Kehon rikkumaton orjamoraali - arviossa Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen

Esikoiskirjan päähenkilö menettää sivuilla nuoruuttaan, vapauttaan, ihmisiä ja itsemääräämisoikeutta ja usein äänensäkin.

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

187s. Kosmos, 2020

”Moikka. Se oli viimeinen sanani pojalle.” Emmi-Liia Sjöholm on kirjoittanut pelkistetyn kirjoituskokoelman menettämisestä: esikoiskirjan päähenkilö menettää sivuilla nuoruuttaan, vapauttaan, ihmisiä ja itsemääräämisoikeutta sekä usein äänensä. Kaikki tapahtuu irrallaan kaikesta mutta tiukasti sidottuna aikaan: ”Ehdin juuri miettiä, menikö tässä nyt immenkalvo rikki, olinko enää neitsyt, kun sain tietää prinsessa Dianan kuolleen.”

Sjöholmin teos on otettu vastaan sankoin joukoin. Paperilla toinen on tammi-helmikuun kolmanneksi ostetuin kotimainen kaunokirja heti Fingerporin ja Finlandia-voittajan jälkeen, ja teos on saanut huomattavaa näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa sen vaikuttajien avulla. Vastaanotossa on korostunut harvinaislaatuisella tavalla lukukokemus. Tiivistetty tutkimustulos, kun kirjoitan Instagramin hakukenttään #paperillatoinen: toiset tykkäsivät, koska tunnistivat kertomuksesta (menneisyyden) itsensä. Toisella puolen ovat he, jotka eivät samaistuneet: saattoivatpa pahastuakin, jos olivat lähteneet etsimään itseään eivätkä sitä löytäneet.

Rehellisyys ja myös helppolukuisuus ihastuttavat vastaanottajia - ja inhottavat.

Sosiaalisen median virroissa ja kuvissa kritiikkiä herättää erityisesti - etenkin alkuvastaanotossa - enemmän kehutun kuin parjatun kirjan ”roisi kieli”. Teos käsitteleekin suoraan ikuisuusasiaa seksi, näyttäen sen yksityiskohdat ja eritteet ilman siloittelevaa välimatkaa. Seksinkuvauksessa ei kuitenkaan rikota muureja, tai tuoda muutenkaan uutta kentälle, jolla on nähty jo kaikki ja enemmän. Niin lukijat kuin kirjailija itse ovat luonnehtineet kirjan sisältöä ajatuksiksi, joita ei yleensä tule sanottua ääneen,  edes parhaalle ystävälle. Rehellisyys ja myös helppolukuisuus ihastuttavat vastaanottajia - ja inhottavat. Lukija ei tässä vastaanotossa aivan muista harrastuksensa luonnetta: kuinka kirjan tulisi olla ovi uuteen maailmaan, ei oman elämän toisintoon. 

Paitsi itseä, on kirjasta erehdytty etsimään kirjailija-Emmi-Liiaa. Vastaanotossa korosteinen on ollut kysymys siitä, kuinka rehellistä, siis omaelämäkerrallista teksti on. Toki jo ennakkomarkkinoinnissa mainittu omakohtaisuus herättää kiinnostusta, mutta jos latautuneisuus kasvaa siihen pisteeseen, jossa lukija huomauttaa kirjan rikkovan lakia tai teosta nimitetään paljastuskirjaksi, on siihen lähdetty väärällä kartalla. Autofiktion käsitteestä muistuttaminen kokemustaan jakavalle yleisölle tuntuisi hieman siltä kuin huutaisi tuuleen. 

Yleinen oletus näyttäisi olevan, että nyt on mennyt henkilökohtainen viesti väärään numeroon, ja korkeintaan hyvä niin. Kirjaudun ulos somesta.

Alistumistarina on epämukavaa luettavaa, eikä roisi kieli satu silmään, kun sortavat valtarakenteet huutavat olemassaoloaan.

Kirjasta formaattinsa ottanutta fragmentaarista storya ajaa keho, jota ajaa päähenkilö. Paperilla toisen naisenkeho on eroottisessa kanssakäymisessä usein alistettu ja itsekin orjuuttanut itsensä: miellyttämään muita, tukahduttamaan tunteensa sisäpuolelle pois tieltä. Kehon orjamoraali on rikkumaton, kun se sydän vereslihalla pukeutuu valokuvaa varten epämukaviin alusvaatteisiin ja käsirautoihin, lahjoittaa itsensä syntymäpäivälahjaksi petolliselle ensirakkaudelle. Alistumistarina on epämukavaa luettavaa, eikä roisi kieli satu silmään, kun sortavat valtarakenteet huutavat olemassaoloaan. Kuinka surullista, että niin moni samaistuu tähän kirjaan, mietin, minäkin.

Paitsi totuuspohjaisuus, myös laji on herättänyt keskustelua. Paperilla toinen ei ole esseekokoelma, eikä ehkä romaanikaan. Sen kirjailijahaastatteluissa paljastunut luonne on autofiktiivinen, mutta sitä luonnehditaan takakannessa ennemmin omakohtaiseksi. Se on tekijänsä kaunokirjallinen esikoinen, joka on saanut rahoitusta Suomen tietokirjailijat ry:ltä. Tämänkaltainen hybridi ponnistaa jostain muualta kuin kirjallisuuden traditiosta - kenties aikamme muiden tekstilajien maastoista. Mieleen tulevat sosiaalisen median virrat ja kuvat, niiden haasteet ja vahvuudet: vaikea pysäyttää, helppo kokea.

Nautinnollisen naturalistinen kuvasto ja tyylikeinoista puhdas kipu.

Hahmo kehon takana kokee asioita, jotka liittyvät tärkeisiin teemoihin: abortti teininä, sydämen särkymiset ja aikuistumisen kynnyksellä perheenperustamisen yritykset kunnes mennään naimisiin ja synnytetään lapsi. Lopussa keho saa jo paremmin henkeä, kertoo synnytystarinansa vapautuneena ja oppii yhä enemmän toimijaksi. Lukukokemus ei kuitenkaan edes lausetasolla eheytä, vaan jättää ikävän tunteen jostain liasta jota ei hahmota, ymmärrä tai muista kunnolla: ”Taisimme harrastaa seksiä. Hotellihuoneessa taisi olla torakka.”

Teoksen parasta antia on juuri tämä, sen nautinnollisen naturalistinen kuvasto ja tyylikeinoista puhdas kipu. Tyylikeinojen puutos tai puhtaus niistä rinnastaa Sjöholmin teosta muuhun lakoniseen nyky-autofiktioon, kuten Saara Turuseen ja Sisko Savonlahteen.

Kirjoittaminen ei aktina esiinny kirjassa, kuten autofiktiossa muuten usein. Teksti on pakotonta, mutta toteavan kaunotonta ja sortuu paikoin selittämään itseään liikaa. Paperilla tuntuu eletyt elämät, iholla tuntuva mikä jää helposti hiertämään: rakkaudet, koetut vääryydet, epävarmuus.

Lohdutonta on kaikki lähteminen, tai enemminkin yksinjääminen.

Teoksessa suurta roolia näyttelee myös rakkaus, joka ei pääse ajassaan ilmaistuksi: ”En koskaan sanonut rakastavani häntä, mutta rakastin", tai: ”Olin luvannut, etten rakastu häneen, koska hän ei rakastuisi minuun. Rakastuin häneen, mutten kertonut sitä hänelle.” Lohdutonta on kaikki lähteminen, tai enemminkin yksinjääminen, suureen vieraaseen kaupunkiin tai omaan helsinkiläisyksiöön masturboimaan sydänsurua pois. Motiivit eivät näyttäydy ensisijaisesti kaunokirjallisina keinoina, vaikka ovatkin kerronnallisia ratkaisuja. Ne tuntuvatkin enemmän eletyiltä kuin kirjotetuilta, mikä selittänee osaltaan kirjan vastaanottoa. Yli aina rajoittuneiden sanojen tulvii jokin kollaasinomainen tunne, kipu, johon on helppo tarttua.

Äitiydestä kertovaan kirjallisuuteen teos ei tuo juuri uutta näkökulmaa, vaikka puhuukin rehellisesti toiston vaikeudesta: kuinka etenkin pienen lapsen kanssa elo on syklistä läheisyyttä, ruokkimista ja rakastamista, ja miten tällainen elo helposti herättää ei-toukkavaiheisessa ihmisessä paitsi ilonkyyneliä, myös kaipuuta menneiden vuosien vapauteen tai edes yksinkävelyyn kaupungilla. Teema liittyneekin lähinnä oman kehon ja muun maailman rajan problematiikkaan, jota äidiksitulo ja siihen liittyvä limittäytyminen ja symbioosi auttavat kokemuksina ratkomaan tai erittelemään.