Kun ei kuollutkaan – arviossa Tiitu Takalon sarjakuvaromaani
Tiitu Takalo: Memento mori. WSOY 2020. 228 sivua.
Takalon sarjakuvaromaani kuvaa tunnistettavasti, miten vakava sairastuminen voi jakaa elämän kahtia: aikaan ennen sairautta ja sen jälkeen.
Joulukuun neljäntenä 2015 sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo sai aivoverenvuodon. Tästä kokemuksesta ja sen seurauksista kertova sarjakuvaromaani Memento mori on nyt, viittä vuotta myöhemmin, nähnyt päivänvalon. Julkaisuajankohta, koronakevät 2020, luo kohtalokkaan kaikupohjan kirjan käsittelemille perimmäisille kysymyksille. Nimi Memento mori viittaa kuolevaisuutensa muistamiseen. Ehkä sen sanoma olisi jonain toisena aikana ollut helpompi ohittaa ja unohtaa. Tämän vuoden tapahtumat tuntuvat tolkuttavan meille, että mikä tahansa hetki, päivä, viikko, kuukausi tai vuosi voi olla elämämme viimeinen: milloin tahansa esimerkiksi pieni virus voi saada meidät sairaalakuntoon. Ehkä siksi on syytä kuunnella tarkkaavaisesti.
Alku on elokuvallisen tehokas – tosin en usko, että elokuvan keinot onnistuisivat tässä sarjakuvaa paremmin. Sarjakuva on kuvataiteellinen teos, mutta samalla kertomus. Toisin kuin elokuvassa, voimme kuitenkin lukijoina päättää vastaanottamisen rytmin, syventyä teokseen kuin runouteen. Saavumme alussa keskelle sarjakuvapiirtäjän työpäivää. Hän vääntelee kasvojaan erilaisiin kärsiviin ilmeisiin kameralle ja valitsee onnistuneimman kuvan malliksi puupiirrokselle. Puupiirros on tarkoitettu näyttelyteoskokonaisuuteen, joka kuvaa maailmassa käynnissä olevia aseellisia konflikteja. Paperivedosten värin on tarkoitus vaihdella valkoisesta tummanpunaiseen ihmisuhrien määrän mukaan. Medusan naamion kaltainen puupiirros ilmestyy aika ajoin uudelleen keskelle kertomusta, kohtalokkaana tehokeinona.
Arjen kuvauksen kanssa vuorottelevat mustalla taustalla risteilevät punaiset verisuonet, jotka elävät omaa tiedostamatonta elämäänsä ihmisten elämän rinnalla, siitä välittämättä, mutta lopulta siihen vaikuttaen. Yhdessä verisuonessa on pullistuma, joka kasvaa.
Vakava sairastuminen ja sairaalaan joutuminen kuvataan arkisena, banaalina tapahtumasarjana, jonka poikkeuksellisuus ja elämäämullistavuus paljastuu vasta vähitellen jälkeenpäin.
Työpäivänsä jälkeen sarjakuvapiirtäjä katsoo elokuvan ja kertoo tekstiviestillä puolisolleen käyvänsä nukkumaan. Keskellä yötä hän herää lamaannuttavaan kipuun, joka ei mene ohi särkylääkkeillä. Niska on jäykkä, mitä ambulanssimies epäilee päänsäryn syyksi. Päivystyspoliklinikalla selviää, että kyse on lukinkalvon alaisesta SAV-aivoverenvuodosta. Noin puolet siihen sairastuneista kuolee välittömästi. Itse sairaalaan kävellyttä taiteilijaa ohjeistetaan olemaan enää liikkumatta, hänet viedään teho-osastolle ja sieltä seuraavana päivänä tähystysleikkaukseen. Tämän jälkeen alkaa pitkä toipuminen.
Vakava sairastuminen ja sairaalaan joutuminen kuvataan arkisena, banaalina tapahtumasarjana, jonka poikkeuksellisuus ja elämäämullistavuus paljastuu vasta vähitellen jälkeenpäin. Sairaalahoidossa olleille Takalon kuvaukset ovat tunnistettavia. Joku on aina unohtanut television päälle, vapaus ja itsemäärääminen on mennyttä, potilasta ronkitaan, pistellään ja syötetään. Jo suunnilleen viikon kuluttua voimistuu halu paeta. Helsingin Sanomien haastattelussa Takalo kertoi työn kirjan parissa jääneen tässä vaiheessa pitkälle tauolle, kun hän ei halunnut piirtää enää yhtäkään sairaalasänkyä.
Hektisessä, kilpailuun ja huippusuorituksiin painostavassa nykykulttuurissa ainoastaan sairastuminen antaa työlleen elävälle ja työtään rakastavalle ihmiselle riittävän syyn levätä.
Tunnistettavaa on myös luonnoton väsymys toipumisaikana, sekä elämän jakautuminen kahtia, aikaan ennen sairastumista ja sen jälkeen. Mikäli oma terveys ja hyvinvointi on aiemmin ollut prioriteeteista vähäisempiä, tärkeysjärjestystä pakotetaan tarkistamaan. Eräässä takaumassa päähenkilö kuvaa elämäänsä ennen sairastumista kiireisenä menestyksekkään sarjakuvataiteilijuuden suorittamisena, jolloin piti olla yhtä aikaa sekä luova että tehokas. Hän mainitsee silloin haaveilleensa siitä, että joutuisi sairaalaan, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä mitään, vaan saisi vain olla. Hektisessä, kilpailuun ja huippusuorituksiin painostavassa nykykulttuurissa ainoastaan sairastuminen antaa työlleen elävälle ja työtään rakastavalle ihmiselle riittävän syyn levätä. Mielikuvat sairaalasta lepohotellina eivät tietenkään vastaa todellisuutta: kauan toivotun tauon sijasta sairastuminen on pelottava isku.
Terveydenhuoltojärjestelmä saa kirjan päähenkilön pääasiassa tuntemaan olevansa turvallisissa käsissä. Kritiikkiä saa kuitenkin potilaan välineellinen kohtaaminen, käsittely objektina ihmisen sijaan. Vaikka fyysisten sairauksien hoito on enimmäkseen luotettavaa, psyykkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on jokseenkin retuperällä. Sairausloman päätyttyä taiteilija kipuilee kadonneen työmotivaationsa ja keskittymiskykynsä kanssa ja yrittää lopulta hakea apua. Neuropsykologisen kuntoutuksen saaminen on kuitenkin kiven alla. Terveyskeskuslääkäri diagnosoi taiteilijan virheellisesti masentuneeksi, vaikka hän kadonnutta työkykyä lukuunottamatta tuntee itsensä enimmäkseen onnelliseksi. Tästä päädytään taiteilijan nuoruusvuosia käsittelevään takaumaan, jolloin hän oli oikeasti masentunut ja tappeli ja rämpi vuosikausia ennen kuin sai asianmukaista hoitoa. Suomalainen psykiatrinen hoito on siinä tilassa, että heikoimmillaan olevan ihmisen on taisteltava yli-inhimillisin voimin, jotta saisi apua ammattilaisilta. Näiden ammattilaisten työnä kuuluisi olla hänen auttamisensa, mutta käytännössä he tuntuvat tekevän hoitoonpääsystä mahdollisimman vaikeaa.
Kirjan värimaailmaa hallitsevat ruskehtavan (veren) punaiset ja teräksenharmaat sävyt.
Tiitu Takalo on kuvannut aikaisemmissakin kirjoissaan omaa elämäänsä, minkä lisäksi hänen suosimiaan aihepiirejä ovat hänen kotikaupunkinsa Tampere ja työväen historia (esim. Ottopoikia ja työläistyttöjä, 2011) vaihtoehtokulttuurit sekä feminismi (Tuuli ja myrsky, 2009). Sarjakuva-Finlandian voittaneessa kirjassa Minä, Mikko ja Annikki (2014) tekijän oma rakkaustarina risteää tamperelaisen työläisasuinalueen historian kanssa. Memento mori nousee Tiitu Takalon tuotannossa aivan omaan luokkaansa varsinkin kerronnallisena kokonaisuutena, ja sitä tekisi mieli nimittää mestariteokseksi.
Kirjan värimaailmaa hallitsevat ruskehtavan (veren) punaiset ja teräksenharmaat sävyt. Se tekee tunnelmasta nostalgisen haalistuneen ja takaumanomaisen, kuin kerrottaisiin opettavaista tarinaa, mutta myös läheisen ja lämpimän. Varsinaiset takaumat erottuvat joukosta harmaansävyisinä. Piirrosjälki on luontevaa ja kaunista, muttei liian täydellistä. Varma viiva saa syvyyttä herkästä laseerauksesta. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja tunnistettavia myös piirrosten ollessa pieniä ja viitteellisiä; silti ne välttävät karikatyyrinomaisuuden. Kerronta ei ole täyteenahdettua, vaan verkkaista ja pohdiskelevaa ja sisältää sopivia hengähdystaukoja, kurkistuskohtia syvyyteen.
Kuoleman koskettamaksi, sen tukistamaksi tuleminen pakottaa miettimään oman elämän arvoja ja prioriteetteja. Takalo oli hyvillään huomatessaan, että oli tehnyt hyviä valintoja, eikä mikään tehty tai tekemätön jäänyt kaduttamaan. Voimmeko me muut sanoa samaa? En halua syyllistää ketään tavoista, joilla he reagoivat koronapandemian aiheuttamaan maailmanlaajuiseen traumaan. Kysyn vain kysymyksen, joka olisi hyvä kysyä milloin tahansa muulloinkin, mutta nyt erityisellä painolla: näinkö todella haluamme viimeiset aikamme käyttää?
