Runo Daedaluksesta ja Icaruksesta
Muistatko myytin Daidaloksesta ja Ikaroksesta – pojasta, joka lensi liian lähelle aurinkoa? P. Mustapää (oik. Martti Haavio) kirjoitti myytin inspiroimana runon, jonka Nuori Voima julkaisi vuonna 1926 ja jonka julkaisemme nyt uudelleen Kesäklassikko-sarjassa.
DAEDALUS JA ICARUS
Esitetty ensi kerran NVL:n juhlailtamassa 10. 1. 26.
I. ICARUS.
Olen vanki, tee mulle siivet:
Mun rintaani ahdistaa
nämä tylyt ja sumuiset rannat,
koko autio Kreetanmaa,
ja katkerat kreetalaiset
ja Minoksen tyly ies.
Oi isäni, tee mulle siivet,
olen vanki. Ja vapaa mies
minä voisin olla. Pois mennä
yli meren allokon.
Toden totta: Mä tiedän: suuri
sen takana elämä on.
Toden totta: kaupungeissa
olet kertonut asunees
ja pauhun ja jylinän kuullees
joka päivä sun huoneesees.
Ja kauppiaitten säädyn
sinä rikkaaks kuvailit,
maamiehet rauhallisiks
ja viisaiks filosofit.
Ja jalojen soturien
sinä kerroit kuolevan näin:
teräs silmissä, tanassa keihäs
ja kuolevan ylpein päin.
Sinä naiset kuvailit kauneiks:
he on sisaret, morsiamet
ja vaimot ja nuoret äidit.
Vaan isäni, isäni, et
mua milloinkaan ole vienyt
pois sinne. Ja yksin sain
joka päivä vain tuta kaipuun
ja ikävän rinnassain ...
Hei, kuuntele, meri huutaa
ja lokit kirkuvat,
hei, Neptunuksen kasvot
ovat vihreet ja ilkkuvat.
Hei, kangastus on noussut
meren yllä värisemään:
mä sun kaupunkisi ja maasi
niin hohtavina nään ...
Oi isäni, tee mulle siivet:
meren yllä vapaus on,
meren yllä nään lentävän tähtein
ja kuun ja auringon,
ylen suurta ja tuntematonta
ja kaunista kohti, ja nään,
ne kaikki sittenkin tietää
kuin jonkin määränpään.
II. DAEDALUS JA ICARUS.
Me kohotamme kätemme. Ja siivet kim-
meltävät
on, kuulkaa, meille kasvattanut suuri
kohtalo:
maa, meri vaipuu allamme; nyt meidät
kauas kantaa
yötaivas ja sen värisevä eetteri.
Te valmistitte käsillänne köyhän ravin-
tonne
ja verhositte vartalonne kehnoin tappu-
roin.
Oi, katsokaa te jälkeenne ja nähkää
ihmetellen:
on kuninkaitten rikkaudet meille anne-
tut.
Te vapisitte pimeässä kauhukuvain eessä
ja itkitte ja pakenitte metsään pimeään.
Me rintahaarniskoissa ja miekat hiot-
tuina
kuin sotauroot käymme yli aavain kent-
tien
Te kyynärpuulla mittasitte ajatusten
polvet
ja punnitsitte nauloin kaikki pienet
sananne.
On meidän mittanauhoinamme kierto-
tähtein radat
ja punnuksina ovat itse kuu ja aurinko.
Niin raivoisina kuin te joskus luojan
kirositte
ja kirositte elämänne vuodet kuluneet,
niin hartaina me kumarramme luojan
eteen päämme,
me, joille hän on lahjoittanut suuren
huomenen.
Te ruikuttaen kerjäsitte kuolematto-
muutta
ja väsyitte kuin sylilapset haudan pove-
hen.
Me kerran putoamme. Vaan siivin lie-
kehtivin
ja ylpein otsin katoamme niinkuin san-
karit.
[Nuori Voima 2/1926]
Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.
