Eino Leinon ensimmäinen runo
Kesäklassikoiden sarjaa jatkaa kansallisrunoilijamme Eino Leinon kertomus ensimmäisestä runostaan ja sitä seuranneista traagisista tapahtumista. Kirjoitelma ilmestyi Nuoressa Voimassa vuonna 1915.
Ensimmäiset runokokeeni.
Hämeenlinnan Klassillisen lyseon toverikunnan »Vasama»-lehdestä.
Minä olin siihen aikaan ala-alkeiskoulun ensimmäisellä luokalla. Olin 10 vuoden vanha ja 2 kyynärää pitkä, kun ensi kerran tunsin tuon taivaallisen tulen rinnassani. Olin silloin joululomalla kotonani. Talvinen oli ilta. Koko kotiväki oli mennyt markkinoille, ja minä olin yksinäni kotosalla. Istuin yksinäni kamarissa, lampunvalo liekutti niin surullisesti pitkin akuttimia. Erkon paimenrunot olivat edessäni, olin lukevinani, vaikka en lukenutkaan. Katseeni harhaili riviltä riville, mutta en muistanut mitään, mitä luin. Oli niin hiljaista, niin hiljaista, että ei kuulunut muuta kuin talvisen viiman vinguntaa ja sydämeni tykytys. Koko olemukseni ikäänkuin liukeni tuohon hiljaisuuteen ja tykytykseen... ja silloin tunsin Apollon liekin polttavan rintaani, uusi kynä käteen ja puhdas paperiarkki eteen ja...
Silloin se tuli, runouteni esikoinen. Paljoa sitä ei ollut, kaksi vaivaista värsyä, mutta se, mikä tuli, tuli sydämen pohjasta:
Ainiaan lempeni
Olet omaava,
Syömmeni sua lempivi
Neito ihana.
En tiedä, saanenko
Vastalempeäsi,
Vai yksipuolinenko
On hurja kiihkoni!
Ei siinä ollut paljoa ajatusta eikä riimejä, mutta tunnetta siinä oli. Se oli niin tavattoman naiivia ja vaatimatonta, ei ollut aikomustakaan ottaa tähtiä ja kuita taivaalta lemmitylleen, ei muuta aikomusta kuin lempiä... Ja minä istuin siinä musteinen kynä kädessäni ja täyteen tuhrattu paperiarkki edessäni ja muistelin kyynelsilmin elämäni aurinkoa Heikkilän Tiltaa. Ja minä luin yhä uudestaan runon, siksikuin osasin sen ulkoa ja osaan sen vieläkin.
Siitä se lähti alkuun. Aatos seurasi aatosta, miete mietettä, ja vähitellen sukeusi niistä runoja. Paksussa vihkossani olivat sinilaineet ja -silmät, ruskotaivaat ja -posket ja punaruusut ja -huulet sangen sovinnollisessa yhteydessä. Tuo vihkonen se oli minun salaisuuteni, onneni ja ylpeyteni.
Silloin olin vain pelkästään taiteilija, s. o. kirjotin itseni vuoksi. Ei minun tarvinnut huolia siitä, mitä arvostelijat sanoisivat, hylkäsin ja hyväksyin sen, mikä oli minulle mieleen. Ei mitkään kunnianhimoiset toiveet yllyttäneet runoilemaan, ei vielä mitkään tilapäärunot olleet tylsyttäneet havaintokykyäni. Runoilin silloin, kun sydämeni oli täysi, — se oli onnellista aikaa se!
Kului talvi, meni kesä, ja yhä juoksi runosuoni. Mutta ei mikään onni ole kestäväistä, ja sen sain piankin kokea. Satuttipa kohtalon iva niin, että runovihkoni joutui sisareni käsiin. Ja siitäkös elämä nousi! Pian oli runojen sisällys, aiheet, sanat tunnettuina koko tuttavapiirissämme ja vielä vähän ulompanakin. Salaman nopeudella ne levisivät, ja harvoinpa lienevät kenenkään runoniekan kyhäilyt nostaneet sellaista huomiota. »Kaikkipa ne vielä tässä runoilemaan, kun lapsetkin», virkkoi vanhempi sisareni, »ja jo 10-vuotiasna lempijuttuja», huokasi äiti.
Ja minä itse! Minä olin vain entisyyteni varjo. Muistan vielä, mitä tunsin, kun siskoni sanoi lukeneensa kaikki. Minä hyökkäsin kadulle kuin hullu, pelkäsin itseäni ja muita, ja kun näin tovereitani, pelkäsin, että entä jos nekin ovat saaneet siitä tietää. Tuntui aivan kuin olisi viety puolet olentoani. Sen päivän kuljin minä kadulta kadulle ja itku kurkussa muistelin jokaista säettä tuossa onnettomassa vihossa... »sun silmäs sinerväiset», ettäkö hän on senkin lukenut! Ja yhä enemmän itketti. Kun sitten palasin kotiin, tuntui kuin olisi koko mies lyöty läjään ja sanottu: elä nouse! Ja tottahan se olikin. Olihan viety ainoa salaisuuteni.
Ne toisen luokan ajat olivat surkeita aikoja. Läksyt jäivät, toruja kuulin sekä kotona että koulussa, ivaa joka suunnalta. Ja entä Heikkilän Tilta... — voi! suokaa mun vaieta!
Syksyiset päivät vietin linnanraunioilla ja katselin Ämmäkosken kuohuja. Siinä istuin ja mietin kostosuunnitelmia. Mitähän jos hyppäisin tuonne, tuumin useinkin. Heittäisivät varmaankin pilkkaamasta. Mutta miettiessäni tuota kihosivat kyyneleet aina silmiini, kun muistelin, miten äiti ja isä surisivat... ja niin jäivät nuokin tuumat.
Mutta sittenkun illalla panin maata ja olin sammuttanut lampun, kertasin mielessäni säe säkeeltä entiset runoni... ja silloin haihtuivat mielestäni taaton torat ja maisterin liikanimet, haihtuivat kaikki kostontuumat ja ivan haavat, ja kyynel silmässä nukuin unettaren helmoihin.
Ämmäkosken rannat olivat tästä lähin lempipaikkojani. Siellä olin kerran repinyt koko runovihkoni tuhansiksi siruiksi, päästänyt nuo tuulen vietäviksi ja katsellut katkera hymy huulilla, kuinka aallot niitä kiidättivät. Menkööt sinne, minä vähättelen!
Tuota kesti sen talvea. Tulin vähitellen umpimieliseksi enkä huolinut enää ollenkaan ivasta enkä pilkasta. Mutta talven perästä tuli kesä, ja silloin vertyi runosuoneni uudestaan, ja minä kirjotin haikean valitusvirren kaiken katoavaisuudesta.
Kesän perästä seurasi syksy, ja silloin minä kolmannella luokalla panin toimeen kostosuunnitelmani. Kirjotin pitkän pilarunon eräästä opettajasta, joka myöskin oli ottanut osaa tuohon häväistykseeni. Ja saatte uskoa, että sillä oli vielä suurempi menekki toveripiirissäni kuin entisillä runoillani. Sillä runolla pesin maineeni puhtaaksi ainakin — toverieni mielestä. —
Niin ne haihtuivat tuonkin iskun jäljet, vaikka vähitellen. Neljännellä luokalla en ollut enää millänikään koko jutusta. Viidennellä minä nauroin sille ja — nyt!
Nyt tahtoisin saada sen ajan takaisin! —
Eino Leino, 18. III. 1893.
[Nuori Voima 6/1915]
Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.
