Auschwitz-romaani kompastuu tyyliin
Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu
Suomentanut Satu Ekman
Bazar, 2018, 142 s.
Tarttuessani Maria Àngels Angladan (1930-1999) romaaniin Auschwitzin viulu minulla on tiettyjä odotuksia. Kyseessä on Auschwitz-kertomus. Odotan koskettavaa selviytymistarinaa, joka kuvaa ihmisen pahuutta mutta muistuttaa samalla kyvystämme säilyttää inhimillisyytemme ja arvokkuutemme epäinhimillisissä olosuhteissa. Odotan leirille saapumisen aiheuttamaa alkushokkia, traumaattista eroa läheisistä ja epätietoisuutta heidän kohtalostaan, kuvausta vankien työtehtävistä, surkeasta ruokavaliosta, upseerien ja kapojen julmuudesta, jossa järjestelmällisyys ja mielivalta sekoittuvat, sekä leirillä vallitsevista hierarkioista. Odotan tarinoita ystävyydestä ja rangaistuksen uhalla solmituista liittolaisuuksista.
Odotukseni perustuvat siihen, että on olemassa arkkityyppinen Auschwitz-kertomus. Arkkityyppi pohjautuu selviytyjien varhaisiin muistelmateoksiin, kuten Primo Levin Tällainenko on ihminen (1947) ja Elie Wieselin Yö (1960). Holokaustikirjallisuudella nähdään usein olevan ennen kaikkea dokumentaarista ja moraalista arvoa (”Lukekaa, niin ymmärrätte, ettei tämä saa koskaan toistua”), ja sen arvottamista kirjallisuutena on pidetty lähes pyhäinhäväistyksenä. Tässä katsannossa muiden kuin selviytyjien kirjoittama holokaustia käsittelevä kirjallisuus on automaattisesti epäilyttävää ja vähemmän arvokasta. Taiteellisia vapauksia ottavia teoksia on syytetty historian vääristelystä: esimerkiksi Jonathan Safran Foerin romaania Kaikki valaistuu (2002) on arvosteltu siitä, että se kuvaa ukrainalaiset lähes natsien veroisina julmureina Ukrainan juutalaisten joukkotuhossa.
Kuitenkin jopa tyypillisimpien keskitysleirimuistelmien on osoitettu tehostavan sanomaansa kirjallisin keinoin. Elie Wieselin Yökin ottaa jossain määrin taiteellisia vapauksia, jos sitä verrataan tekijän omaelämäkertaan. Kuten Menachem Kaiser toteaa arviosaan Ruth Frankilin teoksesta A Thousand Darknesses: Lies and Truth in Holocaust Fiction (2010), faktan ja fiktion raja on holokaustikirjallisuudessa häilyvämpi kuin perinteisesti on väitetty. Omakohtaisetkin teokset ovat muistojen pohjalta rekonstruoituja kertomuksia, joiden teho perustuu paitsi siihen, mitä kerrotaan, myös siihen, miten kerrotaan. Kaikki selviytyjien tarinat ovat arvokkaita todistuksina, mutta Levin, Wieselin ja Imre Kertészin kaltaisten kirjoittajien teokset ovat saavuttaneet niin paljon lukijoita juuri siksi, että ne on kirjoitettu niin hyvin.
Auschwitzin viulu ilmestyi katalaaniksi vuonna 1994. Sen tekijä Maria Àngels Anglada ei ole juutalainen eikä hänellä ole omakohtaista suhdetta holokaustiin. Miksi siis juuri tuo aihe, juuri tuona ajankohtana? Teoksen esipuheessa suomentaja Satu Ekman toteaa, että ajatus romaanin kirjoittamisesta syntyi Jugoslavian sodan puhjettua. Uutiset etnisistä puhdistuksista saivat kirjailijan tuntemaan, että historia toistaa itseään. Lisäksi kirjailijalla itsellään oli kokemusta sorrettuun vähemmistöön kuulumisesta: Francon ajan Espanjassa katalaanin käyttö ja katalonialaisten perinteiden harjoittaminen oli kiellettyä.
Àngels Angladan romaani on tietoinen asemastaan holokaustifiktiona. Teos alkaa 90-luvun alkuun sijoittuvalla kehyskertomuksella, jossa kiertueella oleva viulisti saa käsiinsä harvinaisen kaunissointisen viulun sekä tarinan soittimen alkuperästä. ”Muutaman arkin jälkeen ajattelin, että kirjoitukset täytyy näyttää Àngelsille, hän kiinnostuu juuri sellaisesta”, muusikko tuumii. Kehyskertomuksesta siirrytään kolmannessa persoonassa kerrottuun tarinaan Danielista, puolanjuutalaisesta viulunrakentajasta, joka rakensi alussa mainitun viulun Auschwitzin Dreiflüsslagerilla.
Kuten profeetta Daniel, joka pelastui teloitukselta kykyjensä vuoksi, myös viulunrakentaja pelastuu kaasulta ja ihmiskokeilta puusepäntaitojensa ansiosta. Sitten klassista musiikkia harrastava natsiupseeri antaa Danielille tehtäväksi rakentaa viulun tiettyyn määräaikaan mennessä. Saadakseen viulun valmiiksi Danielin on työskenneltävä voimavarojensa äärirajoilla, mutta samalla viulunrakennukseen syventyminen antaa hänelle mahdollisuuden säilyttää arvokkuutensa rippeet: ”Hän oli taas oma itsensä, ei mikään numero tai pilkan kohde: hän oli Daniel, viulunrakentaja” (s. 58). Taiteen merkitys ihmisarvon säilyttäjänä on tuttu motiivi myös aiemmista keskitysleirikuvauksista: Primo Levin Tällainenko on ihminen -teoksessa italialaiset vangit lausuvat Divina commediaa.
Kesken rakennustyön Daniel kuulee olevansa vedonlyönnin kohteena. Viulun tilannut komendantti on lyönyt sadistisia ihmiskokeita vangeilla tekevän tohtori Rascherin kanssa vetoa, että soitin valmistuu määräaikaan mennessä. Voittaja saa laatikollisen burgundiviiniä, mutta Daniel aavistaa, että pelissä on myös hänen kohtalonsa. Viulunrakennusprosessi ja panoksia nostava vedonlyönti muodostavat romaanin pääasiallisen jännitteen.
Kertovien jaksojen kanssa vuorottelevat otteet aidoista natsihallinnon dokumenteista, kuten leirien kannattavuuslaskelmista ja ihmiskoeraporteista. Romaanin kirjoitusajankohtana asiakirjoilla ei ollut enää uutuus- tai shokkiarvoa, joten syitä niiden käyttämiselle on etsittävä teoksen sisäisestä logiikasta. Dokumenttien kliinisen sävyn ja vankien näkökulmasta kerrottujen jaksojen välinen kontrasti on toki ilmeinen, muttei hätkähdytä. Eniten kerrontaratkaisu korostaa sitä, kuinka natsien luomassa koneistossa järjestelmällisyys ja mielivalta elivät rinta rinnan, toinen toistaan ruokkien.
Àngels Anglada kutsui itseään ”runoilijaksi, joka kirjoittaa proosaa”, ja tämän luonnehdinnan kaikuja voi kuulla Auschwitzin viulun vastaanotossa. Suomentajan esipuheessa puhutaan ”kuulaasta kielestä”, ja useissa romaanin erikielisten käännösten arvioissa toistuu eri tavoin muotoiltuna ajatus kielen pelkistetystä lyyrisyydestä. Mielestäni kuitenkin nimenomaan teoksen tyyli on sen suurin ongelma. Lyhyydestään huolimatta romaani on usein jopa ärsyttävän monisanainen; erityisesti runsas adjektiivien käyttö saa kerronnan maistumaan valmiiksi pureksitulta. Parhaiden keskitysleirikertomusten vahvuus on, ettei niissä mässäillä leirien kauhuilla, sillä kerrottu puhuu puolestaan. Àngels Angladan kieli sitä vastoin alleviivaa Auschwitzin kertakaikkista hirveyttä tavalla, joka pikemminkin vesittää kuin vahvistaa sisältöä: ”[M]ikään painajainen ei voisi olla pahempi kuin julmuus, joka kalvoi sisintä kuin heidän hengittämänsä ilma” (s. 43); ”Ei, nyt valo paljasti pitkän orjuuden hirvittävät jäljet jo varhain” (s. 80). Leirikokemukselle tyypillistä ajantajun hämärtymistä kuvataan näin kliseisesti: ”Päivät tuntuivat vuosilta ja kuukaudet päiviltä, kaikki oli sumun peitossa” (s. 80).
Epäilen, että kielen ongelmat johtuvat pikemminkin alkuteoksesta kuin käännöksestä. Joissakin käännösratkaisuissa kuitenkin näkyy nykyiselle käännöskirjallisuudelle tyypillinen ”dekkaroituminen”. Kun Àngels Anglada kirjoittaa, ”Nyt teidän täytyy hymyillä, SS-nainen sanoi, - tai pukkaatte kohta koiranputkea” (s.111), minusta tuntuu kuin lukisin pikemminkin Quentin Tarantinon Inglorious Basterds -elokuvan käsikirjoitusta kuin katalonialaisen nykykirjallisuuden klassikkoa.
Proosan kuvaaminen ”runolliseksi” tai ”lyyriseksi” on muutenkin aina epämääräistä. Minusta proosa lähestyy runoutta silloin, kun kieli on latautunutta ja monimerkityksistä ja jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille. Jollekulle toiselle runollisuus taas tarkoittaa maalailevaa, rönsyilevää kieltä. Auschwitzin viulu on huonolla tavalla väliinputoaja: lyhyestä muodosta huolimatta teos ei ole tarpeeksi tiheä ja monitulkintainen ansaitakseen runollisen maineensa, mutta samalla siitä puuttuvat pidemmän proosan jännitteinen juoni ja kehitellyt henkilöhahmot. Etäännyttäminen ei ilmeisesti ole tarkoituksellista, sillä suomentajan esipuheen mukaan kirjailija eläytyi kirjoitusvaiheessa henkilöhahmoihinsa niin vahvasti, että kirjoitti itselleen muistiin: ”Muista hengittää.”
Romaanin suurin ongelma ei siis ole, ettei se ole autenttinen Auschwitz-kertomus, vaan että se epäonnistuu romaanina. Se on sääli, sillä kuten suomentaja esipuheessaan toteaa, aihe on edelleen ajankohtainen. En tarkoita pelkästään äärioikeiston yleistä nousua Euroopassa vaan myös antisemitismin uutta tulemista. Hiljattain uutisoitiin 85-vuotiaasta, Holokaustista selvinneestä ranskalaisnaisesta, joka murhattiin kotonaan yksitoista kertaa puukottamalla. Tapausta tutkitaan viharikoksena. Murhasta uutisoi mm. New York Times otsikolla ”She Survived the Holocaust, to Die in a 2018 Hate Crime”.
