Aika vailla muutosta

Quentin Meillassoux on ranskalainen filosofi, jonka vuonna 2006 ilmestynyt teos Après la finitude. Essai sur la nécessité de la contingence (Äärellisyyden jälkeen. Tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, suom. Ari korhonen, Gaudeamus 2017) on muodostunut niin sanotun spekulatiivisen realismin avainteokseksi.

Kirjassa Meillassoux argumentoi, että olemista voi ja pitää ajatella ihmisestä riippumatta. Hänen mukaansa kaikki olemassa olevat asiat, jopa luonnonlait, ovat pohjimmiltaan sattumanvaraisia. Aivan kaikki oleva voisi olla myös olematta tai olla toisin kuin se on.

Vuoden 2008 toukokuussa Meillassoux piti Lontoon Middlesex Universityssa esitelmän otsikolla “Time without Becoming” (Aika vailla muutosta) jossa hän esitteli ja selvitteli joitakin perustavanlaatuisia ratkaisuja, joihin hän oli teoksessaan Äärellisyyden jälkeen päätynyt. Erityisesti Meillassoux keskittyi kahteen teoksessa kehittelemäänsä peruskäsitteeseen, ”korrelationismiin” ja ”faktisiteetin välttämättömyyden periaatteeseen”. Teksti on ilmestynyt Nuoren Voiman spekulatiivinen realismi -numerossa (5/2012) ja sen on suomentanut Anna Tuomikoski.

 

1. Korrelationismi

Kutsun ”korrelationismiksi” kaikenlaisen realismin nykyisiä vastavoimia. Korrelationismia esiintyy tänä päivänä monissa eri muodoissa, joista tärkeimpiä ovat transsendentaalifilosofia, fenomenologian eri muunnokset ja postmodernismi. Vaikka nämä virtaukset ovatkin varsin monimuotoisia, nähdäkseni ne kaikki jakavat tietyn – enemmän tai vähemmän avoimesti ilmaistun – perusnäkemyksen: ei ole olemassa objekteja, tapahtumia, lakeja tai olioita, jotka eivät olisi aina jo korrelaatiosuhteessa johonkin näkökulmaan, subjektiiviseen pääsyyn näihin objekteihin, tapahtumiin ja niin edelleen. Kuka vain uskaltautuukin väittämään päinvastaista – siis että on mahdollista saavuttaa jotakin sellaista kuin todellisuus itsessään, sellaisena kuin se on olemassa täysin riippumattomana hänen näkökulmastaan, kategorioistaan, aikakaudestaan, kulttuuristaan, kielestään ja niin edelleen – näyttäytyy harvinaislaatuisen naiivina, tai jos niin halutaan sanoa, realistina, metafyysikkona, dogmaattisen filosofian pittoreskina jäänteenä.

Kun puhumme jostakin – sanoo korrelationisti – puhumme jostakin joka on annettu meille, jostakin jonka olemme asettaneet. Tämän väitteen todistus on yhtä yksinkertainen muotoilla kuin se on hankala kumota.

”Korrelationismin” käsitteen avulla halusin esittää (Graham Harmanin ilmausta käyttääkseni) näiden ”pääsyn filosofian” eri muotojen perusväitteen, mutta myös – ja tämä on olennaisen tärkeää – tuoda esiin niiden antirealistisen argumentaation poikkeuksellisen voiman, sen lannistavan kiistämättömältä vaikuttavan tehon. Korrelationismi nojaa argumenttiin, joka on yhtä yksinkertainen kuin vahvakin ja joka voidaan muotoilla seuraavasti: ei voi olla olemassa mitään X:ää ilman tämän X:n annettuutta, eikä teoriaa X:stä ilman X:n asettamista. Kun puhumme jostakin – sanoo korrelationisti – puhumme jostakin joka on annettu meille, jostakin jonka olemme asettaneet. Tämän väitteen todistus on yhtä yksinkertainen muotoilla kuin se on hankala kumota. Väittämä perustuu ”korrelationistiselle kehälle” ja sen perusajatus on huomiossa, että jokainen korrelationismiin kohdistuva vastaväite on jonkun ajattelutyön tulosta ja siis siitä riippuvaista. Korrelationismin vastustaja unohtaa, että juuri hän vastustaa sitä – ja vastustaa sitä siis oman mielensä, kulttuurinsa, aikakautensa ja niin edelleen näkökulmasta. Naiiviin realismiin sisältyy siis noidankehä, performatiivinen ristiriita, jossa sen mitä sanotaan tai ajatellaan kumoaa juuri samainen sanomisen tai ajattelemisen teko.

Nähdäkseni korrelationismi jakautuu kahteen päälajiin: transsendentaaliseen korrelationismiin, jonka mukaan subjektiivisella, olioihin kohdistuvalla tiedolla on tietyt universaalit muodot, ja postmoderniin versioon, joka kieltää kaiken tällaisen subjektiivisen universaalisuuden olemassaolon. Kummassakin tapauksessa kuitenkin kielletään absoluuttisen tiedon mahdollisuus, siis tieto olioista itsessään, riippumatta meidän subjektiivisesta pääsystämme niihin.

Näin ollen korrelationisteille lause ”X on” tarkoittaa ”X on ajattelun korrelaatti” – ja ajattelun kartesiolaisessa merkityksessä, toisin sanoen X on affektin, havainnon, ymmärryksen tai jonkin muun subjektiivisen tai intersubjektiivisen toiminnon korrelaatti. Oleminen on korrelaattina olemista, korrelaatiosuhteen osapuolena olemista. Ja kun väittää ajattelevansa mitä tahansa tiettyä X:ää, joutuu myös asettamaan tämän X:n, eikä sitä voi erottaa tästä nimenomaisesta asettamisen teosta. Siksi on mahdotonta tiedostaa absoluuttinen X, siis X joka olisi ehdottoman erillinen subjektista. Emme voi tietää, millainen todellisuus on itsessään, sillä emme pysty erottamaan toisistaan ominaisuuksia jotka oletetusti kuuluvat objektille ja ominaisuuksia jotka ovat seurausta subjektin suhteesta tähän objektiin. Korrelationismin erinäiset tosiasialliset muodot ovat toki monin verroin hienosyisempiä kuin esittämäni malli, mutta pidän kiinni siitä että tämä peruslähtökohta on kaikenlaisen antirealismin vähimmäisehto. Ja koska haluan kiistää nimenomaan tämän peruslähtökohdan, minun ei ole tässä yhteydessä tarpeen käsitellä erityisten, historiallisten filosofisten kantojen yksityiskohtia.

Minulla ei myöskään ole aikaa tutkia tässä korrelationismin, siis antirealismin nykymuodon, ja modernin filosofian synnyttämien dogmatismin kritiikkien monimutkaisen historian täsmällisiä suhteita. Voimme kuitenkin sanoa, että korrelationistiselle kehälle perustuva argumentti ei tarkoita ainoastaan sitä, että olioista sinänsä ei voi saada tietoa (kuten Kant esitti), vaan myös että tämä ”sinänsä” tai ”itsessään” ei lainkaan ole ajateltavissa. Kuten tunnettua, Kant sanoi että oliota sinänsä on mahdoton tuntea, mutta hän soi teoreettiselle järjelle – sivuuttakaamme tällä kertaa käytännöllinen järki – mahdollisuuden päästä neljään ”itsessään olemista” luonnehtivaan määritelmään. Kantin mukaan tiedän 1) että olio sinänsä todella on olemassa tietoisuuden ulkopuolella (eli on muutakin kuin pelkkiä ilmiöitä), 2) että se vaikuttaa aistimellisuuteemme ja tuottaa meissä mielteitä (siksi aistimellisuutemme onkin passiivista ja äärellistä eikä spontaania); 5) että olio sinänsä ei ole ristiriitainen – ristiriidan laki on absoluuttinen, ei vain meidän tietoisuuteemme kuuluva periaate; ja lopulta 4) että olio sinänsä ei voi olla ajallis-paikallinen, sillä aika ja paikka ovat vain subjektiivisen aistimellisuuden muotoja eivätkä itsessään-olemisen ominaisuuksia. Toisin sanoen emme tiedä, mikä olio sinänsä on, mutta tiedämme ehdottomasti mitä se ei ole.

mitä olioon sinänsä tulee, Kant on itse asiassa varsin suulas.

Kuten näette, mitä olioon sinänsä tulee, Kant on itse asiassa varsin suulas. Tunnetustihan Kantin jälkeinen spekulatiivinen filosofia murskasi tällaiset väitteet kieltämällä jopa itsen ulkopuolisen ”todellisuuden sellaisenaan” mahdollisuuden. Nykyinen korrelationismi ei kuitenkaan ole spekulatiivista idealismia: se ei väitä dogmaattisesti, että mitään ”itsessään” olevaa ei ole olemassakaan, vaan ainoastaan että emme voi sanoa siitä mitään, emme edes että se on olemassa – ja ymmärtääkseni juuri tästä syystä ilmaus ”itsessään” on kadonnut näistä diskursseista. Ajattelu on tekemisissä vain sen itsensä kanssa, korrelaatiosuhteessa olevan maailman ja tämän korrelaation olemassaolon käsittämättömän tosiasian kanssa. Kuinka ajattelun ja maailman välillä vallitsee korrelaatio onkin sitten ratkeamaton arvoitus, joka luo aivan uusia mahdollisuuksia. Tractatus logico-philosophicus on hyvä esimerkki tällaisesta diskurssista; Wittgensteinhan pitää ”mystisenä” sitä yksinkertaista tosiasiaa, että on olemassa konsistentti maailma, looginen, ristiriidaton maailma.1

 

2. Arkkifossiilin ongelma

Päämääräni on hyvin yksinkertainen: pyrin kumoamaan kaikki korrelationismin muodot – siis osoittamaan, että ajattelulla on tietyillä, hyvin erityisillä ehdoilla pääsy todellisuuteen sellaisena kuin se on itsessään, riippumatta subjektin toiminnasta. Toisin sanoen väitän, että subjekti voi ajatella absoluuttia, siis todellisuutta joka on absoluuttisen erillinen subjektista. Tämä vaikuttaa ristiriidalta ja ensi silmäyksellä nimenomaan naiivin realistin kannalta. Vaikeus onkin siinä, kuinka osoittaa että kyseessä on ristiriidaton väite, joka ei sitä paitsi ole naiivi vaan spekulatiivinen.

pyrin kumoamaan kaikki korrelationismin muodot – siis osoittamaan, että ajattelulla on tietyillä, hyvin erityisillä ehdoilla pääsy todellisuuteen sellaisena kuin se on itsessään

Minun on siis selitettävä kaksi seikkaa koskien tätä väitettä: ensinnäkin, miksi korrelationismista irtautuminen on mielestäni ehdottoman välttämätöntä? Asian selvittääkseni otan avuksi kysymyksen, jota kutsun ”meitä edeltävän todellisuuden ongelmaksi”.

Toiseksi minun on selitettävä, kuinka korrelationistisen kehän vedenpitävältä vaikuttava argumentti voidaan kumota. Tätä tarkoitusta varten otan käyttöön spekulatiivisen periaatteen, jota kutsun ”faktisiteetin välttämättömyyden periaatteeksi” (ranskaksi principe de factualité).

Aloitetaan ensimmäisestä kohdasta. Nähdäkseni korrelationismi törmää vakavaan ongelmaan, jota kutsun ”arkkifossiilin ongelmaksi” tai ”meitä edeltävän todellisuuden ongelmaksi”.

Fossiili on kappale, jossa näkyy jälkiä esihistoriallisesta elämästä. Arkkifossiiliksi sen sijaan nimeän materian, josta on löydettävissä ”ylimuistoisista”, jopa elämän syntyä edeltävistä ilmiöistä. Kutsun ”meitä edeltäviksi” tai ”ylimuistoisiksi” tosiasioita – olioita tai tapahtumia – jotka olivat olemassa ennen elämää maan päällä. Tiede pystyy nykyään tuottamaan väitteitä (sanotaan vaikka ”meitä edeltävää todellisuutta koskevia väitteitä”), jotka kuvaavat ”ylimuistoisia tosiasioita” – kiitos vaikkapa tiettyjen radioaktiivisten isotooppien, joiden hajoamisnopeuden tunteminen mahdollistaa kivinäytteiden iän määrittämisen, tai luminositeetin, joka kertoo kaukaisten tähtien iästä. Näin tiede voi tuottaa senkaltaisia väitteitä kuin ”maailmankaikkeus on noin 14 miljardia vuotta vanha” tai ”maapallo syntyi suurin piirtein 4,5 miljardia vuotta sitten".

Kysymykseni on hyvin suoraviivainen: mitkä ovat tällaisten meitä edeltävää todellisuutta koskevien väitteiden mahdollisuusehdot? Kysymys on muotoiltu transsendentaaliseen tyyliin, siinä on niin sanotusti transsendentaalista vetovoimaa, mutta itse asiassa haluan päinvastoin tuoda esiin, että tähän kysymykseen on mahdoton vastata kriittisen filosofian keinoin.

Tarkennetaanpa kysymystä vielä. Kysyn siis, pystyykö korrelationismi – missään eri muodoistaan – selittämään ylimuistoisia tosiasioita koskevat väitteet mielekkäästi, antamaan niiden sisällölle merkityksen? Ja yritän osoittaa että korrelationismin on kaikista terävistä argumenteistaan huolimatta mahdoton selittää mielekkäästi luonnontieteiden kyky tuottaa arkkifossiilien (radioaktiivisten isotooppien, tähtien luminositeetin) avulla meitä edeltävää todellisuutta koskevia väitteitä.

Jos aika on subjektin korrelaatti, mikään ei itse asiassa voi edeltää subjektia – yksilöä tai pohjimmiltaan ihmislajia – ajassa.

Mitä mieltä voisi olla ajatuksessa subjektia (tai tietoisuutta tai Daseinia) edeltävästä ajasta, ajasta jonka kuluessa subjektiivisuus tai maailmassa-oleminen itse syntyi – ja kenties vielä katoaa ihmiskunnan ja maanpäällisen elämän myötä – jos aikaa (ja tilaa ja koko aistein havaittavaa maailmaa) pidetään vain subjektin korrelaatteina? Jos aika on subjektin korrelaatti, mikään ei itse asiassa voi edeltää subjektia – yksilöä tai pohjimmiltaan ihmislajia – ajassa. Kaikki mikä oli olemassa ennen subjektia olisi nimittäin tuolloin ollut olemassa ennen subjektia subjektille. Vetoaminen intersubjektiivisuuteen ei tässä auta, sillä kyseessä oleva aika ei edellä vain tätä tai tuota yksilöä – sellainen aika on vielä sosiaalista, se koostuu esivanhempien subjektiivisesta ajallisuudesta – vaan kaikkea elämää ja siis jokaista ihmisyhteisöä. Tapoja joilla korrelationismin eri muunnelmat voivat yrittää kieltää tämän aporian tai lakaista sen maton alle on loputtomiin, ja joitakin niistä olen yrittänyt dekonstruoida Après la finitude -teoksessa. Tämä torjunta on seurausta vakaumuksesta, jonka mukaan meitä edeltävän todellisuuden ongelmaan ei voi löytyä realistista tai materialistista ratkaisua. Minä kuitenkin väitän, että sellainen ratkaisu on olemassa, ja senpä tähden pystyn myös näkemään ja lausumaan julki sen itsestäänselvyyden, että korrelationismin näkökulmasta meitä edeltävää todellisuutta koskevissa väittämissä ei ole mitään mieltä – eikä siis myöskään tieteessä joka tällaisia väittämiä tuottaa. Se latistaa tieteen subjektille annetun maailman selittämiseksi. Tiedän toki, että transsendentaalisen filosofian ja fenomenologian sanotaan aina olevan täysin eri asia kuin Berkeleyn tyylinen karkea idealismi. Yritän kuitenkin Après la finitude -teoksessani nimenomaan osoittaa, että kaikki korrelationalismi sortuu tällaiseen karkeaan idealismiin joutuessaan ajattelemaan meitä edeltävän todellisuuden merkitystä.

korrelationismin näkökulmasta meitä edeltävää todellisuutta koskevissa väittämissä ei ole mitään mieltä – eikä siis myöskään tieteessä joka tällaisia väittämiä tuottaa

Miksi valitsin termin ”korrelationismi” kuvaamaan intellektuaalista vastustajaani sen sijaan että olisin tyytynyt sellaiseen tunnettuun ilmaisuun kuin ”idealismi”? Syy on siinä, että halusin tehdä transsendentaalifilosofian ja fenomenologian idealismisyytöksiin kohdistamat tavalliset vastaväitteet pätemättömiksi – tarkoitan sen kaltaisia vastauksia kuin ”kantilainen kritiikki ei ole subjektiivista idealismia, sillä Puhtaan järjen kritiikissä kumotaan idealismi” tai ”fenomenologia ei ole dogmaattista idealismia, sillä intentionaalisuus merkitsee suuntautumista tietoisuudesta jyrkästi eroavaan ulkoisuuteen, eikä se ole myöskään solipsismia, sillä Husserlin mukaan objektin annettuus edellyttää viittausta intersubjektiiviseen yhteisöön”. Ja samaa voitaisiin sanoa Daseinista ymmärrettynä alkuperäiseksi ”maailmassa-olemiseksi”. Vaikka näiden ajatusrakennelmien kielletään olevan subjektiivista idealismia, niiden edustajat voivat vain itsensä kumoamisen uhalla väittää, ettei niiden kuvailema ulkoisuus olisi olemuksellisesti suhteellinen: tietoisuutta, kieltä, Daseinia ja niin edelleen vastaava.

Näin ollen korrelationismi ei voi sanoa meitä edeltävästä todellisuudesta muuta kuin että se on tällaisen todellisuuden subjektiivinen representaatio – mutta että tämä menneisyys ei ole todella voinut olla olemassa itsessään, objekteineen ja tapahtumineen kaikkineen. Yleensä korrelationistit – sinänsä terävästi – esittävät että meitä edeltävää todellisuutta koskevat väitteet ovat eräällä tapaa totta, esimerkiksi yleisinä väittäminä, jotka koskevat tämänhetkistä kokemustamme tietyistä kohteista (tähtien säteilystä, hiilen isotoopeista) tai vähintäänkin nykyisen tiedeyhteisön hyväksyminä väitteinä. Mutta jos korrelationismi on johdonmukaista, sen on pakko kieltää näiden väitteiden referenttien olleen olemassa kuvantunlaisina ennen ihmislajia tai ainakin jonkinlaista elämää. Korrelationistille ylimuistoinen todellisuus ei voi olla subjektia edeltävä todellisuus, vaan ainoastaan todellisuus, jonka subjekti ajattelee ja sanoo edeltäneen subjektia. Se on ihmiskunnalle menneisyyttä, joka ei ole sen todellisempaa kuin ihmiskunnan menneisyys ajateltuna tiukassa korrelaatiosuhteessa tällä hetkellä tosiasiallisesti olemassa olevien ihmisten kanssa.

ylimuistoista todellisuutta koskeva tieteellinen väite ei sano, että jotakin oli olemassa ennen subjektia subjektille, vaan että jotakin oli olemassa ennen subjektia ja siinä se.

Tämä näkemys on kuitenkin tietysti tuhoisa, sillä se tekee selvää tieteellisten väitteiden mielestä, väitteiden jotka – tätä haluan erityisesti painottaa – tarkoittavat juuri sitä mitä ne tarkoittavat. Toisin sanoen ylimuistoista todellisuutta koskeva tieteellinen väite ei sano, että jotakin oli olemassa ennen subjektia subjektille, vaan että jotakin oli olemassa ennen subjektia ja siinä se. Näiden väittämien merkitys on realistinen tai sitten niillä ei ole merkitystä lainkaan. Väite jonka mukaan jotakin oli olemassa ennen meitä vain meille – siis ainoastaan sillä ehdolla että me olemme olemassa ja tietoisia tästä menneestä – on nimittäin sama asia kuin väite, että mitään ei ollut olemassa ennen meitä. Tämä ajatus on aivan vastakkainen meitä edeltävän todellisuuden merkitykselle, siis sille että ylimuistoinen todellisuus itsessään on ollut olemassa täysin riippumatta siitä, ymmärrämmekö me sen menneenä suhteessa itseemme. Se mikä on meille mennyttä, on meille mennyttä vain jos se on todella ollut nykyisyyttä ilman meitä, ei ainoastaan nykyisyyttä jota nyt ajattelemme menneisyytenä, siis menneisyyttä joka tuotetaan nyt absoluuttisesti nykyisyyttä edeltävänä menneisyytenä – sillä mitä ikinä sanotaankaan, sellainen menneisyys ei ole menneisyyttä vaan pelkästään jonkinlaisen takautuvan projektion tuottama illuusio.

Kuten tiedätte, Kant piti Diderot’ta seuraten filosofian skandaalina sitä, että olioiden olemassaoloa subjektin ulkopuolella ei ollut vielä pitävästi todistettu.2 Eikö minua voitaisi syyttää tämän muinaisen, yleisesti ottaen vanhentuneeksi tuomitun ongelman henkiin herättämisestä? Kuten tunnettua, Heidegger käänsi Olemísessa ja ajassa Kantin väitteen nurin ja huomautti, että skandaali oli pikemminkin siinä että tällaista todistusta yhä edelleenkin odotettiin ja yritettiin saada aikaan.3 Huomion selittää se, kuinka fenomenologisen subjektin rakenne ymmärretään: Husserlin intentionaalisuudessa, heideggerilaisen Daseinin maailmassa-olemisessa tai vaikkapa Sartren kuvaamassa tietoisuuden ”välähdyksenomaisessa avautumisessa” kohti ”asioita itseään” ulkoisuus – kaukana siitä että olisi vain jokin solipsistisen subjektin sisäisyyteen lisätty ylimääräinen ulottuvuus – kuuluu alkuperäisesti subjektin rakenteeseen, mikä tekee yrityksistä todistaa ulkomaailman olemassaolo jotensakin naurettavia filosofisia muinaisjäänteitä.

mitä fenomenologit voivat sanoa ihmistä ja eläimiä edeltävästä todellisuudesta, alueesta jolla korrelaatiota ei ole kun kerran ei ole subjektiakaan?

Väitän että kysymyksestä ollaan kaikesta huolimatta pääsemättömissä, jopa fenomenologian jälkeen ja sen itsensä piirissä. Sillä vaikka fenomenologit voivat sanoa, että tietoisuus on alkuperäisesti suhteessa maailmaan ja avoin maailmalle, mitä he voivat sanoa ihmistä ja eläimiä edeltävästä todellisuudesta, alueesta jolla korrelaatiota ei ole kun kerran ei ole subjektiakaan? Kuinka tiede voi esittää niin täsmällisiä väitteitä tästä alueesta, jos se on vain retrospektiivinen illuusio? Mitä olisi luonto ilman meitä? Mitä siitä jäisi jäljelle, jos meitä ei enää olisi? Tämä kysymys on fenomenologiankin piirissä niin kaukana vanhentuneesta, että siitä muodostui tärkeä ongelma Heideggerille itselleen 1950-luvulla. Hän kirjoitti Elisabeth Blochmannille 11.10.1951: ”Usein ihmettelen - tämä on jo kauan ollut minulle perustavanlaatuinen kysymys – mitä luonto olisi vailla ihmistä. Eikö sen ole värähdeltävä hänen lävitseen (hindurchschwingen) saavuttaakseen omimman mahtinsa tai voimansa?”4

Heideggerin kirjeestä huomaamme samalla kertaa, ettei hän itsekään pystynyt jättämään kysymystä sivuun ja että hänen yrityksensä vastata siihen on sekä arvoituksellinen että todennäköisesti saanut vaikutteita Schellingin metafysiikasta (mihin viittaisi sanavalinta ”mahti tai voima”, Macht oder Potenz). Tästä näemme, ettei Heidegger suinkaan kyennyt sen paremmin julistamaan meitä edeltävän todellisuuden ongelmaa turhanaikaiseksi kuin ratkaisemaankaan sitä: mitä olisi luonto vailla ihmistä, ja kuinka voimme ajatella aikaa jonka kuluessa luonto on synnyttänyt subjektin tai Daseinin?

Ylimuistoisen todellisuuden ongelman täsmällistä merkitystä korrelationismin vastaiselle strategialleni on kuitenkin syytä vielä täsmentää.

On olennaista huomata, että en väitä pystyväni kumoamaan korrelationismia tämän kysymyksen avulla: meitä edeltävän todellisuuden ongelman ei missään nimessä ole tarkoitus yksinään osoittaa korrelationismia kestämättömäksi kannaksi. Tämä vasta olisikin naiivia. Itse asiassa yritän Après la finitude -teoksen ensimmäisessä luvussa pikemminkin nostaa esiin tietyn aporian kuin kumota vastustajani argumentin. Toisin sanoen esitän, että yhtäältä vaikuttaa mahdottomalta ajatella luonnontieteiden kykyä tuottaa ylimuistoista todellisuutta koskevia väitteitä korrelationistisesta näkökulmasta, mutta toisaalta vaikuttaa myös mahdottomalta kumota korrelationistista kantaa, sillä kuinka voisimme väittää pystyvämme tietämään mitä on olemassa silloin kun emme itse ole olemassa? Kuinka voisimme kuvitella värien olevan olemassa, jos meillä ei olisi silmiä nähdä niitä; äänten olevan olemassa, jos meillä ei olisi korvia kuulla niitä? Kuinka voisimme ajatella ajan ja tilan merkitystä ilman subjektia, joka on tietoinen menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta tai vasemman ja oikean erosta? ja ennen kaikkea, kuinka voisimme tietää tämän kun emme kerran pysty ymmärtämään, miltä maailma näyttää silloin kun ketään ei ole sitä havaitsemassa?

Yhtäältä näyttää mahdottomalta kumota korrelationistisen kehän argumentti – jättää huomiotta se, että kun me ajattelemme jotakin, juuri me ajattelemme jotakin – mutta toisaalta näyttää mahdottomalta ymmärtää luonnontieteet korrelationistisesti.

ylimuistoinen todellisuus vastustaa kummasti kaikkia vastaavuuden hylkääviä totuuskäsityksiä.

Tämän yksinkertaiselta – jopa naiivilta – vaikuttavan ongelman avulla esitän itse asiassa kysymyksen filosofisesta naiiviudesta, siis siitä mitä tarkkaan ottaen tarkoittaa olla filosofisesti naiivi. Nykyään filosofisen naiiviuden suosituin muoto on usko ajattelun ja olemisen korrespondenssin mahdollisuuteen - ja siis nimenomaan olemisen, joka asetetaan ajattelusta riippumattomaksi. Modernin filosofian suuri ponnistus oli päästä eroon totuuden käsitteestä, tai kuten itse asian ymmärrän ja mikä onkin huomattavasti mielenkiintoisempaa, määritellä tämä käsite perustavalla tavalla uudelleen. Näin totuus vastaavuutena korvataan totuudella ymmärrettynä lainmukaisuudeksi (Kant), intersubjektiivisuudeksi (Husserl) tai tulkinnaksi (hermeneutiikka). Après la finitude -teoksessa yritän kuitenkin osoittaa, että ylimuistoinen todellisuus vastustaa kummasti kaikkia vastaavuuden hylkääviä totuuskäsityksiä. Vastarinnan taustalla ei kuitenkaan ole niinkään kysymys tieteellisten teorioiden totuudesta vaan niiden merkityksestä.

Tarkastellaanpa asiaa lähemmin. Emme varmastikaan voi vilpittömästi uskoa tieteellisen teorian – siis luonnontieteiden kentällä – voivan olla jotain sen kaltaista kuin ”tosi”. Tämä ei johdu jonkinlaisesta radikaalista skeptisismistä tieteen suhteen, vaan paremminkin tieteen itsensä kehityksestä. Historiansa aikana tiede on ilmentänyt tavatonta kekseliäisyyttä siinä, kuinka se on lakkaamatta romuttanut omia teorioitaan, jopa kaikkein perustavimpiakin, ja korvannut niitä niin ennenkuulumattomilla paradigmoilla, ettei kukaan olisi voinut etukäteen alkuunkaan aavistaa niiden sisältöä. Sama pätee tietenkin nykyisiin teorioihin, erityisesti kosmologisiin: emme yksinkertaisesti voi tietää, millaisia tulevaisuuden kosmologiset teoriat, tulevat ylimuistoista menneisyyttä koskevat teoriat, ovat – kuten sanotaan, menneisyyttä ei voi ennustaa. Mutta vaikka emme voi ilman muuta väittää meitä edeltävää todellisuutta koskevan teorian olevan totta, meidän on välttämättä pidettävä kiinni siitä että se voisi olla totta. Emme voi tietää, ovatko nämä teoriat totta vielä tulevaisuudessakin, mutta emme voi sulkea tätä mahdollisuutta pois, sillä niiden merkitys on siitä riippuvainen. Totuus, ja totuus jonakin sen kaltaisena kuin vastaavuus todellisuuden kanssa, on teorioiden – hypoteesien joita voi pitää muita vaihtoehtoja parempina tai huonompina – merkityksen ehto. Yritys ymmärtää näitä teorioita ilman totuuden ja korrespondenssin käsitteitä johtaa äkkiä hullunkurisiin järjettömyyksiin. Jos esimerkiksi väittää, että totuus ylimuistoisesta todellisuudesta on määriteltävä intersubjektiivisuuden pikemmin kuin ihmisiä edeltäneen todellisuuden luonteen kautta, tulee sanoneeksi jotain siihen suuntaan kuin ”ei ole koskaan ollut olemassa mitään sen kaltaista kuin ihmiskuntaa edeltävä maailmankaikkeus, jolla olisi sellaisia ja sellaisia määreitä jotka voisimme todella tuntea – tämä on silkkaa hölynpölyä – on ainoastaan tiedeyhteisön yhteisymmärrys kyseisen teorian pätevyydestä.” Näin väitetään samaan hengenvetoon, että tiedeyhteisöllä on vankat perusteet hyväksyä teoria ja että tämä teoria kuvaa jotakin – maapallon syntyä edeltävää aikaa – joka ei voi olla ollut olemassa kuvatunlaisena, koska se on silkkaa hölynpölyä.

Vastaavuusteorioiden vastustajien dogmatismi on muuttunut yhtä ongelmalliseksi kuin esi-kantilainen dogmatismi aikoinaan.

Tässä meillä on käsissämme jonkinlainen reaalisen paluu lacanilaisittain: nykyfilosofille mahdotonta on realismi tai korrespondessi. Realismi kuitenkin vaikuttaa olevan ylimuistoista todellisuutta koskevien teorioiden mielekkyyden ehto (totta puhuen se on uskoakseni kaikkien tieteellisten teorioiden ehto, mutta en voi osoittaa sitä tässä yhteydessä). Sen tähden käsityksemme naiiviudesta on muuttunut: emme voi enää olla varmoja, etteikö korrespondenssiteorian hylkääminen olisi itse naiivi kanta. Vastaavuusteorioiden vastustajien dogmatismi on muuttunut yhtä ongelmalliseksi kuin esi-kantilainen dogmatismi aikoinaan.

Todellinen vaikeus on kuitenkin siinä, että nähdäkseni on yhtä lailla mahdotonta palata vastaavuuden vanhaan metafyysiseen käsitteeseen tai naiiviin realismiin, jolle analyyttinen filosofia yhä tuntuu silloin tällöin yrittävän antaa tekohengitystä. Meidän on määriteltävä korrespondenssi uudelleen, keksittävä aivan erilainen vastaavuuden käsite, jos olemme vakavissamme korrelationismin hylkäämisen suhteen. Sillä kuten kohta nähdään, korrelaation tuolta puolen löytyy jotain aivan muuta kuin olioiden, ominaisuuksien ja suhteiden naiivit käsitteet. Todellisuus, joka on jotain aivan muuta kuin annettu todellisuus. Juuri siksi kutsun filosofiaani viime kädessä mieluummin spekulatiiviseksi materialismiksi kuin realismiksi. Kuten Foucault kerran sanoi: ”Olen materialisti, koska en usko todellisuuteen.”

Kohtaamme siis mahtavan aporian: korrelaatio vastaan arkkifossiili. Juuri tämän aporian yritän Après la finitude -teoksessa purkaa, ja umpikujasta selviäminen edellyttää kahta asiaa: korrelationismi on tadella kumottava ja on luotava uudenlainen tieteellinen materialismi, joka perustuu periaatteelle jota kutsun ”faktisiteetin välttämättömyyden periaatteeksi”.

Tutkitaanpa nyt, mitä tämä periaate tarkoittaa ja miksi nähdäkseni pystymme sen avulla siihen minkä korrelationismi väittää olevan mahdotonta, nimittäin tietämään mitä on silloin kun meitä ei ole.

 

3. Faktisiteetin välttämättömyyden periaate

Keskeisin ongelma, jonka kimppuun käyn Après la finitude -teoksessa, on juuri kysymys siitä, kuinka kehittää materialismi joka pystyisi lopullisesti kumoanlaan korrelationistisen kehän sen yksinkertaisimmassa muodossa, joka on myös hankalin kiistää – siis argumentin, joka osoittaa ettemme voi vastustaa korrelaatiota kuin korrelaation sisältä käsin.

Strategiani perustuu korrelationismin akilleenkantapäälle, nimittäin sille että se vastustaa itse asiassa kahta eri asiaa. Sellaisena kuin minä sen määrittelen, korrelationismi ei tarkkaan ottaen ole antirealismia vaan antiabsolutismia. Korrelationismi on moderni tapa kieltää absoluuttia koskevan tiedon mahdollisuus, se on näkemys jonka mukaan meidät on suljettu representaatioihimme – olivat ne sitten tietoisia, kielellisiä tai historiallisia – eikä meillä siis ole mitään luotettavaa keinoa saavuttaa omasta näkökulmastamme riippumatonta ulkoista todellisuutta. Absoluutilla on kuitenkin kaksi pääasiallista muotoa: realistinen absoluutti, eli ei-ajatteleva todellisuus joka on riippumaton pääsystämme siihen, ja idealistinen, eli korrelaatio itse absoluuttina. Näin ollen korrelationismin on kumottava myös spekulatiivinen idealismi (samoin kuin kaikki vitalismin tai panpsykismin muodot) mikäli se haluaa kieltää kaikki absoluutin lajit. Tämän toisen kumoamispyrkimyksen kohdalla korrelationistisen kehän argumentti on kuitenkin hyödytön, sillä idealismi ja vitalismi väittävät nimenomaan, että subjektiivinen kehä itse on absoluutti.

Tutkaillaanpa lyhyesti idealistisia ja vitalistisia argumentteja. Kutsun ”subjektivistiseksi metafysiikaksi” kaikkia kantoja, jotka tekevät jostakin tietystä ihmisen maailmasuhteen lajista absoluutin ja (lyhyesti) ”subjektivistiksi” minkä vain subjektiivisen metafysiikan muodon kannattajaa. Ajattelun ja olemisen välisellä korrelaatiosuhteella on monia eri muotoja, ja subjektivisti väittää että jotkin näistä suhteista – elleivät peräti kaikki – ovat paitsi ihmisten tai ylipäänsä elävien olentojen, myös olemisen itsensä määreitä. Subjektivisti projisoi korrelaation - joka voi ottaa vaikkapa havainnon, ajattelun tai tahdon muodon – asioihin itseensä ja tekee siitä absoluutin. Tietysti tämä käy todellisuudessa huomattavasti hienostuneemmin kuin mitä tiivistelmäni antaa ymmärtää, erityisesti Hegelin tapauksessa. Subjektivismin perusperiaate on kuitenkin aina sama, nimittäin realismin ja korrelationismin kumoaminen seuraavanlaisen järkeilyn avulla: koska emme pysty ajattelemaan olevaa joka olisi olemassa irrallaan meidän suhteestamme maailmaan – kun kerran emme pääse pakenemaan korrelaation kehästä – näiden suhteiden kokonaisuus tai jokin erityinen osa tästä kokonaisuudesta edustaa kaiken todellisuuden olemusta. Subjektivistin mukaan on absurdia olettaa korrelationistin tapaan, että voisi olla olemassa jotakin ”itsessään”, jotakin joka eroaa kaikista ihmisen korrelaatiosuhteista maailmaan. Näin subjektivisti kääntää kehän argumentin korrelationistia itseään vastaan: hänen mukaansa se, ettemme pysty ajattelemaan todellisuutta, joka olisi riippumaton ihmisen suhteesta siihen, tarkoittaa sitä että on mieletöntä olettaa sellaisen todellisuuden olevan olemassa kehän tuolla puolen. Absoluutti siis on kehä itse, tai ainakin jokin osa siitä. Absoluutti on ajattelu, havainto tai halu, se on idea, logos, Geist (henki), Wille zur Maht (vallantahto), bergsonilainen keston intuitio ja niin edelleen.

Tästä absolutismin toisesta muodosta käy ilmi, miksi korrelationismin on välttämättä keksittävä toinen argumentti, joka pystyy vastaamaan idealistisen absoluutin haasteeseen. Toisen argumentin välttämättömyys on ensiarvoisen tärkeä seikka, sillä kuten vielä näemme, se osoittautuu korrelationistisen kehän linnoituksen heikoksi kohdaksi. Tätä toista argumenttia kutsuin Après la finitude -teoksessa faktisiteettiargumentiksi, ja nyt onkin aika selittää tarkemmin mistä siinä oikein on kyse.

Ei ole olemassa perimmäistä syytä eikä perimmäistä lakia, siis syytä tai lakia johon sisältyisi sen oman olemassaolon perusta.

Kutsun "faktisiteetiksi” sitä, että millään tosiasialla ei ole syytä, toisin sanoen mahdottomuutta osoittaa minkään olion olemassaolon viimekätistä perustaa. Voimme saavuttaa vain ehdollisen välttämättömyyden, emme koskaan absoluuttista välttämättömyyttä. Jos otetaan lähtökohdaksi määrätyt syyt ja oletetaan fysiikan lakien olevan voimassa, voimme väittää juuri tietyn vaikutuksen välttämättä seuraavan lähtötilanteesta. Emme kuitenkaan koskaan löydä näiden lakien ja syiden perustaa, lukuun ottamatta mahdollisesti muita perustattomia lakeja ja syitä. Ei ole olemassa perimmäistä syytä eikä perimmäistä lakia, siis syytä tai lakia johon sisältyisi sen oman olemassaolon perusta. Faktisiteetti on sitä paitsi ominaista myös ajattelulle. Kartesiolainen cogito todistaa tästä osuvasti, sillä cogiton välttämättömyys on ehdollista välttämättömyyttä: jos ajattelen, minun on oltava. Tämä ei kuitenkaan ole absoluuttinen välttämättömyys, sillä ei ole välttämätöntä, että ajattelen. Pääsen subjektiivisen korrelaation sisältä käsin omaan faktisiteettiini, ja siis maailman faktisiteettiin, maailman joka vastaa subjektiivista pääsyäni siihen. Onnistun tässä kohdatessani causa suin puutteen, sen että ei ole olemassa mitään perimmäistä syytä jolle olemassaoloni perustuisi.

Enhän pysty myöskään kuvittelemaan, millaista on olla kuollut, sillä sen kuvitteleminen merkitsee minun olevan yhä elossa, mutta ikävä kyllä tämä tosiasia ei todista kuoleman olevan mahdottomuus.

Näin määriteltynä faktisiteetti on nähdäkseni vastaus kaikkiin yrityksiin tehdä korrelaatiosta absoluutti. Jos nimittäin korrelaatio on faktuaalista, emme enää voi subjektivistin tavoin väittää sen olevan kaiken todellisuuden välttämätön osatekijä. Idealisti voisi toki esittää sen vastalauseen, että yritys ajatella subjektiivisen korrelaation olemattomuutta päätyy performatiiviseen ristiriitaan – todistaahan siitä muodostettu mielle vastaansanomattomasti ajattelijan olevan olemassa subjektina. Korrelationisti kuitenkin vastaa, ettei voi löytyä mitään dogmaattista todistetta siitä, että korrelaation on oltava pikemmin kuin ei. Ja tämä riittää kieltämään idealistin väitteen korrelaation absoluuttisesta välttämättömyydestä. Eikä se tosiasia, etten voi kuvitella tilannetta jossa subjektia ei ole – sillä sen kuvitteleminen tarkoittaa minun olevan olemassa subjektina – todista subjektin olemattomuutta mahdottomaksi. Enhän pysty myöskään kuvittelemaan, millaista on olla kuollut, sillä sen kuvitteleminen merkitsee minun olevan yhä elossa, mutta ikävä kyllä tämä tosiasia ei todista kuoleman olevan mahdottomuus. Kuvittelukykyni rajat eivät ole osoitus kuolemattomuudestani. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana. Korrelationisti ei nimittäin väitä, että subjektin on hävittävä: jos se ei yksilönä olekaan ikuinen, kenties se on ikuinen absoluuttina – henkenä tai tahtona. Korrelationisti yksinkertaisesti väittää, ettemme voi tehdä tästä hypoteesista pitäviä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Emme voi saavuttaa ikuista totuutta, oli se sitten realistinen tai idealistinen. Emme tiedä mitään kehän tuonpuoleisesta, emme edes onko sitä olemassa (näin hän väittää realismia vastaan), aivan samoin kuin emme tiedä onko kehä itse välttämätön vai kontingentti (subjektivismia vastaan).

Subjektivisti väittää erheellisesti pystyvänsä peittoamaan korrelationistin tekemällä korrelaatiosta absoluutin

Korrelationismi muodostuu siis kahdesta väittämästä: korrelaation kehän argumentista, joka vastustaa naiivia realismia (käyttäkäämme tätä termiä kaikista realismin muodoista, jotka eivät kykene kumoamaan kehää), ja faktisiteettiargumentista, joka vastustaa spekulatiivista idealismia. Subjektivisti väittää erheellisesti pystyvänsä peittoamaan korrelationistin tekemällä korrelaatiosta absoluutin; minä uskon että voimme lyödä hänet vain tekemällä faktisiteetista absoluutin. Miksi niin?

Korrelationistin on subjektivistia vastustaessaan pidettävä kiinni siltä, että voimme ajatella korrelaation kontingenssia, siis sitä mahdollisuutta että se häviää, vaikkapa ihmiskunnan tuhoutumisen myötä.

Näin ollen korrelationistin on kuitenkin – ja tämä on aivan keskeistä – myönnettävä, että me itse asiassa voimme ajatella erästä olemuksellisesti korrelaatiosta riippumatonta mahdollisuutta, siis juuri sitä mahdollisuutta että korrelaatiota ei olisikaan. Palatkaamme tämän ymmärtääksemme vielä kerran kuoleman analogiaan: ajatellakseni itseäni kuolevaisena minun on myönnettävä, että kuolema ei riipu omasta kuoleman ajattelustani. Muutoin voisin kuolla vain sillä ehdolla, että jäisin eloon ajattelemaan kuolemaani ja tekisin tästä tapahtumasta korrelaatin pääsylleni kuolemaan. Toisin sanoen voisin kuolla loputtomiin mutten koskaan todella menehtyä. Jos korrelaation faktisiteetti voidaan käsittää, jos se on käsite jota voimme todella ajatella – ja kuten olemme nähneet, korrelationistin kannalta näin on oltava jos hän haluaa kumota subjektivismin – se on käsite jota me pystymme ajattelemaan absoluuttina: syyn tai perustan absoluuttinen poissaolo. Yhdelläkään tosiasialla ei ole syytä, tai toisin sanoen, mikä tahansa määrätty entiteetti – oli kyseessä sitten tapahtuma, olio tai laki – voi syntyä ja kadota vailla mitään syytä olemiselleen tai ei-olemiselleen. Syyn puute, perusteettomuus tai järjettömyys (irraison, unreason) paljastuu sellaisen absoluuttisen ajan ominaisuudeksi, joka kykenee tuhoamaan tai luomaan minkä vain määrätyn entiteetin ilman mitään syytä.

meillä on vastaansanomattomasti pääsy tiettyyn absoluuttiseen mahdollisuuteen, nimittäin mahdollisuuteen että todellisuus itsessään saattaa olla erilainen kuin todellisuus meille.

Tämän teesin avulla pyrin paljastamaan, millä ehdoin on mahdollista ajatella perustavanlaatuista vastakohta-asetelmaa, joka korrelationismiin aina sisältyy (vaikkei korrelationisti sitä toisi julki tai vaikka hän kieltäisi sen). Kyseessä on ”itsessään” ja ”meille” olemisen vastakohtaisuus. Korrelationistin teesi – oli se sitten eksplisiittisesti ilmaistu tai ei – on, että en voi tietää mitä todellisuus olisi ilman minua. Hänen mukaansa en voi tietää, mitä jää jäljelle, jos poistan itseni maailmasta. Tästä järkeilystä kuitenkin seuraa, että meillä on vastaansanomattomasti pääsy tiettyyn absoluuttiseen mahdollisuuteen, nimittäin mahdollisuuteen että todellisuus itsessään saattaa olla erilainen kuin todellisuus meille. Ja tämä absoluuttinen mahdollisuus puolestaan perustuu korrelaation absoluuttiselle faktisuudelle. Juuri koska voin ajatella korrelaation ei-olemista, voin ajatella sitä mahdollisuutta, että itsessään maailma olisikin jotain aivan muuta kuin se on korrelaatiosuhteessa ihmissubjektiin. Koska pystyn käsittämään kaiken absoluuttisen faktisuuden, voin suhtautua skeptisesti kaikkiin muihin absoluutin lajeihin.

Kaikkea voidaan pitää kontingenttina, tietyistä ihmisen ominaisuuksista riippuvaisena – kaikkea paitsi kontingenssia itseään.

Väitänkin, että näin ollen on mahdollista kumota argumentti, jota korrelationisti käyttää kumotakseen realismin ja joka nojaa syytökseen performatiivisesta ristiriidasta. Minä nimittäin havaitsen performatiivisen ristiriidan korrelationistin todistelussa. Hänen perustavat käsitteensä ”meille” ja ”itsessään” perustuvat sille, että faktisiteetista – tosin implisiittisesti – tehdään absoluutti. Kaikkea voidaan pitää kontingenttina, tietyistä ihmisen ominaisuuksista riippuvaisena – kaikkea paitsi kontingenssia itseään. Kontingenssi, ja vain kontingenssi, on absoluuttisen välttämätöntä; faktisiteetti, ja vain faktisiteetti, ei ole satunnainen tosiasia vaan ikuista. Faktisiteetti ei ole fakta, ei taas yksi tosiasia lisää maailmassa. ja tästä todistaa nimenomaan se, etten voi olla skeptinen kaiken skeptisismin käyttövoimaa kohtaan.

Tästä faktisiteetin välttämättömyydestä, faktisiteetin ei-faktisiteetista, käytän ranskaksi nimeä factualité. Ray Brassier kääntää sen englanniksi termiliä factiality. Kyseessä ei siis ole faktisiteetti, vaan faktisiteetin välttämättömyys, faktisiteetin olemus. Sen ilmaisevaa periaatetta kutsun yksinkertaisesti ”faktisiteetin välttämättömyyden periaatteeksi” (principe de factualité, principle of factiality). Ja lopulta faktisiteetin välttämättömyyden periaatteeseen nojaavalle spekulaatiolle olen antanut nimen spéculation factual (englanniksi factial speculation).5

Pystyn ajattelemaan kaikesta ajattelusta riippumatonta X:ää ja tiedän tämän kiitos korrelationistin itsensä ja hänen taistelunsa absoluuttia vastaan.

Väitän, että faktisiteetin välttämättömyyden periaate mahdollistaa spekulatiivisen materialismin, joka pystyy kumoamaan korrelationismin vakuuttavasti. Pystyn ajattelemaan kaikesta ajattelusta riippumatonta X:ää ja tiedän tämän kiitos korrelationistin itsensä ja hänen taistelunsa absoluuttia vastaan. Faktisiteetin välttämättömyyden periaate paljastaa modernin filosofian radikaalin skeptisismin alle kätkeytyneen ontologisen totuuden: oleminen ei ole korrelaattina vaan tosiasiana olemista. ”Olla” tarkoittaa ”olla kontingentti tosiasia” – ja tämä ei ole kontingentti tosiasia.

 

4. Ristiriidan laki

Mitä voidaan sanoa tästä absoluutista, joksi faktisiteetti on nyt paljastunut? Mitä faktisiteetti on, kun sitä ajatellaan absoluuttina pikemminkin kuin rajana?

Vastaus on aika. Faktisiteetti absoluuttina on ymmärrettävä ajaksi, tosin hyvin erityiseksi ajaksi, jota kutsuin Après la finitude -teoksessa ”hyperkaaokseksi”. Mitä ajoin takaa tällä termillä? Absoluutin samastaminen aikaan tai kaaokseen vaikuttaa kovin kuluneelta, kovin lattealta. Mutta aika jonka tässä kohtaamme onkin, kuten sanottu, hyvin erityistä aikaa: se ei ole fysikaalista aikaa, ei tavallista kaaosta. Hyperkaaos eroaa jyrkästi siitä, mitä yleensä kutsumme ”kaaokseksi”. Tavallisesti kaaos tarkoittaa meille epäjärjestystä, satunnaisuutta, kaiken ikuista muuttuvaisuutta. Hyperkaaoksen ominaisuuksia nämä eivät kuitenkaan ole, sillä sen kontingenssi on niin äärimmäistä, että se voi hävittää jopa epäjärjestyksen, satunnaisuuden ja muutoksen ja korvata ne järjestyksellä, determinismillä ja muuttumattomuudella. Hyperkaaoksessa kaikki on niin kontingenttia, että aika voi jopa tehdä lopun muutoksesta. Jos faktisiteetti on absoluutti, kontingenssi ei enää voi tarkoittaa tuhoutumisen tai epäjärjestyksen välttämättömyyttä, vaan paremminkin järjestyksen ja epäjärjestyksen, muuttuvaisuuden ja pysyvyyden yhtäläistä kontingenssia. Siksi käytänkin nykyään mieluummin termiä surcontingence, superkontingenssi, kuin kontingenssi.

Hyperkaaoksessa kaikki on niin kontingenttia, että aika voi jopa tehdä lopun muutoksesta.

On tärkeää huomata, että tämä näkemys ajasta eroaa jyrkästi Herakleitoksen filosofiasta. Minun näkökulmastani Herakleitos on toivottoman jämähtänyt tiettyyn pysyvyyden ajatukseen. Hänelle muutoksen on jatkuttava ja säilyttävä ikuisesti muutoksena. Miksi? Nähdäkseni tämä on dogmaattinen väittämä, jolla ei ole mitään oikeutusta. Muutos – samoin kuin pysyvyyskin – on nimittäin pelkkä satunnainen tosiasia ja niinpä sekä muutoksen että pysyvyyden on ikuisesti voitava syntyä ja kadota. Herakleitoslaista muuttuvaisuutta, kuten kaikkea fysikaalista aikaa, hallitsevat erityiset lait – muutoksen lait jotka eivät koskaan muutu. Ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksi fysiikan lait pätisivät tai kestäisivät vielä päivänkin, vielä hetkenkin. Nämä lait ovat nimittäin vain tosiasioita, eikä niiden välttämättömyyttä voida todistaa. Hume osoitti tämän hyvin selkeästi. Mahdottomuus todistaa fysiikan lakien välttämättömyyttä ei kuitenkaan johdu järjen rajoista, kuten Hume uskoi, vaan pikemminkin siitä että koko yritys on turhanpäiväinen. Minä olen rationalisti, ja järki selvästi kertoo meille ettei lakien välttämättömyyttä voi todistaa. Niinpä meidän olisi syytä vain kuunnella järkeä ja hyväksyä se, etteivät lait ole välttämättömiä – ne ovat tosiasioita, ja tosiasiat ovat kontingentteja – vaan voivat muuttua ilman mitään syytä. Fysiikan lait eivät hallitse aikaa, sillä lakeja itseään hallitsee hullu aika.

Tässä vaiheessa haluaisin painottaa tapaa, jolla pyrin tekemään eroa metafysiikan molempiin päälajeihin, siis – tiivistetysti – ”substanssin metafysiikkaan” ja ”muutoksen metafysiikkaan”. Uskoakseni (substraatiksi ymmärretyn) olemisen ja toisaalta muutoksen tai tulemisen vastakohta sisältyy riittävän perusteen periaatteeseen, joka taas on kaiken metafysiikan taustavoima. Tämä oli jo esisokraatikkojen, Thaleen – jolle arkhē oli vesi substraattina – ja Anaksimandroksen – jolle arkhē oli apeiron, siis kaiken välttämätön synty ja häviäminen tässä rajattomuudessa – välisen vastakkainasettelun mieli. Tulemisen ajattelijoita, kuten Herakleitosta, Nietzscheä tai Deleuzea, pidetään usein antimetafyysikkoina, metafysiikan kun ajatellaan olevan pysyvien periaatteiden, vaikkapa substanssin tai ideoiden, filosofiaa. Itse asiassa metafysiikkaa kuitenkin määrittää sen usko entiteettien tai prosessien ehdottomaan välttämättömyyteen: olioiden on oltava mitä ne ovat tai niiden on tultava siksi miksi niiden on tultava, koska tälle on olemassa syy tai perusta (esimerkiksi idea tai maailmankaikkeuden luova voima). Sen tähden muutoksen metafysiikka uskookin kahteen metafyysiseen välttämättömyyteen, nimittäin muutoksen välttämättömyyteen (pysyvyyden sijaan) ja lisäksi juuri jonkin tietyn muutoksen lajin välttämättömyyteen (eikä johonkin toisenlaiseen muutokseen, joka olisi aivan yhtä lailla ajateltavissa).

Hyperkaaoksen käsite sitä vastoin viittaa aikaan, joka on niin täydellisen vapaa metafyysisestä välttämättömyydestä, että mikään ei kahlitse sitä, ei tuleminen eikä substraatti. Hyperkaoottinen aika pystyy synnyttämään tai hävittämään jopa tulemisen, se tuottaa vailla mitään syytä liikkumattomuutta tai liikettä, toistoa tai uuden luomista. Sen tähden filosofian keskeisin kysymys ei mielestäni viime kädessä ole oleminen tai tuleminen, representaatio tai todellisuus, vaan eräs aivan erityinen mahdollisuus, mahdollisuus joka ei ole muodollinen vaan reaalinen ja painava ja jota kutsun nimellä peut-être, ”ehkä”, ”voi olla”. Ranskaksi muotoilisin asian näin: Laffaire de la philosophie n'est pas l 'être, mais le peut-être. Filosofian asia ei ole oleminen vaan ”voi olla”.6 Uskoakseni – vaikka asian todistaminen olisi tässä yhteydessä liian mutkikasta – tämä ”ehkä” on hyvin lähellä Mallarmén Nopanheiton viimeistä ”ehkää”.7

Jos faktisiteetti on absoluutti, sitä on ajateltava hyperkaaoksena, rationalistisena kaaoksena joka on paradoksaalisesti kaoottisempi kuin mikään antirationalistinen kaaos. Mutta vaikka hyväksyisimmekin tämän väitteen, vaikuttaa siltä että törmäämme vakavaan ongelmaan: kuinka voisimme toivoa ratkaisevamme meitä edeltävän todellisuuden ongelman tällaisen käsitteen avulla? Ongelman ydinhän oli siinä, kuinka löytää absoluutti, jolle voisi oikeutetusti perustaa tieteellisen tiedon todellisuudesta itsessään. Nyt olemme löytäneet absoluutin, jonka avulla kykenemme uskoakseni vastustamaan korrelationismia, mutta tämä absoluutti tuntuisi olevan olemisen rationaalisen rakenteen suoranainen vastakohta. Se nimittäin tekee selvää riittävän perusteen periaatteesta, jolla tosiasioiden syitä yritetään selittää. Nyt näyttääkin siltä, että on olemassa ainoastaan tosiasioita, ei enää syitä tai perusteita. Kuinka voisimme toivoa perustavamme tieteen tällaiselle lopputulemalle?

Nähdäkseni tämä uusikin ongelma pystytään ratkaisemaan. Mutta kuinka? Väitän, että faktisiteetille on olemassa erityisiä ehtoja, joita kutsun "figuureiksi”. Asioiden faktisiteetti on ainoa, mikä niissä on välttämätöntä – mutta faktuaalisuus ei merkitse sitä että voi olla ihan mitä tahansa. Aivan kaikenlaiset asiat eivät sitä ole. Voidaan ajatella olioita jotka – jos olisivat olemassa – eivät täyttäisi faktuaalisena entiteettinä olemisen tiukkoja ja välttämättömiä ehtoja. Ja siksipä tällaisia olioita ei voi olla olemassa. Niitä ei voi olla olemassa, koska jos ne olisivat olemassa, ne olisivat välttämättömiä, ja se taas on faktisiteetin välttämättömyyden periaatteen mukaisesti mahdotonta.

ristiriidattomuus on kontingenssin edellytys. Ristiriitainen todellisuus ei nimittäin voisi muuttua, sillä se olisi jo mitä se ei ole

Valaistaanpa asiaa esimerkillä. Après la finitude -teoksessa pyrin osoittamaan, että ristiriidattomuus on kontingenssin edellytys. Ristiriitainen todellisuus ei nimittäin voisi muuttua, sillä se olisi jo mitä se ei ole. Yrittäkääpä kuvitella, tai pikemminkin käsittää, millainen olisi olio johon sisältyisivät kaikki mahdolliset ristiriidat. Sillä on ominaisuus A ja samaan aikaan, täsmälleen samoissa olosuhteissa, sillä on ominaisuus ei-A. Se on punainen, mutta ei vain punainen vaan myös ei-punainen. Ja sama pätee kaikkiin ominaisuuksiin, jotka vain päähän pälkähtävät: B ja ei-B, C ja ei-C ja niin edelleen. Yritetään nyt ajatella tämän entiteetin muuttuvan, siis tulevan joksikin mitä se ei ole – olisiko se mahdollista? Ei tietenkään, sillä se on jo kaikkea ja sen vastakohta. Ristiriitainen olio on kertakaikkisen välttämätön. Siksi kristinuskon Jumala on samalla kertaa mitä on (isä, ääretön, ikuinen) ja mitä ei ole (poika, inhimillinen, kuolevainen). Ajatellakseen jotain välttämätöntä on ajateltava jotain ristiriitaista, jotain jolle ei ole toiseutta, absoluuttia jonka ulkopuolella ei ole mitään miksi tämä absoluutti voisi tulla. Viime kädessä juuri tästä syystä myös hegeliläinen absoluutti on tosiasiassa ristiriitainen. Hegel ymmärsi, että todella välttämättömän olion, kuten absoluutin, on oltava sekä mitä se on että mitä se ei ole – sillä olisi jo oltava itsessään kaikki mikä on sen ulkopuolella. Sellaisella absoluutilla ei olisi toista ja se olisi siis ikuinen (mutta kyseessä olisi tietenkin ristiriitainen ikuisuus, jolla ei ole muutosta ja syntymää ulkopuolellaan, vaan sisällään ikuinen tuleminen joka ikuisesti muuttuu ikuisuudeksi).

ristiriitainen olio ei suinkaan ole mieletön: se voidaan määritellä täsmällisesti ja sitä voidaan hyvinkin ajatella. 

Minä sitä vastoin väitän, että ristiriita on mahdottomuus – olenhan rationalisti – mutta minulle se on mahdottomuus, koska ristiriidattomuus on radikaalin kaaoksen, siis hyperkaaoksen, ehto. On syytä panna merkille, etten väitä ristiriitaisen olion olevan mahdottomuus, koska se olisi absurdi tai mieletön. Päinvastoin, mielestäni ristiriitainen olio ei suinkaan ole mieletön: se voidaan määritellä täsmällisesti ja sitä voidaan hyvinkin ajatella. Voidaan todistaa rationaalisesti, että reaalinen ristiriita on mahdoton, koska se olisi välttämätön olio. Toisin sanoen koska metafyysinen riittävän perusteen periaate on ehdottoman virheellinen, looginen ristiriidan laki on ehdottoman tosi. Kaiken täydellinen ”loogisuus” on ehdoton edellytys sille, ettei millään ole syytä tai perustaa.

Tästä syystä en usko metafysiikkaan ylipäänsä. Metafysiikka nimittäin nojaa aina tavalla tai toisella riittävän perusteen periaatteeseen. Metafyysikko on filosofi, joka uskoo että on mahdollista selittää miksi asioiden on oltava niin kuin ne ovat, tai miksi asioiden on välttämättä muututtava ja hävittävä – miksi asioiden on oltava mitä ne ovat tai miksi asioiden on muututtava niin kuin ne muuttuvat. Minä päinvastoin uskon, että järjen tehtävä on selittää, miksi asiat ja muutos itse voivat aina muuttua siksi mitä ne eivät ole – ja miksi tälle sattuman leikille ei ole mitään perimmäistä syytä. Tässä mielessä spekulatiivinen filosofiani on yhä rationalismia, mutta paradoksaalista sellaista. Se on rationalismia, jonka on selitettävä miksi olioilla ei voi olla syytä tai perustaa ja kuinka ne tarkkaan ottaen voivat olla vailla syytä, perusteettomia. Mainitsemani ”figuurit” ovat tällaisia faktisiteetin välttämättömiä olemassaolon tapoja, ja ristiriidattomuus on ensimmäinen figuuri jonka johdan faktisiteetin välttämättömyyden periaatteesta. Tämä osoittaa, että ”järjettömyyttä”, syyn tai perusteen puutetta voi käsitellä järjellisesti – jos vain koko järjen idea kokee perustavanlaatuisen muutoksen, jos se vapautetaan riittävän perusteen periaatteen ikeestä, tai tarkemmin sanoen, jos se päästää meidät perusteen periaatteesta.

Tutkimustyöni keskittyy ongelmaan, joka ei ratkea Après la finitude -teoksessa, mutta jonka toivon onnistuvani ratkaisemaan tulevaisuudessa. Kyseessä on varsin kiperä ongelma, enkä pysty esittelemään sen kaikkia puolia tässä yhteydessä, mutta se voidaan tiivistää seuraavaan yksinkertaiseen kysymykseen: olisiko faktisiteetin välttämättömyyden periaatteesta mahdollista johtaa luonnontieteiden oppia matematiikan avulla tuntemaan todellisuus itsessään, siis meidän maailmamme, tosiasiallinen maailma sellaisena kuin se on hyperkaaoksesta syntynyt ja on subjektista riippumatta? Todellisen ratkaisun löytyminen meitä edeltävän todellisuuden ongelmaan edellyttää vastausta tähän vaikeaan kysymykseen, ja siihen myös nykyinen teoreettinen työni tähtää.

• 1. Ks. Ludwig Wingenstein, Tractatus logico-philosophicus, suom. Heikki Nyman, WSOY1996 (1921), s. 87. Suom. huom.
• 2. Ks. Denis Diderot, Lettre sur les aveugles à l’usage de ceux qui voient, Garnier 1964 (1749), s. 115, ja Immanuel Kant, Kritik der reinen Vernunft, s. B xxxix, alaviite. Suom.huom.
• 3. Martin Heidegger, Oleminen ja aika, suom. Reijo Kupiainen, Vastapaino 2000 (1927), s. 255. Suom. huom.
• 4. Joachim W. Storck (toim.), Martin Heidegger – Elisabeth Blochmann. Briefwechsel 1918–1969, Deutsches Literatur-Archiv 1989. Suom. huom.
• 5. Meillassoux siis erottaa toisistaan faktisiteetin (facticité) ja sen spekulatiivisen olemuksen, jota hän kutsuu nimellä factualité. Faktisiteetti viittaa tosiasioiden täydelliseen kontingenssiin, siihen että asiat ovat mitä ovat ilman syytä ja voisivat siis aivan yhtä hyvin olla myös jotain muuta tai lakata olemasta. Meillassoux’n tärkeä periaate, principe de factualité, taas ilmaisee sen, että tämä asiaintila – ja vain se – on välttämätön. Toisaalla hän muotoilee periaatteen seuraavasti: ”ainoastaan faktisiteetti ei ole faktuaalista – ainoastaan kaiken olevan kontingenssi ei itse ole kontingenttia” (Après la finitude, s. 107). Itse termi factualité (ja sen adjektiivinen muoto factual, erotuksena ranskan tosiasiallista merkitsevästä sanasta factuel) ovat Meillassoux’n neologismeja, joten niiden kääntäminen on varsin ongelmallinen tehtävä. Ray Brassier on englanninnoksessaan päätynyt luomaan uudissanat factiality ja factial (ks. After Finitude: An Essay on the Necessity of Contingency, käänt. Ray Brassier, Continuum 2008). Koska vastaava yritys johtaisi suomen kielessä helposti kummallisuuksiin, jotka olisivat vieläpä itsessään merkityksestä tyhjiä, olen tässä artikkelissa tyytynyt ikään kuin kirjoittamaan Meillassoux’n periaatteen auki ”faktisiteetin välttämättömyyden periaatteeksi”. Suom. huom.
• 6. Toisin sanoen se, että asiat voivat aivan yhtä hyvin – ja ilman mitään syytä – olla tai olla olematta, tai olla toisin kuin nyt sattuvat olemaan. Suom. huom.
• 7. Ks. Stéphane Mallarmé, Nopanheitto, suom. Helena Sinervo, WSOY 2006. Suom. huom.