Towfiqu Barbhuiya / Unsplash
pino vanhaa paperia

Kovan kirjan mies ja pehmeä muu

Arvio
|
Carlos Lievonen
|

Esterin kirjan toistaiseksi viimeiset julkaisut ovat tyylillisesti kontrastisia keskenään, mutta koettelevat sukupuolen ja seksuaalisuuden muotoja kumpikin omalla tavallaan.


 

Karlo Haapiainen:
Sigfried Holopaisen valitut kokemukset.
89 s. Esterin kirja 2022.

Unne Nirhamo:
Bebete.
Esterin kirja 2021.

 

Runovihkoja jo yli viiden vuoden ajan hitaasti tekemisen rakkaudella tuottanut pienkustantamo Esterin kirja on jäämässä tauolle. Sen julkaisuluettelon toistaiseksi viimeiset teokset ovat Unne Nirhamon runokokoelma Bebete ja Karlo Haapiaisen novellikokoelma Sigfried Holopaisen valitut kokemukset. Kaksikossa on useita kustantamon julkaisuille tyypillisiä elementtejä, kuten rakkauden käsittelyä, kaikuja lavarunoudesta ja viehättävää kielenkäyttöä. Sekä Bebete että Valitut kokemukset ovat kuitenkin myös vieneet pienkustantamoa uutta kohti. Käsillä tekemiseen tottunut Esterin kirja on yhdistänyt Bebetessä jälleen kerran käsityön ja mekaanisen reproduktion, mutta Bebete eroaa Esterin aikaisemmista julkaisuista siinä, että teos koostuu kolmesta käsin yhteen ommellusta vihosta yhden kansipaperin sisällä. Bebete oli ilmestyessään ensimmäinen niturin neulaan ja lankaan vaihtanut Esterin kirja. Se oli myös sivumäärältään laajin, kunnes pienkustantamon ensimmäinen ammattipainosta tilattu kovakantinen teos Valitut kertomukset julkaistiin vain kuukautta myöhemmin.

 

Kutkuttava kontrasti koneiden painaman kovan kirjan ja pehmeän käsityön välillä heijastaa teosten moniulotteista vastakohtaisuutta: toinen on runoutta, toinen proosaa; toinen leikkii muodollaan ja lähes kaikilla sisällön mahdollisuuksilla toisen pidättäytyessä perinteisissä tekstipalkeissa; toinen kertoo muunsukupuolisen kirjoittajan sisäisistä kokemuksista, toinen kertojan kokemuksista miesoletetun näkökulmasta.

Kaksikossa on useita kustantamon julkaisuille tyypillisiä elementtejä, kuten rakkauden käsittelyä, kaikuja lavarunoudesta ja viehättävää kielenkäyttöä.

Sigfried Holopaisen valitut kokemukset alkaa novellilla, joka tuntuu haluavan tehdä heti kättelyssä selväksi, että sen aiheena ovat heterosuhteet, rakkauden kohteena naiset ja puhujana mies: ”Äänihuulensa olivat samettitehtaat, päkiänsä hennot, kuin savea silittävät” – oletettavasti nainen. ”Yöllä hän istui syliini rakastelemaan, maidon valkean vartalonsa kaaret ja poimut painautuivat karvaista mahaani vasten” – mitä todennäköisimmin mies. Teksti ei itsessään anna syytä kyseenalaistaa kuvauksiensa stereotypioita.

 

Bebete taas avaa repertuaarinsa valokuvalla kauluspaidasta, johon on leikattu kolme paljastavaa reikää rintojen ja hävyn kohdalle: “WHORE”, “MADONNA” ja “MUSE”. Kuvasta saattaa päätellä mitä tuleman pitää. Feministinen queer-pläjäys on vahvassa kontrastissa perinteisemmän novellikokoelman kanssa. Bebeten rinnalla Haapiaisen novelleista tulee ajoittain mieleen jopa Charles Bukowski kaikessa karskiudessaan. Vertaus on kuitenkin pohjimmiltaan perusteeton, sillä Holopainen ei “naisen jalkoväleihin rakastumisistaan” huolimatta ole misogyyninen kertoja.

 

Haapiaisen proosa on runollista niin vertauskuvallisuudessaan kuin tiiviydessään. Keskimäärin sivun pituiset lyhyet tekstit ovat kuin pieniä maalauksia, joissa muistetaan yleensä rakkauden ja sen sivujuonteiden ilmentymiä arjessa. Kappaleiden voi ajatella kertovan nimikkohahmo Holopaisen omasta elämänvaiheiden kirjosta, mutta kokoelma tekee tilaa muillekin tulkinnoille. Joka tapauksessa novellit kertovat yleensä jonkun naisystävistä tai säädöistä. Rakkauden virittämät muistot limittyvät yhtä vahvasti tunteisiin ja mielikuviin kuin ihmisten ulkomuotoon, ympäristöihin ja niiden pieniin yksityiskohtiin. Lyhyissä teksteissä useat ulottuvuudet törmäävät yhteen ja luovat eläviä kuvia muistoista, ikään kuin Holopainen itse esittelisi lukijalle elämänsä valokuva-albumia. Haapiaisen hallitsemat kielikuvat ja vertaukset nousevat lukukokemuksessa etualalle ja tekevät itsessään hieman kuivasta teemasta hedelmällisen. “Kivekseni, kuin Notre Damen nahkaiset kirkonkellot, ennen sen traagista paloa, alkavat soida, todennäköisesti siemennesteen musikaalisesta liikkeestä johtuen.” Lainaus kuvaa kertojan kainostelematonta suhdetta seksuaalisuuteen. Novellien kauneus ei kuitenkaan rajoitu kehojen ja sukuelinten kuvailuun, vaan Holopaisen kokemukset ovat kauttaaltaan arkisen kauneuden läpäisemiä.

 

Holopaisen tulkitsee sukunimien yhteensointuvuuden perusteella helposti Haapiaisen alter egoksi à la Roberto Bolaño/Arturo Belano. Ajatusta siivittää edelleen autofiktion suosio ja sen herättämät kysymykset tekijän omien kokemusten ja kirjallisen materiaalin suhteesta. Nirhamo puolestaan kirjoittaa avoimesti omista tuntemuksistaan ja suoraan sydämestä, kuten lavarunoudelle on tyypillistä. Teoksen kustannustoimittaja Aura Nurmi toteaakin esipuheessaan, että Bebete on eräänlainen omakuva. Kronikan tai historiikin tavoin se kokoaa runoja ja kokemuksia vuosilta 2016–2021, tai kuten Nirhamo asian mieluummin ilmaisee, vuosilta 2021–2016.

Lyhyissä teksteissä useat ulottuvuudet törmäävät yhteen ja luovat eläviä kuvia muistoista, ikään kuin Holopainen itse esittelisi lukijalle elämänsä valokuva-albumia.

On vaikeaa välttää vertaamasta Bebeteä Elsa Töllin palkittuun omakustanteeseen Fun Primavera. Bebete on Primaveran tavoin multimediakooste alun alkaen lähinnä esitettäviksi kirjoitetuista runoista, kuvista ja kuvakollaaseista. Bebete jatkaa viime vuosina alkanutta kokeneiden lavarunoilijoiden kirjallisten esikoisten sarjaa. Teksti itsessään huutaa olevansa lavalle kirjoitettua isoine kirjaimineen ja tunteineen: ”BUT HONEY BABY, THESE / GLASS TEARS ARE / EMPTY ADAPTATIONS OF LOVE”.

 

Bebete koostuu suurimmaksi osaksi englanninkielisistä runoista, sillä Nirhamo näyttää jättäneen suomen kielen taakseen vuonna 2018. Kokoelmalla on muutenkin erikoinen suhde kieleen. Englannin Nirhamo taitaa erinomaisesti, mutta kokoelman riveille on jäänyt niin suomeksi kuin englanniksikin joitakin yksittäisiä mutta niin erikoisia kirjoitusvirheitä, että ne tuntuvat kätkevän sisäänsä herkullisia (mutta ainakin itselleni avautumattomia) kaksoismerkityksiä: ”– – that is we’re I’ve found so much relief – –”.

 

Bebete on hurmaava esine, mutta Bukowskin naisten tavoin sen fyysinen ulkomuoto kiehtoo kenties sisältöään enemmän. Ei tosin siksi, että runot olisivat huonoja, vaan siksi, että sen ulkomuoto on niin ihastuttava. Bebeteä on ihanaa pitää käsissään. Jokainen uusi aukeama on niin sisällöllisesti kuin sidontansa puolesta jännittävä. Koskaan ei tiedä tuleeko seuraavaksi vastaan käsin kirjoitettu runo, maalaus, valokuva, kuvakollaasi, vai perinteinen tietokoneella kirjoitettu teksti, joka ulottuu aukeaman vasemmasta ylämarginaalista aina oikeaan alamarginaaliin kuin muistuttaakseen lukijaa siitä, etteivät edes yllätyksellisyys ja kaaos ole vakioita. Lukiessa tulee vastaan vuoroin paksua sidontaan käytettyä lankaa, vuoroin vihkosten väliin jäävä railo, joka tuntuu kutsuvan sisäänsä käsityön ihmemaahan.

 

Sekä Bebete että Valitut kokemukset ovat erittäin ruumiillisia ja sukupuolisesti avoimia teoksia. ”You were no Boudicca / but o-the-JOY of owning a vagina”, Nirhamo kirjoittaa kuin vastaukseksi Holopaisen kirkonkellokiveksille. Tekstien vertaileminen saa pohtimaan, miksi nämä sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ilmaisut tuntuvat niin erilaisilta, vaikka ovat pohjimmiltaan toistensa sukulaisia. Selitys löytynee sukupuolittuneista valtasuhteista.

Bebete on hurmaava esine, mutta Bukowskin naisten tavoin sen fyysinen ulkomuoto kiehtoo kenties sisältöään enemmän. Ei tosin siksi, että runot olisivat huonoja, vaan siksi, että sen ulkomuoto on niin ihastuttava.

Naisten seksuaalinen vapautuminen on ollut kumouksellista siinä missä miehisen seksuaalisuuden ilmaiseminen on kautta aikojen lähinnä lujittanut totuttuja sukupuolirooleja, pahimmassa tapauksessa riisumalla naiset ihmisyydestään. Holopaisen kokemuksiin ei kuitenkaan sisälly naisvihaa. Vaikeimpinakin aikoina hän osaa surra vihaamatta, eikä hän koskaan koe olevansa oikeutettu rakastamiinsa naisiin. Näin ollen hän ei myöskään kerronnan tasolla näyttäydy säälittävänä tai passiivisena, epämiehekkäänä miehenä. On kiistämätön fakta, että heteromiehet ovat pitkään saaneet äänensä muita helpommin kuuluviin, mutta juuri siksi on myös tärkeää tehdä tilaa uudenlaisille seksuaalisille miesäänille, jotka heittävät runopojan hellyydellä Bukowskin misogynian kellotornin huipulta alas liekkeihin ja alkavat luoda sisältäpäin uusiksi mielikuviamme miehisyydestä. Ristitulessa bébête (ranska: hassu, hölmö, tyhmä) patriarkaatti heikkenee entisestään ja luo kenties tilaa Bebeten bebetelle (portugali: vauva), hiljattain kasvavalle muulle.

 

Teksti on julkaistu aiemmin Talo-numerossa (1/2022).

Arviot