surraan jatkuvasti maailmaa, josta puuttuu varsinkin tasa-arvoa, rakkautta, mielenrauhaa ja kauneutta. Teoksesta piirtyy esiin yliherkkä ihminen, joka ei muista istuneensa ”kenenkään muun sylissä kuin ukkini” ja joka ”kasvatettiin vihaamaan / minua”. Hän sai heti parikymppisenä diagnooseja pitkäaikaisesta masennuksesta ja teki varhain muutaman itsemurhayrityksen. Juuri muuta taustasta ei nähdä tärkeäksi kertoa, koska preesens vie kieltä. ”Muisti mustetta vähemmän”, Helin kirjoittaa.
Alisiin ylisiin -teoksessa koko runoilijan tuotannon läpi kulkevat ekologiset teemat ovat selvemmin esillä kuin koskaan. Sävy on hyvin vihainen: ihmiskunta tai runoilijan sanoin ”inhiminen” on ”eläinlajeista / ylivoimaisesti tyhmin” tuhotessaan kaikkea ympärillään ja leikkiessään samaan aikaan kaikkitietävää ja tekopyhää. ”Fotosynteesi / sen lähemmäksi ikuisuutta emme koskaan pääse -- Jos / meidän jälkeemme vedenpaisumus on mottosi elämäsi on / arvoton sinut sietäisi tappaa”, Helin kirjoittaa.
Kuolemaa lähinnä sadattellaan ja mystifioidaan. Kiroilu alkaa jo teoksen alkupuolella: ”harjoittelen kuuluisia / viimeisiä sanojani / fuck you up / death”. Runoilija kertoo itkeneensä varmaan ”vajaassa vuodessa enemmän / kuin koko elämässä”, mutta kirjoittamiseen, aivomyrskyyn se ei kuulu. Surun hetkellä ”kaikki allinen ylinen alinen / maailma puuttuu”. Runoilijaa muisteleville annetaan selkeät ohjeet: ”mun haudalla ei saa itkeä”.
Tekstimassan alla kulkeva biologinen perusnäkemys tulee jatkuvasti esiin. Helinille tyypillinen välimerkittömyys ja isojen alkukirjainten puuttuminen korostaa kielien ja maailmankaikkeuden asioiden tasavertaisuutta. Ihmisen osa on kaikkeudessa pienenpieni ja lopulta se voi olla uurnan tuhkaa, joka yhtyy tuuleen: ”Olen lopulta pelkkä vitsi -- Maapallon immuunijärjestelmä / yrittää päästä minusta eroon -- tuulesta temmatun / pitää tuuleksi / jälleen tuleman”. Vuosien 2013–2014 kohdalla Helin-puhuja ilmoittaa tietävänsä, ettei kirjoita vuonna 2015 enää mitään, ”paitsi jos joku osaa / tulkita tuulen”. Suoremmin ei runoilija voisi tarkkaa tietoisuuttaan kuolemasta ilmoittaa.
Herkkyys ylittää kuoleman
yliherkkyyteen / ympätty runous on pyhistä pyhin
Helinin kirjan kulmakiviä on nauru kuoleman jälkeiselle elämälle. Runoilija kertoo menevänsä nimenomaan aliseen maailmaan, mihin teoksen nimen sanajärjestyskin näyttää viittaavan. Toistuva ajatus on kreikkalaisesta mytologiasta tutun manalan pääjoen Styxin ylittäminen. Sen aika tulee ainakin toiveiden mukaan silloin, kun pahasti kesken olevat kirjalliset työt ovat valmiita: ”kun käännös / on valmis olen valmis / ja raahustan yli styxin illan / sateenkaarisillan”.
Runoilijan mukaan menetyksen kokeminen tekee ihmisen Jumalan kaltaiseksi: ”only the degree of loss / makes the mortal equal to god” ja jatkaa hieman myöhemmin, että ”vähintä mitä jumala voisi tehdä olisi pyytää anteeksi niiltä / jotka häneen uskovat”. Toivo on Helinin maailmassa epärealististen, elämäänsä muka hallitsevien ihmisten ”pelon / eufemismi”. Teos onkin toivon menettämisen jälkeistä tekstiä. ”Vasta kun menettää kaiken / toivon näkee olennaisen”, Helin kuvaa.
Helinin raamattumainen kirjailijuuden ja ihmisenä olemisen mottokaan ei sisällä superlatiiveja: ”rohkeus ja rehellisyys mutta suurin / niistä on itsensä / häpäisemisen / lahja”. Kesken jääneistä suunnitelmista runoilija sanoo: ”en ehtinyt kyllin ja tuskin minusta olisi ollutkaan pitemmälle -- seuraavaksi oli tarkoitus / oppia kirjoittamaan hyvin väärin”. Aliseen yliseen pitää kuitenkin sisällään lopulta myös aidon lohdun. Se ei ole edes hänen vankka maineensa runouspiireissä, vaan jotain muuta. Se on tärkeäksi muodostuneita ihmisiä ja omaa elämää aidosti yhdistävä seikka. Se on myös eräänlaista ”uurnasta karkaamista”.
Lohtu on herkkyys. Herkkyys voi ja sen pitääkin olla myös haurasta, liiallista ja kuritonta. Herkkyys mahdollistuu parhaiten runoudessa. Runous ei käytä kieltä väärin, kuten Helinille tärkeä Joseph Brodskykin ajatteli. Runous ylittää kuolemankin: ”urnous kielistä yli vertaisin jotakin jolla tri- / vian ja latteuksien maailmassa on säilynyt kyky koskettaa -- yliherkkyyteen / ympätty runous on pyhistä pyhin”.
Teksti Touko Kauppinen
Henriikka Tavin ja Mikael Bryggerin kuvat Milja Veini
Helinin runoelmat sulautuvat toisiinsa
Kriitikko ja runoilija Virpi Alasen mukaan Hannu Helinin runous jätti elävän perinnön myöhemmille polville: tutki kieltä ja luo oma poetiikkasi.
- Helin ajatteli ja kirjoitti monella kielellä yhtaikaa. Kieli sulauttaa runoksi kaikkea ihmisyyden ja kulttuurin pysähtymättömästä melskeestä. Helinin runous on jatkuvasti yllätyksellistä.
Alasesta Helinin tuotannon ruokkoamattomuudessa on taiteellista kunnianhimoa.
- Hän yhdisti laajan kielellisen ja kirjallisen sivistyksensä katu-uskottavuuteen. Antiikkiviittaukset ja kirosanat kulkevat runoissa rinnan.
Alanen nostaa Helinin tuotannosta esiin laajan teoksen Maailman sivu – Kootut runoelmat 1999-2010.
- Luen Helinin runoutta mieluiten suurina määrinä. Runoelmat sulautuvat toisiinsa eikä teosrajoilla ole juuri merkitystä.
Helin tunnettiin myös kirjallisen kentän unilukkarina. Hän rähisi blogissaan tämän tästä, yleensä instituutioita vastaan.
- Helin muistutti tärkeästä asiasta: runouden ja runoilijan tehtävä ei ole instituutioiden miellyttäminen. Häntä kammotti ajatus sisäsiististä, kustantamojen mukavuusalueilla ympäripyöreäksi paijatusta runoudesta, kuvailee Alanen. - On tärkeämpää muistaa hänet taitavana runoilijana kuin rähinä-Hannuna. Jatkuva henkilöönmenevä kaikkien haukkuminen oli tosi väsynyttä.
Alanen on itsekin saanut osansa Helinin suorasukaisuudesta.
- Vuonna 2010 hän oli järjestämäni runoklubin yleisössä ja kamalan vihainen: klubi oli paska, kaikki oli paskaa! Olin lukenut Helinin runoja varhaisnuoresta asti, enkä ollut osannut kuvitella häntä sellaiseksi. Siinä hetkessä kaikki rispekti häntä kohtaan oli kuin vedetty vessasta alas. Mutta seuraavana päivänä Helin otti yhteyttä, pyysi käytöstään anteeksi, ja lähetti kootut runoelmansa. Se oli hieno, odottamaton käänne. Hän oli henkilönä arvaamaton ja yllätyksellinen, kuten runoutensakin.
Alanen arvelee Helinin itsensäkin tarvinneen unilukkaria.
- Poesia-kustantamo oli ehkä hänelle sellainen, se mursi hänen katkeruuden myrkyttämää kuortaan. Kun hän pääsi nuorten, kokeelliseen runouteen vakavasti suhtautuvien tekijöiden piiriin, hänen ei tarvinnut rähistä.
Maaria Ylikangas
