Kustaa Mauri Armfelt poikana
Nuoren Voiman kesäklassikoiden sarjan aloittaa Jalmari Finnen kertomus suomalaisesta sotasankarista Kustaa Mauri Armfeltista (1757–1814), joka riitautui nuorena isänsä kanssa. Novelli ilmestyi lehdessä alun perin vuonna 1912.
KUSTAA MAURI ARMFELT POIKANA.
Historiallinen novelli.
Juvan kapteeninpuustellissa lähellä Turkua istui syksyllä vuonna 1773 kapteeni Magnus Wilhelm Armfelt. Hänen terveytensä ei enää ollut aivan hyvässä kunnossa, vaan talvisin saattoi häntä usein kovasti vaivata leini, jonka hän oli saanut monilla sotaretkillään. Seitsentoistavuotiaana hän jo oli ottanut osaa Lappeenrannan taisteluun, jossa suomalaiset kärsivät suuren tappion otellessaan venäläisiä vastaan ja jossa moni urhoollinen suomalainen kaatui tai joutui vangiksi Venäjälle. Magnus oli tästä taistelusta kuitenkin suoriutunut onnellisesti ja lähtenyt hiukan vartuttuaan ulkomaille etsimään sotaonneaan.
Tätä aikaa muistellessaan hän saattoi helposti unohtaa leininsä, ja hänen silmänsä loistivat hänen ajatellessaan, kuinka komea, kuinka uljas hän oli ollut liittyessään sen ajan loistavimman sotapäällikön Maurice de Saxen (Maurits Saksilaisen) armeijaan, siihen osastoon, jossa oli yksinomaan ruotsalaisia. Kuinka kaunis hän oli ollut, sen hän oli kuullut monen monen naisen silloin sanovan, ja missä tahansa hän kulkikaan, pysähtyivät miehet ja naiset katsomaan häntä. Ja niin tunnetuksi hän tuli »kauniina ruotsalaisena», että kerran itse Ranskan kuningaskin halusi lähempää nähdä tuota miestä, josta kulki moisia ihmeellisiä tarinoita. Hän ilmaisi toivomuksensa Maurice de Saxelle, ja tämä kiiruhti heti täyttämään hänen majesteettinsa tahdon. Nuori luutnantti kutsuttiin Ludvig XV:n eteen. Veri oli noussut Magnuksen poskille hänen seisoessaan siinä kuninkaan ja koko hovislattueen katseltavana. Ja kuningas tarkasti häntä, katseli kauan ja pitkään ja viimein sanaakaan sanomatta viittasi häntä menemään.
Vasta myöhemmin Magnus sai päälliköltään kuulla, mitä kuningas oli sanonut hänen poistuttuaan. Ludvig luuli olevansa hyvin kaunis ja varsinkin sääriään hän piti verrattoman siroina ja soreamuotoisina. Kun siis tuo »kaunis ruotsalainen» oli hänen luotaan lähtenyt, niin hän sanoi hovilaisilleen:
— Minulla on kauniimmat sääret kuin hänellä.
Ja siihen lauseeseen tietysti koko hovijoukko myöntävästi vastasi.
Kuinka pitkä aika olikaan tuosta, kuinka kaikki olikaan toiseksi muuttunut! Silloin oli Magnus pitänyt tulevaisuuttaan loistavana, niin ihmeellisenä, että jos joku olisi hänelle ennustanut, että hän kerran saisi luuvalon murtamana ja puutetta kärsien viettää elämäänsä Suomessa kapteeninpuustellissaan kaikkien unohtamana, niin olisi hän sellaista ennustusta pitänyt suorastaan loukkaavana. Ja niin oli kuitenkin käynyt. Täällä hän oli saanut jo usean vuoden olla vaimoineen, ikävöiden ajatellen poikaansa, omaa kuvaansa, Kustaa Mauria, sorjaa nuorukaista, johon kaikki hänen tulevaisuudenunelmansa olivat kohdistuneet. Opin teille hän oli ensin ajatellut poikansa ohjata, kun sattuma, joka usein leikkii ihmiskohtaloilla, johdatti pojan tielle sotamarsalkka Ehrensvärdin. Tämä sattui näkemään Turun kadulla harvinaisen kauniin kolmetoistavuotiaan pojan, kutsui tämän luokseen ja kuultuaan, että hän oli kapteeni Armfeltin poika, lupasi ottaa hänet kasvatikseen ja kouluttaa hänet sotilasuralle. Isä oli ensin vastaan, kun marsalkka ilmestyi hänen asuntoonsa puhumaan asiasta, mutta sitten hän viimein suostui, huomatessaan miten vastahakoisesti hänen poikansa olisi jatkanut lukujaan yliopistossa.
Ja Kustaa Mauri joutui upseerikouluun, ja oli nyt syksyllä päästyään luutnantiksi tullut viettämään isänsä luo talvea, ennenkuin astuisi varsinaiseen sotapalvelukseen. Isä oli tästä tulosta tavattomasti iloinnut, ja ihastuneena oli pojan äiti Maria katsellut pitkää, kaunispiirteistä ja sorjaa poikaansa. Mutta pian huomasi isä, että pojalla ei ollut ainoastaan hänen omia piirteitään, vaan vieläpä hänen luonteensakin. Hän oli kiivas ja tulinen.
Istuessaan nyt yksinään huoneessaan ei isä voinut olla tuntematta, miten veri alkoi hänessä kuohuta hänen ajatellessaan, että poika oli lähtenyt kotoa juuri vähän aikaa sitten tulistuneena, moittien isäänsä siitä, että tämä tahtoi komentaa häntä.
— Minä olen jo täysi mies, oli Kustaa Mauri huudahtanut. Minä en anna komentaa itseäni aivan kuin mitäkin pikkupoikaa.
— Sinä olet minun kodissani ja sinä saat minun tahtooni taipua! oli siihen isä kiivaasti vastannut.
Silloin poika oli lähtenyt talosta. Minne hän meni, sen isä kyllä arvasi. Pojalla oli siinäkin suhteessa isänsä luonne, että hän jo varhain etsi rakkausseikkailuja. Ja sen tahtoi isä kaikin tavoin estää. Hän oli jo unohtanut nuoruutensa eikä muistanut, että hänen oma elämänsä oli ollut aivan kuin perhoselämää. Vanha ollen tahtoi hän vaatia pojaltaankin vanhan miehen tyyntä ja tasaista elämää.
Mutta ennen kaikkea muuta suututti Magnusta se, että hänen poikansa oli uskaltanut nousta hänen ylivaltaansa vastaan. Tuon uhmakkuuden hän tahtoi kukistaa, nöyryyttää hänet täydellisesti. Vanha sotilaallinen komentamisen halu oli hänessä herännyt. Hänen poikansa oli vain luutnantti, hän itse oli kapteeni.
Luuvalo ja hänen oma pikainen luonteensa kiihottivat häntä siihen määrään, että kun Kustaa Mauri palasi kotiin, niin alkoi isä häntä kiivaasti soimata sopimattomasta käytöksestä. Kustaa Mauri kuunteli hetkisen tyynesti, mutta jo hänkin tulistui, hän oikaisi pitkän, solakan vartalonsa ja vastasi terävästi. Mutta samassa isä karjaisi, käskien hänen olla vaiti. Ja isä jatkoi suuttunutta puhettaan. Uudelleen poika aikoi puolustaa itseään, uudelleen isä jyrkästi käski hänen vaieta.
Äkkiä poika tunsi, miten veri hänessä kuohahti. Hän ei enää nähnyt edessään isäänsä, ei muuta kuin toisen miehen, joka tahtoi asettua hänen herrakseen ja estää häntä tekemästä niinkuin hän itse tahtoi. Ja kun moitteiden ryöppy tuli yhä kiivaammaksi, silloin poikakin tunsi kärsivällisyytensä kokonaan loppuvan.
Mutta isä ei vielä ollut purkanut suuttumustaan täydellisesti. Hän yhä yltyi. Nyt päästi Kustaa Maurikin jo sanat suustaan ja vastasi samalla mitalla. Silloin isä sieppasi tuolin ja aikoi sillä lyödä poikaansa päähän.
Nopeasti tarttui poika tuolin jalkaan. Isä riuhtaisi tuolin itselleen ja samalla tyrkkäsi Kustaa Mauria niin, että tämä horjahti ja tuolin syrjä veti naarmun hänen kasvoihinsa.
Tuskan tunne sai hänet aivan raivoihinsa. Hän syöksähti toiseen huoneeseen etsimään asetta, jolla voisi itseään puolustaa. Pöydällä sattui olemaan hänen ladatut pistoolinsa. Hän otti pistoolin ja se kädessään kääntyi kohti isäänsä, joka oli seurannut häntä huoneeseen.
Kustaa Mauri ojensi pistoolin ja aikoi painaa liipaisinta. Silloin huusi isä:
— Anna tänne toinen pistooli, muuten on tekosi murha!
Konemaisesti totteli poika ja ojensi toisen pistoolin isälleen. Kun tämä oli saanut sen käteensä, niin sanoi hän aivan tyynesti:
— Ammu! Nyt on sinun vuorosi!
Tämä suuri tyyneys vaikutti aivan kuin salaman isku pojan mieleen. Noin suuri, noin sankarillinen oli hänen isänsä sittenkin sielunsa pohjalta! Tuolla tavoin hän uhmaili vaaraa. Hän katsoi vaiti olevaan isäänsä, pistooli putosi hänen kädestään, ja hän heittäytyi katuvana, heltyneenä, nöyränä isänsä syliin.
Jalmari Finne.
[Nuori Voima 9/1912]
Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.
