Rakas päiväkirja, olen ilmastoahdistunut

Autofiktion ja ilmastoahdistuksen törmäys on vääjäämätön, mutta tarpeellinen. Jenny Offillin ja Saila Susiluodon proosateokset laajentavat ilmastofiktion genreä tunnustukselliseen suuntaan.

Jenny Offill:
Ilmastoja.
Suomentanut Marja Luoma.
205 s. Gummerus 2020.
Alkuteos: Weather, 2020.

Saila Susiluoto:
Kehrä.
245 s. Otava 2021.

Ilmastofiktiolla (climate fiction) tarkoitetaan yleensä scifin alalajia, jossa kuvitellaan, miltä ilmastonmuutoksen runtelema maailma näyttää lähitulevaisuudessa. Risto Isomäen Sarasvatin hiekan (2005) kaltaisia genren varhaisia edustajia luettiin niiden ilmestymisajankohtana varoituksina siitä, mitä tuleman pitää, ellei ihmiskunta tee asialle jotain. Nyt, vuonna 2021, voitaneen sanoa, että varoittavien kertomusten aika on ohi. Suuret osat planeettaa ovat kirjaimellisesti tulessa, napajäätiköistä lohkeilee pienten valtioiden kokoisia palasia ja luontokato on edesauttanut globaalin pandemian syntyä. Ilmastohätätila on tässä ja nyt, eikä mikään määrä pippurisumutetta sitä muuksi muuta.

Myös ilmastofiktion painopiste on siirtynyt sen pohtimiseen, miten tästä voidaan vielä selvitä: miltä kestävämpi ja oikeudenmukaisempi maailma voisi näyttää tilanteessa, jossa mahdollisten tulevaisuuksien skaala tuntuu päivä päivältä kaventuvan. Kunnianhimoisia esimerkkejä viime vuosilta ovat ainakin Kim Stanley Robinsonin New York 2140 (2017) ja The Ministry for the Future (2020).

Runoudessa ekokriisin herättämien tunteiden käsittely on jo peruskauraa, mutta nyt ilmastoahdistus on löytänyt tiensä myös proosaan. On tunnustuksellisen ilmastokirjallisuuden aika.

Scifi-pohjaisen ilmastofiktion rinnalle on kuitenkin noussut teoksia, joissa keskitytään siihen, miltä synkkenevä maailman tila tuntuu juuri nyt. Ilmastoahdistus on parin viime vuoden aikana murtautunut julkiseen keskusteluun, ja myös kirjallisissa piireissä on pohdittu toivon ja toivottomuuden kysymyksiä (ks. Ilja Lehtisen essee ”Toivottomuuden puolesta”, 2019). Jo pidempään vallinnut autofiktiotrendi on myös luonut tilaa henkilökohtaisten kokemusten esiin tuomiselle. Runoudessa ekokriisin herättämien tunteiden käsittely on jo peruskauraa, mutta nyt ilmastoahdistus on löytänyt tiensä myös proosaan. On tunnustuksellisen ilmastokirjallisuuden aika.

Kahta tuoretta proosateosta lukiessa voi todeta, että planeetan tila herättää hyvin samanlaisia reaktioita eri puolilla maailmaa. Vaikka ihmekös tuo, kun molempien kertojat ovat keski-ikäisiä, keskiluokkaisia ja korkeasti koulutettuja, globaalissa pohjoisessa eläviä valkoisia naisia. Teoksia yhdistää myös päiväkirjamaisuus, joka onkin luonteva muoto ilmastoahdistuksen käsittelylle: aiemmin yksityisiksi jääneet tunnot murtautuvat osaksi julkista puhetta. Teosten tyylissä ja sävyssä on kuitenkin myös kiinnostavia eroja.

Ahdistusta maailman tilasta ei hierota lukijan naamaan, vaan se suodatetaan newyorkilaisittain vitsien ja mustan huumorin keinoin.

Yhdysvaltalaisen Jenny Offillin romaani Ilmastoja kuvaa zeitgeistia Trumpin ja lisääntyvän ilmastotietoisuuden aikana. Teoksen kertoja on Brooklynissa asuva kirjastonhoitaja Lizzie, joka päivätyönsä ohella vastailee vanhan opettajansa Sylvian pitämän ilmastonmuutospodcastin kuulijakysymyksiin. Romaanin lyhyistä katkelmista koostuva muoto heijastaa kognitiivista dissonanssia: ilmastotieteilijöiden sanomaa on vaikea sovittaa yhteen arjen vaatimusten kanssa. Maailma on ehkä loppumassa, mutta lapsi on vietävä kouluun ja hiirenpaska siivottava keittiöstä. Podcastissa puhutaan ”näkymättömistä ratsastajista, jotka ovat tulossa meitä kohti”, mutta kun Lizzie katsoo ulos ikkunasta, hän näkee ”etäällä jonkin linkuttavan puiden lomassa”.

Ahdistusta maailman tilasta ei hierota lukijan naamaan, vaan se suodatetaan newyorkilaisittain vitsien ja mustan huumorin keinoin. Lizzietä ympäröivä pahoinvointi on kuitenkin ilmeistä, oli kyse sitten huumeriippuvaisesta Henry-veljestä, meditaatioryhmästä tai podcastin kuuntelijoista. Kullakin on omat keinonsa paeta ahdistavaa todellisuutta: addiktiot, Jeesuksen toinen tuleminen, valaistumisen tavoittelu, teknoutopiat tai luostarielämästä haaveilu. Nekin, jotka eivät ummista uhkakuvilta silmiään, miettivät ensi sijassa, minne kannattaisi muuttaa, jotta olisi romahdukselta turvassa. Taustalla on amerikkalainen, yksilökeskeinen survivalistiajattelu. Lizziekin googlettaa survivalismivinkkejä ja pohtii pakosuunnitelmaa: ”Olen miettinyt yhä enemmän pakopaikkaani. On vaikea valita, keitä sinne ottaisi mukaan. Ihan ensimmäiseksi olisi saatava käsitys valittujen luonteesta. Ovatko he johtajia vai seuraajia? Alkavatko he dominoida heti kun siihen tulee tilaisuus? Ovatko he alfoja? Vai beetoja?”

Romaani keskittyy yksilön sisäiseen kamppailuun, muttei jää siihen. Teoksen lopusta löytyvä osoite www.obligatorynoteofhope.com vie sivustolle, jossa esitellään yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja ja annetaan vinkkejä vaikeista ajoista selviämiseen. Sivusto on Offillin luomus, mutta hänen nimeään tai kirjojaan ei mainita. Etusivulla kirjailija kertoo oivaltaneensa, että parasta vastalääkettä epätoivolle on kollektiivinen toiminta.

Kirjoittamisesta ei tule mitään, kun mielessä pyörii vain ekokatastrofi.

Siinä missä Offill turvautuu vitsailuun ja ironiaan, Saila Susiluodon Kehrässä ahdistus hyppää silmille heti kättelyssä: alussa kertoja tunnustelee huonokuntoisia hampaitaan. Kehrää on markkinoitu runoilijana tunnetun Susiluodon ensimmäisenä romaanina. Miksei niinkin, vaikka joskus aiemmin olisi puhuttu yksinkertaisesti matkapäiväkirjasta. Teos kuvaa minäkertojan ja tämän puolison oleskelua Mazzanon taiteilijaresidenssissä Rooman lähellä syksyllä 2019. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule mitään, kun mielessä pyörii vain ekokatastrofi. Kertoja potee lentohäpeää, ja matkakohteestakin paljastuu vähemmän pittoreskeja puolia, kun joen vesi on liian saastunutta juotavaksi ja uimaranta täynnä muovia.

Kertojan kriisi on kolminkertainen. Ilmastoherätyksen lisäksi hän on tienhaarassa kirjailijana, mutta siirtymä runoudesta proosaan ei ota onnistuakseen. Pintaan nousevat myös vanhenemisen tuska ja perhetraumat, erityisesti velipuolen itsemurha. Eri aikakaudet yhteen kietova proosa muistuttaa, että Susiluoto on edelleen runoilija.

Nykykapitalismissa tyypillinen ensireaktio yhteiskunnallisiin ongelmiin on oman käytöksen tarkkailu, ja niinpä kertojakin yrittää lievittää ahdistustaan lyhyemmillä suihkuilla ja harkitsee jopa ruoka-annosten pienentämistä puoleen.

Ilmastoahdistus on teoksessa tuoreen tuntuista, vielä jäsentymätöntä. Tulevaisuudessa häämöttää hahmoton ”kaiken loppu”. Nykykapitalismissa tyypillinen ensireaktio yhteiskunnallisiin ongelmiin on oman käytöksen tarkkailu, ja niinpä kertojakin yrittää lievittää ahdistustaan lyhyemmillä suihkuilla ja harkitsee jopa ruoka-annosten pienentämistä puoleen. Suruprosessin viidestä vaiheesta ollaan kolmannessa, kaupankäynnissä. Samalla tiedostetaan, etteivät omat ”pikkuporvarilliset ja pikkusievät” hyvittelyt vielä riitä muutosvoimaksi.

Ympäristöherätys saa usein ihmisen kyseenalaistamaan kaiken, elämältä putoaa pohja. Kertojakin epäilee taiteen ja taiteilijuuden merkitystä tuhoutuvassa maailmassa: ”[P]uhun runoista mutta en tiedä miten lähestyä kirjoitusta lajikadon ja ekologisen kriisin partaalla olevassa maailmassa, kahtiajakautuneessa maailmassa, millaisia merkityksiä kirjoitukselle annan, mikä on sen tehtävä jos mikään?” Toisaalta hän välttelee kirjoittamista myös siksi, että kirjoittaessa on vaikeampi valehdella itselleen. Tuhosta kirjoittaminen olisi sen lopullista hyväksymistä ja sinetöimistä. Limbossa on ahdistavaa, mutta sieltä poistuminen pelottaa.

Myös ilmastopolitiikka on tällä hetkellä eräänlaisessa limbossa: hyviä tavoitteita riittää, mutta bensan hintaa ei saisi nostaa eikä lentämistä panna verolle. Susiluodon näkökulma muutosvastarintaan on armollinen: ”Ihminen joka on opetettu luopumaan kaikesta ylimääräisestä, muistoista ja kiusallisista muistoista, siirtymään autiosta paikasta toiseen, on helposti liikuteltavaa työvoimaa. Siirtymävaihe saa tuntua: se voi sattua kuin väärä nuotti, hangata ruumiissa joka oikeasti tahtoisi jäädä sänkyyn lepäämään ja lukemaan kirjaa.”

Susiluoto hakee merkityksellisyyttä vanhoista myyteistä. Myytit eivät tarjoa kertojalle varmuuksia, pikemminkin ne ovat tulitikku pimeydessä, hapuilua jatkuvuutta kohti täydellisen katkoksen uhatessa.

Kirjailijoille tyypillisesti Susiluoto hakee merkityksellisyyttä vanhoista myyteistä, joita ei Rooman seudulla tarvitse kaukaa etsiä. Erityisesti häntä kiehtovat kehräävät ja kutovat naishahmot, jotka edustavat elämää suojelevaa ja uusintavaa voimaa, ja kehrääminen rinnastuu myös kirjoittamiseen. Kiinnostavia ovat myös mehiläiset, joita ennen pidettiin maailmojen välisinä sanansaattajina mutta jotka nyt ovat vaarassa kadota maan päältä. Myytit eivät tarjoa kertojalle varmuuksia, pikemminkin ne ovat tulitikku pimeydessä, hapuilua jatkuvuutta kohti täydellisen katkoksen uhatessa: ”Amduatissa, muinaisessa egyptiläisessä hautajaistekstissä sielujen ääni vertautuu monien mehiläisten muodostamaan huminaan, en tiedä mitä ajatella siitä, mehiläiset, pesä, hyrisevä musta kokonaisuus.” Siirtymävaiheen kirjallisuudessa tunteet, ajattelu ja kirjoitus hakevat muotoaan.

Jos Kehrää ja Ilmastoja tarkastelee ilmastofiktiona, niiden voidaan sanoa laajentavan genren rajoja scifistä tunnustuksellisempaan suuntaan. Teoksia voi kuitenkin yhtä hyvin lukea aikalaisromaanin, päiväkirjaromaanin tai autofiktion perinnettä vasten – Helsingin Sanomien kritiikissä Kehrää kutsuttiin tunnustuskirjallisuudeksi. Voidaan myös kysyä, onko ilmastofiktio mielekäs käsite, jos se rajaa ilmastonmuutosta käsittelevän kaunokirjallisuuden omaksi genrekseen. Yksi ilmastokeskustelun suurimpia ongelmia on, että ilmastosta puhutaan edelleen taloudesta ja muusta yhteiskunnasta erillisenä asiana. Elokapina järjesti 1.3.2021 Sanomatalolla mielenosoituksen, jossa vaadittiin, että ilmastokriisistä on tultava kaikkea uutisointia läpileikkaava viitekehys. Saattaa olla, että ilmastofiktion kausi kirjallisuushistoriassa jää lyhyeksi.