Erakon paluu

Katri Vala runoilee erakosta, joka pitkän yksinolon jälkeen palaa ihmisten ilmoille. Runo ilmestyi Nuoressa Voimassa vuonna 1923.

Erakon paluu

Minä matkasin ihmisiin,
luo niiden, jotka minua rakastivat,
silloin kun olin nuori ja jätin kaiken.
Ah, että sen tein!

Ei ole hyvä sen,
joka on ollut yksin,
joka on itkenyt tuskaansa yksin,
joka on yksin katsonut pimeää taivasta
ja kuunnellut suurta erämaata,
ei ole hyvä sen palata.

Kukaan ei ymmärrä häntä,
kukaan ei rakasta häntä.
Parempi olisi hänen olla kuollut.
Hänet on unohdettu,
hänen sijansa täytetty.
Elämä on jatkanut kulkuaan,
mutta hän on tietämättään kasvanut toiseksi.

Tuskallisena katsoin heitä,
ihmisiä, jotka eivät osanneet rakastaa,
ihmisiä, jotka eivät osanneet vihata,
ihmisiä, joille kauhu oli tuntematon
ja rajaton hurmio ja nälkäinen ikävä.

Ja erämaa kangasti ihanana!
Se erämaa, jonka sylistä olin nääntyneenä paennut
etsien ihmisiä ja ihmisten rakkautta,
etsien syliä, jossa voisin itkeä,
etsien kättä, joka viilentäisi polttavaa otsaa.
Sillä liian, liian oli rajaton ja ylpeä erämaa,
liian, liian oli sydämeni yksinäisyyteen nuori.

Ah, että sen tein!
Ah, että vein ihmisvilinään haavaiset käteni ja verille-
          ruoskitun sydämeni!
Ah, että vein valeloistoon janoiset silmäni!
Ah, että vein katujen meluun sielun,
joka kantoi erämaan äänetöntä kuvaa!

Pois!
Mikä kauhea valhe teidän rakkautenne on,
te kääpiöt!
Pois!
Menen kuolemaan.
Sillä kaukana on keltainen erämaa,
suuri taivas ja siniset vuoret
ja hiekassa jalopeuran jäljet — —

Katri Vala.

[Nuori Voima 22–24/1923]

Kuva: Kamil Porembiński @ Flickr (CC BY-SA 2.0)

Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.