Ullakon aarteita
F. E. Sillanpää on ainoa suomalainen, joka on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. 13 vuotta ennen palkitsemista Nuori Voima julkaisi hänen kirjoittamansa esseen, joka on edelleen ajankohtainen taiteellisen individualismin puolustuspuhe.
Ullakon aarteita
Kun kuluneena kesänä siivoilin loppuja nurkkia autiossa Saavutuksen huvilassa Hämeenkyrössä, löysin sieltä m. m. seuraavan uskontunnustuksen. Se on nähtävästi tilauksesta kirjoitettu, paperista ja musteesta päättäen — ja myös muistaakseni — syyspuolella 1917, mutta sitten yleisessä huminassa jäänyt lähettämättä. Ensi näkemältä se tuntuu jyrkältä vastakohdalta sille ajatusrakennelmalle, joka on esitetty »Omistani ja omilleni» nimisessä kirjoituksessa. Kuitenkin luulisin olevan helppoa ymmärtää, kuinka tästä silloisesta on kehitytty tuohon viimemainittuun. Myös selvä asenne silloista ajankohtaa vastaan on tässä havaittavissa.
Minä ja kaikkeus.
Minä olen taiteilija. Minä en tee säännöllistä työtä. Porvarillisesti katsoen olen aivan laiska ja toimeton ja siis tarpeetonkin henkilö. Jos joskus pakosta joudun tekemään työtä, niin lakkaan samalla hetkellä olemasta taiteilija.
Minun elämäni on minun yksilöni taistelua joukkovaistoja vastaan. Kaikkinainen joukkohenki on minulle taiteilijana vastenmielisintä. Minä voin nähdä nälkää ja puutetta ja olen niitä pitkin elämääni aina vähin nähnytkin, mutta sekään ei merkitse minulle mitään, kunhan vaan ei ehdottomaksi elinehdoksi tehdä sitä, että minun on oltava solidaarinen joukon kanssa. Minä voin kyllä olla solidaarinen useamman yksilön kanssa, mutta niin pian kun joukkohenki nousee, vetäydyn minä pois. Minä en voi olla molekyylinä joukkomeressä. Joukossa olen yksinäinen.
Minulle on olemassa vain kaksi asiaa: kaiken kaikkeus ja minä. Minä katselen aina kaikkeutta. Minä ja minun suhteeni kaikkeuteen kuuluvat tietysti myös kaikkeuteen. Minulla on siis sikäli kaksinainen luonne, että voin katsella itseäni ja tuota suhdettani ikäänkuin jotakin ulkonaista minua vastapäätä olevaa. Se joka minussa siten katselee, on taiteilija.
Tuossa kaiken kaikkeudessa ei mikään ilmiö ole toistaan tärkeämpi eikä arvokkaampi, vaikkakin minun persoonalliset tunteeni niitä kohtaan ovat enemmän tai vähemmän mieluisia tai epämieluisia. Ilmiöillä tarkoitan jotakin olevaisen osaa. Ilmiöiden ainoa todellinen ominaisuus on se, että ne ovat, edellyttäen että ne ovat. Tällä edellytykselläkin lienee olevaisen olemus ikuinen arvoitus ja sen tutkiminen saman tapaista hommaa kuin avaruuden kuutiosisällön määrääminen.
Mikään kaikkeuden osa ei ole erillinen eikä riippumaton, eli kuten vanha lause kuuluu: kaikki on relatiivista. Kaikki tarkoittaa tässä kaikkia kaikkeuden osia osina. Itse kaikkeus on ainoa absoluuttinen.
Jos siis tahdon olettaa jotakin jumaluutta, niin on sen ollakseen absoluuttinen oltava yhtä kuin kaikkeus. Jollei niin olisi, olisi jumaluus relatiivista eikä siis mitään jumaluutta.
Joukko.
Luonnossa ei ole mitään luonnotonta, ja joukkokin on luonnon ilmiö ja sellaisena yhtä oikeutettu kuin esim. salama. Kun yksilöllinen luovuus saavuttaa ylikylläisen asteen, niin herättää sen paine joukoissa kutkuttavan hävittämishalun, »epäkohdat» keksitään ja murskataan suloisen hekuman vallassa kaikki yksilön luoma. Joukko on tavallisesti sen koomillisen harhaluulon vallassa, että sekin luo jotakin. Joukko ei luo, se ahmii yksilöllisyyden kokoomia varastoja. Kun joukko hävittää jonkin taidekokoelman, se saa veriinsä kaiken sen sanomattoman yksilöllisen voiman, joka on ollut sidottuna taideteoksiin, sillä siinäkään ei energiasta hituistakaan häviä. Kasaantuneiden yksilö-energiamäärien ryöstäminen ja niillä hetkellinen herkutteleminen, siinä joukkotoiminnan ikuinen salaisuus, olkoot joukon näennäiset motiivit ja lippulauseet kuinka koreita tahansa.
Joukon mellastelun jälkeen hengittää yksilöllisyys taas raikkaampaa ilmaa. Se alkaa taas väsymättömästi koota varastoja uusia herkutteluja varten.
Joukko on minulle kyllä tarpeellinen, se on kuin jokin vastin, jota potkaisen. Sillä minun yksilöllisyytenikin on vain suhteellisuutta, samaan tapaan kuin onnellisuuskin on suhteellisuutta. Jos kaikki olisi tasaista onnellisuutta, häviäisi onnellisuuden käsitekin. Jos kaikki olisi punaista, niin ei se enää olisi punaista, ei olisi mitään väriä ollenkaan.
Minä voisin sulautuakin semmoiseen joukkoon, joka huutamisen asemesta vaikenisi. Minä voisin olla jäsenenä sellaisessa joukkokokouksessa, jossa ei pidetä ainoatakaan puhetta, ei lauleta ainoatakaan laulua eivätkä osanottajat mumisisi sanaakaan.
Sellainen kuvitelma sisältää kumminkin mahdottomuuden ihmissisun nykyisellä kannalla ollen. Sellainen joukko olisi yksilöllinen; joukko olisi sulautunut minuun enkä minä joukkoon.
Ihmiset.
Riippuen erilaisten inhimillisten puolien erilaisesta esillä olosta on ihmisiä kahta päälaatua: porvareita ja kaunosieluja. Näiden ryhmien voimasuhteet näkyvät siitä, että viimemainitun ryhmän nimitystä melkein yksinomaan käytetään ivallisessa mielessä.
Porvarin ehkä huomattavin luonteenpiirre on itsekylläisyys, hän luulee olevansa jotakin. Kun hän näkee edessään maiseman, ei hänen päähänsä pälkähdä, että se on osa pienen pallon pinnasta, vaan näkee hän siinä valtakunnan, jonka hänen voimakas persoonansa on laskenut valtansa alle. Siinä hän »toimii», ja välitöikseen aivan tosissaan kiivailee siitä, kenelle jonkin tehdyn työn tulokset kuuluvat.
Kaiken hosumisensa keskellä porvari joskus joutuu tilanteeseen, jossa hänen pystypäiset elämänohjeensa eivät enää tepsi, ja silloin hän sisältä katsoen tulee koomilliseksi. Tällaisten tilanteittenkin varalta on porvarillisessa ohjesäännössä vissit käyttäytymismääräyksensä, ja jos hän tällöin voi niitä nuhteettomasti seurata ja siten peittää sisäisen koomillisuutensa, sanovat toiset porvarit häntä lujaksi, miehuulliseksi, vieläpä sankariksikin.
Kaunosielu on nöyrä hengeltään, sillä hän tietää, ettei hän mitään mahda. Vielä hän tietää, että tämän elämän mahdolliset aarteet löytyvät sentapaisten hetkien syvyydestä, joita porvari vaistomaisesti kavahtaa, kun tuntee itsensä niissä avuttomaksi. Kaunosielu näkee heiluvassa heinänkorressa kaikkeuden heijastelun vähintään yhtä valtavana kuin tärkeimmän porvarikomitean tärkeimmässä mietinnössä. Hän voi kyllä tulla touhunneeksi enemmänkin kuin porvari, mutta kun hän jää yksin, huomaa hän, että hänen touhussaan aina on enemmän sijaa hymyilylle. Ihmisen suhde yksinäisyyteen on muuten jotenkin pettämätön porvarillisuuden koettelemiskeino. Porvari kauhistuu yksinäisyyttä ihan kuin lammas. Kaunosielulle merkitsee yksinäisyys korkeamman elämisen ensimmäistä astetta. Vapauden aste on suoraan verrannollinen yksinäisyyden asteeseen.
Porvarillisuus minun kannaltani katsoen ei ole missään tekemisissä asianomaisen aineellisten olosuhteiden kanssa, se ei riipu siitä, onko hän työvoiman ostaja vai myyjä eikä mistään siihen verrattavista seikoista. Suurimmat porvarit olen minä tavannut aatteitten harrastajissa ja ajajissa, sillä ne ovat ne, joiden elämäntyönä on jumalallisen hiljaisuuden raiskaaminen, joukkoherkuttelujen johtaminen.
*
Jos lopettaisin Marxia matkien, niin huudahtaisin: Kaikkien maitten henkinen köyhälistö, karttakaa joukkoja ja johtajia, laajentakaa yksinäisyyttänne!
[Nuori Voima 22–24/1926]
Kuva: Amy @ Flickr (CC BY 2.0)
Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.
